Eläinten rääkkääminen oli pitkään poikien normaalia keppostelua

Eläinten puolesta puhui jo J. V. Snellman 1800-luvulla, mutta päämääränä oli suojella ja sivistää lapsia.

Lehmät vapaana Pukin talon pihamaalla vuonna 1911.

9.11. 2:00 | Päivitetty 18.11. 9:04

Nuoramoisten kansakoulun pihalla Sysmässä oli tilava tupa, joka päivisin toimi käsityöluokkana ja öisin pitkänmatkanoppilaiden kortteerina.

Siellä yönsä vietti kouluviikkoina eräs vuonna 1901 syntynyt poika, jonka koti oli 14 kilometrin päässä koulusta. Tuvan porstuassa koululaiset säilyttivät eväitään, jotka kuitenkin usein joutuivat ison kollikissan saaliiksi.

Tästä suivaantuneena poika kavereineen punoi eräänä iltana suunnitelman. He asettivat porstuaan syötin, ja kun kissa astui sisälle, ulko-ovi lyötiin kiinni.

”Pimeäkin haittasi, mutta pidätys oli tehty. Sankareina kaikki olimme jo mukana pitämässä vankia kiinni, ettei ennen aikojaan vapauteen pääse”, muisteli poika myöhemmin.

”Nyt otettiin muurin päälle varattu tuohenkiivara, kierrettiin se hännän ympärille ja sytytettiin palamaan. Komiasti tuli suihkusi pimeässä, kun kolli loikki pitkiä harppoja kohti läheistä kartanoa”.

Näin poika, jo kypsään ikään ehtineenä, kirjoitti 1970-luvulla tekstissä, jonka oli lähettänyt omaelämäkerralliseen kirjoituskilpailuun.

HS kirjoitti viime kesänä useista tapauksista, joissa eläimiä on kohdeltu julmasti. Aihetta pohditaan myös toisessa tänään julkaistussa HS:n artikkelissa.

Lue lisää: ”Paskalintu pitäisi ampua” – Eläinten satuttaminen on hälytysmerkki, joka enteilee ongelmia

Sysmäläispojan muistelun kaltaiset kertomukset ovat hyvin yleisiä 1900-luvulle sijoittuvissa lapsuusmuistoissa, etenkin poikien. Eläinten rääkkääminen näyttäytyy muistoissa usein seikkailuina, joista kerrotaan kepeään sävyyn: oravien ja kissojen kivittämistä, sotaa linnunmunilla, lintujen pesiin pystyyn tökittyjä neuloja, polttolasilla kärvennettyjä hyönteisiä.

Tällaiset tempaukset laskettiin usein ”pojat on poikia” -kategoriaan, kuten esimerkiksi seuraava Maalaisnuoriso-lehdessä vuonna 1937 julkaistu teksti antaa ymmärtää:

”Jokainen miehinen mies on saanut esivanhemmiltaan perinnöksi pyydystysvaiston. Tämä vaisto, joka saa pikkupojat kivittämään naapurin kanoja, ohjaa myöskin suurriistan metsästäjää Intian ja Afrikan viidakoissa norsun selässä keinuen ajamaan takaa villieläimiä; molemmat he ovat saman jännittävän pyynti-innostuksen vallassa.”

1900-luvun ensimmäisen puoliskon ajan eli vahvasti ajatus, että pojista piti tulla vahvoja työmiehiä ja urheita sotilaita. Siksi tietynlaista väkivaltaisuutta vähintäänkin katsottiin sormien välistä, joskus siihen jopa kannustettiin.

Naiset harvemmin muistelevat vastaavia tapauksia. Tyttöjen odotettiin vähintään 1960–70-luvuille asti olevan kilttejä ja rauhallisia, monin paikoin pidempäänkin.

Eläintensuojelu oli valtavirtaa jo 1800-luvun Suomessa.

Tämä on silti vain osatotuus 1900-luvun suomalaisten suhtautumisesta eläimiin. Eläintensuojelu mielletään usein nykyajan ilmiöksi, ehkä hieman marginaalista lähteneeksi. Todellisuudessa eläintensuojelu oli valtavirtaa jo 1800-luvun Suomessa.

Näin kirjoitti professori J. V. Snellman Litteraturbladet-lehdessä vuonna 1857:

”Lapset toimivat aluksi ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta, tajuamatta, että heidän silpomansa ötökkä tuntee siitä kipua. Mutta valitettavasti on olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka ymmärtämättömyydestä alkanut teko muuttuu vähitellen raa’aksi huviksi, jonka aiheuttamasta kivusta ja kärsimyksestä ollaan täysin tietoisia. Ja vaikka vallattomuus ei jatkuisikaan tuollaiseksi raakuudeksi, tapa kuitenkin ruokkii kylmää piittaamattomuutta muiden olentojen kärsimyksiä kohtaan eikä se salli vahvemman rakkauden juurtua kovaan sydämeen.”

Eläintensuojelu on ollut valtavirtaa jo 1800-luvun Suomessa. Kuvassa lampaita aitauksessaan vuonna 1934.

Snellmannin ajattelu kumpusi kansansivistysaatteesta, jossa julmuus eläimiä kohtaan nähtiin sivistymättömyydeksi. Monelle ajan yhteiskunnallisista vaikuttajista eläimet olivat tässä enemmän tai vähemmän sivuseikka; huoli kohdistui nimenomaan lapsiin ja nousevaan kansakuntaan.

Snellmankin totesi samassa kirjoituksessa, että ”eläinrääkkäystä vastaan perustetut yhdistykset on ensi sijassa tarkoitettu ihmiselle itselleen ja sitä raaistumista vastaan, minkä julmuus tai kovuus eläimiä kohtaan ihmisessä saavat aikaan”.

Esimerkiksi Suomen eläinsuojeluyhdistysten aikakauskirjassa Eläinsuojeluksessa esiintyi myös kirjoituksia, joissa eläimillä nähtiin olevan itseisarvo ja oikeuksia, mutta laajemmin eläinoikeusajattelu alkoi nostaa päätään vasta 1900-luvun lopulla.

Tuoreimman, vuonna 2021 julkaistun Nuorisobarometrin mukaan ainakin 15–29-vuotiaat suomalaiset näkevät eläimillä olevan arvoa itsessään. Vastaajista 88 prosenttia piti hyvin tai melko tärkeänä sitä, että eläinten oikeudet säilytetään ”keinolla millä hyvänsä”. Tuloksia ei voi verrata aiempiin sukupolviin, sillä kysymys esitettiin tässä muodossa ensimmäistä kertaa.

Nykylapset ja heidän esivanhempansa ovat myös eläneet hyvin erilaisissa maailmoissa. Nykylapsille eläimet ovat usein ensisijaisesti lemmikkejä, luonnoneläimet kenties jopa hieman eksoottisia. Aiemmille sukupolville eläimet taas ovat olleet korvaamattomia työkavereita ja luontokin paljon lähempänä.

Välttämättä 1900-luvun lasten ja nuorten enemmistön suhtautuminen eläimiin ei silti ole ollut sen välineellisempi kuin nykylapsillakaan.

”Opin itkemään tuskani yksikseni – kenenkään näkemättä. Oli minulla sentään ystäviäkin. Oli hevosia. Hyväilin ja taputtelin noita kauniita, uljaita eläimiä sekä tunsin ne todellisiksi ystävikseni.”

Historiantutkija Antti Malinen on tutkinut luonnon ja eläinten merkitystä vaikeissa oloissa eläneiden lasten elämässä toisen maailmansodan jälkeen.

Malisen mukaan eläimet ovat olleet erityisen tärkeitä sellaisten perheiden lapsille, joiden arki on ollut rauhatonta esimerkiksi stressaantuneiden ja sodan traumatisoimien vanhempien takia. Hevoset, lehmät, koirat ja kissat ovat toimineet kuuntelijoina, joille sai osoittaa hellyyttä ja jotka eivät tuominneet.

Sama ilmiö lienee näkynyt kaikkina aikoina. Eräs 1900-luvun alkupuolella syntynyt nainen jäi lapsena orvoksi ja joutui erilleen sisaruksistaan. Näin hän kirjoitti lapsuudestaan samaan kirjoituskilpailuun kuin jutun alussa mainittu sysmäläinen poika:

”Opin itkemään tuskani yksikseni – kenenkään näkemättä. Kenenkään lohduttamatta. Oli minulla sentään ystäviäkin. Oli hevosia, jotka söivät kädestäni sokeria ja hörähtelivät iloisesti kuullessaan ääneni ja nähdessään minut. Sain opetella ratsastamaan. Kuinka hurjan jännittävää olikaan keinua laukkaavan hevosen selässä. Hyväilin ja taputtelin noita kauniita, uljaita eläimiä sekä tunsin ne todellisiksi ystävikseni.”

Nimettömät muistelukatkelmat ovat peräisin Otavan järjestämästä Kertomus elämästä -kirjoituskilpailusta vuodelta 1972. Kilpailuun osallistuneita tekstejä säilytetään SKS:n arkiston kirjallisuuden ja nykykulttuurin kokoelmassa.

Oikaisu 18.11.2022 kello 9.02: Toisin kuin artikkelissa alun perin väitetään, Snellmanin katkelma ei ole artikkelin kirjoittajan suomentama.

Lue lisää: ”Paskalintu pitäisi ampua” – Eläinten satuttaminen on hälytysmerkki, joka enteilee ongelmia

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat