Hetkiä luonnon reunalla

Surua menetetystä metsästä, iloa suon aamu-usvasta, pelkoa katoavista linnuista, mielenrauhaa hiljaisen tykkykansan keskellä. Luonto täyttää meidät tunteilla ja kantaa mukanaan tietoa tulevista muutoksista.


1.10. 2:00 | Päivitetty 1.10. 8:20

Pohjattomia usvasoita, seisahtuneita ydinvoimalatyömaita, hiljaista tykkykansaa, kuivunut Euroopan valtavirta Rein, salaperäinen laguunisaari, synkkää varjoa kantava suljettu kaivos, ilmastonmuutoksen huippututkimusta Suomen kenties syrjäisimmällä työpaikalla, pelottavaa viestiä mukanaan kantavia lintuja, ikuiseen yöhön katoavia eläinlajeja, hengenvaaralliseksi kuumentunut kylä...

Kaikkeen tähän on päässyt mukaan, jos on seurannut HS Ympäristöä koko vuodenkierron ajan, syksystä syksyyn. Vuosi on tuonut mukanaan surullisia uutisia hupenevasta luonnosta mutta myös iloa ja mielenrauhaa luontoelämysten myötä.

SYKSY

Katoavat linnut, Halias, Hanko

Rengastaja Ohto Oksanen ja varpushaukka.

Rengastaja ja ammattisotilas Ohto Oksanen vapautti rengastamansa varpushaukan Hangon lintuasemalla syyskuussa 2021.

Lintuasema on kuin lintujen Helsinki-Vantaa. Valtava määrä syysmuutolle suuntaavia lintuja pakkautuu Manner-Suomen eteläisimpään kärkeen ennen meren ylitystä.

Hangossa on havainnoitu lintuja systemaattisesti vuodesta 1979, ja sen havaintohistoria piirtää samaa huolestuttavaa kuvaa kuin muutkin lintututkimukset.

Jo puolet Suomen noin 250 pesimälintulajista on joko silmälläpidettäviä tai uhanalaisia. Varpunen, sirkut, lukuisat hyönteissyöjät, kaikki pääskyt, vanhojen metsien tiaiset ja valtaosa vesi-, suo-, peto- ja peltolinnuista: kaikkien määrät vähenevät jyrkästi.

Linnut tuovat viestiä muustakin luontokadosta: usein pääsyynä vähenemiseen ovat elinympäristöjen muutokset, kuten soiden ojitukset ja hakkuut, jotka vaikuttavat myös muihin, vähemmän tutkittuihin eliöryhmiin.

Hakattu mielenmaisema, Keuruu

Raaskan saaren rantaan jäi kapea muutaman puun rivistö.

Kuinka alastomalta voi saari näyttää ilman havuturkkiaan? Tähän näkyyn törmäsi Jussi Isoaho syyskesällä 2021, kun hän palasi Raaskan saareen Keurusselälle Keski-Suomeen.

Isoaho oli poikasesta asti telttaillut Raaskassa, viettänyt siellä juhannusta ja lukuisia kesäpäiviä, niitä, joissa aina paistaa aurinko ja koko ajan uidaan. Raaskaan hän oli tuonut tulevan puolisonsakin ja myöhemmin omat lapset.

Nyt saaren siluetti oli kadonnut, hakattu pois. Isoaho oli menettänyt mielenmaisemansa.

Raaskan tai muidenkaan saarien hakkuissa ei ole mitään laitonta tai hämäräperäistä. Suurta osaa Suomen metsistä on hakattu viimeisen 15 vuoden aikana. Päätehakkuista selvä enemmistö on avohakkuita.

Suomi on Euroopan metsäisin maa. Lähes kaikki metsä on talousmetsää tai jotenkin muuten ihmisen kajoamaa.

Pohjaton suo, Torronsuo, Tammela

Torronsuo aamuauringossa syksyllä.

Kun aamu-usva ensin punertuu, sitten kultautuu ja lopulta hälvenee, paljastuu tämä suomäntyjen valtakunta. Kanta-Hämeessä sijaitseva Torronsuo on eräänlainen ihme. Se on Etelä-Suomen suurin keidassuo – yli 4 000 jalkapallokentän kokoinen – ja onnistuttu säilyttämään lähes luonnontilaisena.

Tämä ei ole itsestäänselvyys, sillä Suomi on hyödyntänyt soitaan kenties innokkaammin kuin mikään muu maa maailmassa. Suomen soista on ojitettu lähes 60 prosenttia.

Suot ovat tärkeitä hiilivarastoja. Mutta ne ovat myös kuin maanalaisia aikakapseleita, joissa lepää tärkeä osa historiaamme. Soista voidaan kairata tietoa Suomen ilmasto- ja kasvillisuushistoriasta esimerkiksi siitepöly-, kasviaines- ja ötökkänäytteiden avulla.

Hetki ennen katoamista, Ngangao, Kenia

Pikkuruisen taitanpikkugalagon paino vastaa neljäs- tai viidesosaa oravasta.

Lokakuun lopussa vuonna 2021 HS:n luontokadon kirjeenvaihtaja Petja Pelli ja kuvaaja Mika Ranta sukelsivat Keniassa Taitavuorten vuoristosademetsään tavoitteenaan nähdä yksi maailman ”uusimmista” ja samalla harvinaisimmista nisäkäslajeista.

Suomalainen väitöskirjatutkija Hanna Rosti ja paikallinen opas Benson Mwakachola olivat kuvanneet Nganngaon metsässä yöaktiivista kädellistä, jota he epäilivät tieteelle aiemmin tuntemattomaksi nisäkäslajiksi, taitanpikkugalagoksi.

Tämän kuvan Ranta sai eläimestä otettua vain muutama minuutti sen jälkeen, kun Mwakachola oli näyttänyt HS:lle parhaan havaintopaikan.

Reportaasin teon aikoihin taitanpikkugalagoita oli tiettävästi metsässä jäljellä enää muutamia. Eläin on yksi esimerkki siitä, miten kuudes sukupuuttoaalto etenee: lajeja häviää paljon ennen kuin niitä ehditään edes tieteelle kuvata tai nimetä. On paljonpuhuvaa, että edes kaikkia nisäkkäitä ei tunneta.

Lipsahdus merellä, Utö, Parainen

Tutkijat Tiia Grönholm ja Jukka-Pekka Jalkanen kävelevät kohti mittausmastoa Utössa.

Täältä kaikki alkoi. 60 metriä korkea masto seisoo Utön saarella Saaristomeren eteläosassa. Maston huipulla letku imee meri-ilmaa ja kuljettaa sen vanhan kasarmin kellariin. Kaasuanalysaattorilta data lähtee Ilmatieteenlaitokselle Helsingin Kumpulaan.

Nämä kaasumittaukset paljastivat Tiia Grönholmille ja muille tutkijoille, että lng-laivat päästävät ilmoille metaania.

Asialla on merkitystä, sillä nesteytettyä maakaasua polttoaineenaan käyttäviä lng-laivoja on markkinoitu vihreinä ja ympäristöystävällisinä. Lng-laivat ovat yleistyneet vauhdilla.

Grönholmin tutkimus paljasti, että näistä laivoista kuitenkin lipsahtaa ilmoille metaania. Ja metaani on noin 30 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. Kaikilta osin lng-laivojen vihreät lupaukset eivät ole täyttyneet.

Lue lisää: Parhaita timanttijuttuja: Automaatti­kamera kuvasi Suomen alue­vesillä liikkuneen loisto­risteilijän – Paljastui jotain huolestuttavaa, joka uhkaa nyt mullistaa laiva­liikenteen kehityksen

Lue lisää: ”Kaikki tämä tuntuu uskomattomalta” – HS:n toimittaja ja kuvaaja menivät yöllä kenialaiseen sade­metsään ja löysivät oudot eläimet, joilla suomalais­tutkija on hätkähdyttänyt tiede­maailmaa

Lue lisää: Etelä-Suomessa sijaitsee satumainen suo, jonka pitkospuilla tuntee olevansa Lapissa – Uskomattoman retkikohteen säilyminen on suoranainen ihme

Lue lisää: Taivaalta saapuu pelottava viesti: Suomen eteläisimmässä kärjessä on yleisöltä suljettu paikka, jossa Suomen luonnon hälytystila näkyy ehkä selvemmin kuin missään

TALVI

Kovan kohtalon joki, Hausjärvi–Helsinki

Rutikka-lammesta Hausjärveltä alkaa sadan kilometrin pituinen Vantaanjoki.

Kuvassa on lampi nimeltä Rutikka. Se on reilun metrin syvyinen lätäkkö Hausjärven maaseudulla, Kanta-Hämeessä. Jos paikalle eksyisi vahingossa, tätä voisi olla vaikea uskoa: Rutikasta alkaa Suomen merkittävin virta, sata kilometriä pitkä Vantaanjoki.

Taimenistaan kuuluisa Vantaanjoki laskee läpi ruuhkaisimman Suomen, vaikuttaa yli miljoonan ihmisen elämään ja on loppujen lopuksi syy siihen, miksi Suomen pääkaupunki sijaitsee juuri siinä missä sijaitsee. Mutta mitä joelle tapahtui? Vielä muutama vuosikymmen sitten Vantaanjoen vettä joi koko Helsinki, mutta nyt jokivesi on niin likaista, että siinä tuskin suositellaan edes uimista.

HS seurasi Vantaanjokea vuoden 2021 ajan sen alkulähteiltä merelle saakka. Kävi ilmi, että Vantaanjoella on vielä toivoa.

Myrkyllinen kylä, Oravikoski, Leppävirta

Pohjois-Savon ely-keskuksen ympäristöylitarkastaja Jussi-Pekka Järvinen esitteli kalkkikivipuhdistamoa lokakuussa 2021.

Oranssi vesi virtaa omakotialueen reunalla Leppävirran Oravikoskella. Raudan värjäämä vesi on näkyvin muistutus vanhan kaivosalueen uumenissa muhivista ympäristöongelmista. Vesi tulee kaivosjätteen kaatopaikalta, jonne on vuosikymmenten aikana kasattu miljoonia tonneja raskasmetallipitoista jätettä.

Oravikoskella toimi vuosina 1959–1987 Kotalahden kaivos, jossa Outokumpu-yhtiö louhi nikkeliä ja kuparia. Kaivos suljettiin 35 vuotta sitten, mutta sen jättämät jäljet näkyvät ja tuntuvat ympäristössä yhä.

Suomessa on kaikkiaan 30 hylättyä tai suljettua kaivosta, jotka ovat edelleen uhka ympäristölleen. Kotalahti on yksi niistä.

HS kävi lokakuussa 2021 tutustumassa entiseen kaivoskylään, joka elää hiljaiseloaan Leppävirralla. Mukana oli myös muusikko Mikko Kuustonen, jolle Oravikoski on lapsuuden ja nuoruuden kasvualusta, muistojen paikka.

Hiljainen tykkykansa, Riisitunturi, Posio

Tykkypuita Pikku Riisitunturin rinteessä, vain hetki ennen auringonnousua.

Äänetön tykkykansa seisoo värähtämättä paikoillaan. Riisitunturin jäätyneissä hahmoissa on jotain alakuloista, jotain rauhoittavaa. Aurinko ei ole vielä noussut.

Kaamos ei ole pimeyttä vaan päinvastoin värejä. Ennen auringonnousua maisemassa liukuvat erilaiset utuiset ja samettiset sinisen sävyt. Auringonnousu kirkastaa sävyt heleisiin, kirkkaisiin, pastellisiin. Taivaalla vuorottelevat sininen, valkoinen ja vaaleanpunainen, värit ovat kuin suoraan ranskanpastillipussista.

HS vei lukijansa tammikuussa Riisitunturin kansallispuistoon nauttimaan kaamoksen väreistä, tykkykansan hiljaisesta vakavuudesta ja avarasta tunturimaisemasta. Posiolla Etelä-Lapissa sijaitseva Riisitunturi on yksi parhaita paikkoja ihastella talvista tykkyilmiötä. Tykkyretki onnistuu päiväseltään ja ilman aiempaa retkeilykokemusta. Talviaikaan tunturiin vie 4,3 kilometrin rengasreitti, jonka ehtii kiertää päivänvalon aikana myös kaamoskaudella.

Suomen syrjäisin työpaikka, Värriön luonnonpuisto, Salla

Tutkija Kimmo Neitola mittasi lumilinjaa Värriö-tunturilla. Johtaja Mikko Sipilä tarkkaili.

Kun tutkija Kimmo Neitola ja tutkimusaseman johtaja Mikko Sipilä mittasivat lumilinjaa Värriö-tunturilla tammikuussa 2022, voi mieleen juolahtaa Aaro Hellaakosken runo hangesta ja ihmisestä. Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

Neitola ja Sipilä työskentelevät luonnonkauniissa ympäristössä täydellisessä hiljaisuudessa Itä-Lapin Sallassa Värriön tutkimusasemalla. Se on takuulla Helsingin yliopiston syrjäisin tutkimuskammio ja ehkäpä koko Suomen syrjäisin työpaikka.

Pienehkössä mökissä keskellä ei-mitään pieni joukko yliopistolaisia tekee huippututkimusta, jolla voi olla merkittävä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Värriön tutkimusasemalla on seurattu iät ja ajat luonnon tilaa: ilmanlaatua, lumen syvyyttä, tunturilintujen esiintyvyyttä, lämpötiloja ja montaa muuta seikkaa. Jos käppyröitä katsellaan pitkältä aikaväliltä, ilmenee nopeasti, että ilmastonmuutos on Suomen Lapissa jo pidemmällä kuin moni arvaakaan.

KEVÄT

Sen piti olla kuolinisku, Hanhikivi, Pyhäjoki

Suomen ja Venäjän liput Pyhänjoen kunnanjohtajan työhuoneessa.

Suomen ja Venäjän liput seisoivat rinnakkain Pyhäjoen kunnanjohtajan Matti Sorosen työhuoneessa maaliskuussa 2022.

Maailma oli kierähtänyt Ukrainan sodan seurauksena uuteen asentoon, ja Pyhäjoella odotettiin, mitä seitsemän vuotta Hanhikiven niemessä toimineelle ydinvoimalatyömaalle tapahtuu.

Fennovoima valitsi ydinvoimalansa toteutuspaikaksi Pyhäjoen vuonna 2011, ja parin vuoden kuluttua hankkeen toteuttajaksi valikoitui venäläinen Rosatom.

Nyt työt on lopetettu, kaikki työntekijät irtisanottu ja kaatuneen ydinvoimalahankkeen jälkipyykin pesu oikeusteitse alkanut.

Pyhäjoen Hanhikivellä, Perämeren rannalla, seisoo käyttämättöminä sadantuhannen neliömetrin verran rakennusajalle tarkoitettuja tukirakenteita. Valmiina on toimistotilaa 500 hengelle, sosiaalitiloja 1200:lle, työmaaravintola 600:lle ja majoitustilaa 1000:lle. Ydinvoimalan sydäntä, laitoskaivantoa, ehdittiin louhia niemennokassa kahteen metriin, kun lopullinen tavoite on 18 metrissä.

Hanhikiveen ehdittiin sijoittaa satoja miljoonia euroja. Moni odottaa paikkaan uutta laitostoimittajaa myöhemmin. Toiset ovat sitä mieltä, että ydinvoimalan haikailu riittää ja myllätty alue pitää ennallistaa.

Vuosi, jolloin maapallo riitti, Oulu

Olli, Eedit, Fredrika ja Laura Koivisto kotonaan Oulussa. Perhe yritti olla vuoden ostamatta tavaraa ja lähes siinä onnistuikin.

Miltä näyttää koti, jossa eletään ekologisesti kestävästi? Siltä kuin muutkin kodit.

Tämä oli päällimmäinen havainto, kun HS vieraili keväällä 2022 oululaisen Koiviston perheen paritalossa.

Koivistot ryhtyivät vuoden ostolakkoon ja painoivat samalla hiilijalanjälkensä tasolle, joka mahtuu Suomen laskennalliseen ”hiilibudjettiin”. He eivät kokeneet onnellisuutensa ainakaan vähentyneen.

Vierailun aikana soitettiin myös Laura Koiviston isoäidille Liisa Hollannille. Hän kertoi elämästä 1970-luvun alussa, jolloin maapallon väestö ei vielä ylikuluttanut maapallon resursseja.

Hollanti muisteli olleensa 1970-luvulla miehensä ja lastensa kanssa "hirveen onnellinen”, vaikka elämä oli yksinkertaisempaa, autolla ajettiin vähemmän ja ostokset olivat harkitumpia.

”Eihän se ollut niin runsasta kuin se tänä päivänä on”, hän muisteli.

Nappisilmän paluu, Käsivarren erämaa, Enontekiö

Naali ilmestyi HS:n riistakameraan ruokinta-automaatilla Käsivarren erämaassa.

Luontoreportaaseja tehdessä on paljon sellaista, mitä ei voi suunnitella. Esimerkiksi äärimmäisen uhanalaista naalia ei voi käskeä kameran eteen, vaikka kuinka viettäisi aikaa lumitunturissa.

Käsivarren erämaassa Kilpisjärven seudulla kävi kuitenkin huhtikuussa tuuri, kun kaunis valkoinen naali ilmestyi perjantai-iltana riistakameraan, jonka HS:n kuvaaja Jukka Gröndahl oli jättänyt yöksi naalien ruokinta-automaatille.

Naali on esimerkki tunturiluonnon herkkyydestä. Se kärsii ilmastonmuutoksesta ja ihmisvaikutuksesta, joiden vuoksi kilpailija kettu pystyy nousemaan yhä ylemmäs tuntureille sen pesimäapajille.

Toisaalta naali on myös esimerkki sitkeän suojelutyön vaikutuksista. Ruokinta-automaatit ja kettujen metsästys tuntureilta sai aikaan sen, että viime kesänä naali pesi Suomessa ensimmäisen kerran sitten 1990-luvun.

Joka päivä metsään, Hervanta, Tampere

Vilho, Tuomo, Anni ja Taika Vuohensilta viikonloppumetsässään Hervannassa. Vauvalla kantoliinassa ei vielä tässä vaiheessa ollut nimeä.

Metsäpuro on loputon leikkien lähde Vilho, 5, ja Taika, 3, Vuohensillalle. Kuten koko metsä puron ympärillä: kaksikko kiipeää puunrunkojen yli tai kumartuu ali, hakkaa jäätä ja kaivaa lunta.

Joka päivä mennään metsään. Se on vanhempien Anni ja Tuomo Vuohensillan tavoite. Ensin esikoisen, nyt kolmen lapsen kanssa.

Heillä on monta syytä tuoda lapsensa metsään joka päivä.

Metsä ohjaa lapsia vapaaseen leikkiin ja mielikuvituksen maailmaan. Epätasaisessa maastossa ja kaatuneiden puunrunkojen päällä tasapainottelu kehittää liikuntataitoja. Ja sitten ovat vielä maaperän mikrobitkin.

Vähentynyt kosketus monimuotoiseen luontoon näyttää yksipuolistavan ihmisen mikrobistoa, vääristävän vastustuskykyä ja yhdistyvän sairauksien lisääntymiseen. Luontokadosta on totuttu puhumaan sammalien ja kalojen sukupuuttoaaltoina, mutta ihmiselle se voi tarkoittaa myös allergia-aaltoja, yleistyvää astmaa ja suolistosairauksia sekä lisääntyvää diabetesta.

Yhteys luontoon voi olla erityisen arvokasta juuri lapsille, sillä monet ihmiskehon järjestelmistä rakentuvat ensimmäisinä elinvuosina.

Lue lisää: Sukupuuttoaallot voivat tarkoittaa myös ihmisten allergia-aaltoja

Lue lisää: Anni Vuohensilta stressaantuu kaupungin hälystä ja äänistä – Hän vie kolme lastaan metsään joka päivä

Lue lisää: HS:n riistakameraan hiipi eläin, jonka pelättiin kadonneen Suomesta iäksi – Lapin tuntureiden tunneleista nousee nyt suuri ilouutinen

Lue lisää: Parhaita timanttijuttuja: Vuosi, jolloin yksi maapallo vielä riitti ihmiskunnan kulutukselle, on yllättävän lähellä – ”Eihän sitä hirviästi sillon ostettu”

Lue lisää: Sen piti olla kuolinisku: Sota syttyi, eikä ministeri halunnut enää puoltaa ydinvoimalan rakennuslupaa, silti työt jatkuvat Pyhäjoella yötä päivää – mitä tapahtui?

KESÄ

Suomen ainoa kuristajakäärme, Ahvenanmaa

Kangaskäärme on paikkauskollinen.

Tässä luikertelee Suomen kolmas käärmelaji, kangaskäärme, jonka vain hyvin harva ihminen on nähnyt.

Biologi ja kokenut matelijatutkija Jarmo Saarikivi vei alkukesästä HS:n Ahvenanmaan salaisiin paikkoihin etsimään arkaa luikertelijaa. Muutaman tunnin rämpimisen jälkeen löysimme viimein vajaat 60-senttisen, 5–10-vuotiaan kangaskäärmekoiraan paistattelemasta päivää jäkälikön päällä.

Siinä kun kyy tappaa saaliinsa myrkyllään ja rantakäärme nielee saaliinsa elävänä, on kangaskäärme Suomen ainoa kuristajakäärme. Se on myrkytön, eikä Saarikivi siksi säikähtänytkään, kun kangaskäärme vapauttamisen hetkellä nappasi hampaillaan kiinni kämmenestä.

Paikkauskollisia kangaskäärmeitä on etsitty jo vuosikausien ajan Ahvenanmaan ulkopuolelta, Manner-Suomen puolelta. Vahvistettuja havaintoja siitä ei kuitenkaan vielä ole, vaikka tämän uskotaankin olevan vain ajan kysymys.

Liian kuuma kylä, Bandai, Rajasthan, Intia

Kun HS vieraili Bandaissa, tankkiauto oli juuri käynyt täyttämässä kaivot. Kyläläiset kantoivat kaivoilta kotiin veden, jonka he sitten vielä kotona suodattivat kankaan lävitse.

Maailmassa on tulevaisuudessa yhä enemmän paikkoja, joissa on ilmaston kuumenemisen vuoksi lähes mahdoton elää. Yksi tällainen paikka on Bandain kylä Intian Rajasthanissa.

HS:n vierailun aikaan alkukesästä kylässä oli mitattu yli 40 asteen lämpötiloja lähes joka päivä kolmen kuukauden ajan. Kylän viereinen järvi oli kuivunut kokonaan, ja kaivoissa oli vettä vain siksi, että tankkiauto kävi ne pari kertaa viikossa täyttämässä.

Kyläläiset kertoivat lasten voivan aamuisin pahoin ja saavan nenäverenvuotoja. Viilennyslaitteita oli vain hyvin harvoilla, eikä pelloilta ollut saatu satoa moneen vuoteen. Siksi ainut tapa saada elantoa oli lähteä töihin rakennustyömaille tekemään 12-tuntisia työpäiviä 40 asteen lämpöön ja auringonpaahteeseen.

Laguunisaari, Kelvenne, Päijänne

Päijänteen kimmellystä retkeilijän paratiisissa, Kelventeen saarella.

Päijänteen vesi on niin kirkasta, että sitä on pakko jäädä tuijottamaan. Ja mikäpä on tuijotellessa laguunimaisella hiekkarannalla, kun ilta-aurinko kultaa maiseman.

Kelventeen saari on retkeilijän paratiisi, josta puhutaan ihmeen vähän. Se saattaa johtua Päijänteen vaisusta maineesta. Näin ajattelee saaren vakiokävijä Tuula Kuismanen, joka ounastelee Päijänteen jääneen Saimaan varjoon.

Pitkulaisen saaren halki kulkee yhdeksän kilometriä pitkä patikkapolku monine taukopaikkoineen. Rantoja ja harjua pitkin polveileva polku on meditatiivinen kulkea. Luonto vaihtelee karusta rehevään. On kallioisia rantoja, lehtoja, kuusikkoja, männikköjä, rämeitä ja kankaita.

Jääkausi on koulinut saaresta kapean harjun ja muotoillut saaren ääriviivoja vedenalaisilla supilla, jotka maan tasalta katsoen muistuttavat laguuneita. Niiden suojassa on hyvä istahtaa nuotiolle ja leiriytyä yöpymään. Vilkkaan veneilykesän jälkeen saaressa vallitsee rikkumaton rauha.

Rein kuivui rajusti ja nopeasti, Rees, Saksa

Joki kuivui olemattomiin vain muutamissa viikoissa, koska maaperä on ollut liian kuiva jo vuosia.

Ennen tämä pieni Reinin sivuhaara Pohjois-Saksassa tulvi joka kevät autotielle, joka sen vieressä kulkee. Vuosikymmeniä jokea läheltä tarkkaillut Kölnin yliopiston eläintieteen professori Jost Borcherding ei ole koskaan ennen nähnyt sen kuivuvan kokonaan.

Tänä vuonna heinäkuussa Reinin pinta vajosi nopeasti. Borcherdingin mukaan se ei johdu siitä, että sateita sattui olemaan liian vähän, vaan siitä, että jo niin monta vuotta on satanut liian vähän. Pohjavedet ovat pysyvästi liian alhaalla.

Reinin ekosysteemi muuttuu rajusti nyt ja lähivuosina sekä vuosikymmeninä. Joki saa alkunsa Alpeilta, jossa jäätiköt sulavat. Onko mitään toivoa?

”On väärin kysyä, onko toivoa. Aina on toivoa. Mutta onko lyhyellä aikavälillä toivoa? Ei”, Borcherding sanoo.

Lue lisää: ”Se hullu iivana teidän rajallanne, hänelle pitäisi olla melkeinpä kiitollinen” – Saksan tärkein joki Rein on henkitoreissaan, mutta yksi syy siihen on vihdoin muuttumassa

Lue lisää: Parin tunnin päässä Helsingistä sijaitsee laguunisaari, joka salpaa hengen: Tältä näyttää jääkauden muovaama Kelvenne

Lue lisää: Ihmiset hikoilevat, oksentavat ja vuotavat verta kylässä, jota kuumuus on piinannut kuukausia – ”Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää”

Entä seuraavaksi?

HS Ympäristö aloitti keskellä harmainta syksyä 1. lokakuuta 2021. Ja taas ollaan syksyssä.

Nyt syyskuussa HS Ympäristö on jo ehtinyt viedä veneretkelle Lemmenjoen ruskan pariin sekä kertoa, miten säästää euroissa ja päästöissä suitsimalla kodin sähkösyöppöä. Kaikkiaan toimitus on vuoden aikana tehnyt yli 1 500 ympäristöaiheista artikkelia. Se on lähes 30 juttua joka viikko.

Vuosipäivästä huolimatta HS Ympäristö ei ole vuoden projekti vaan pysyvä osa Helsingin Sanomia. Tavoite on jatkossakin tehdä luotettavaa ja havainnollista ympäristöjournalismia sekä elämyksellisiä luontojuttuja. HS kertoo meidän kaikkien suomalaisten arkeen vaikuttavista muutoksista myös tulevina kuukausina ja vuosina.

Tekstit: Piia Elonen, Emilia Kangasluoma, Hanna Mahlamäki, Heidi Moisio, Valtteri Parikka, Petja Pelli, Jonna Rönkä, Heli Saavalainen ja Marjo Valtavaara.

Lue lisää: HS Ympäristö kytkee lukijansa luontoon

Lue lisää: Lähiluonnon ihmeitä ja luonnon hupenemista: HS on nimittänyt luontokadon kirjeenvaihtajan sekä ympäristötuottajan

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat