Siitä ei ole kauan, kun Suomen vesistöt olivat aivan pilalla. Kaupunkien jätevedet tekivät uimarannoista käyttökelvottomia, ja sellutehtaat saastuttivat alapuoliset vedet kemikaaleilla. Kalat olivat laajoilla alueilla syömäkelvottomia, ja kalakuolemat olivat yleisiä.
Suomen vesistöt onnistuttiin likaamaan vauhdilla 1950-luvulta alkaen. Niitä käytettiin viemäreinä, jätealtaina ja kaatopaikkoina.
Sitten tuli täyskäännös.
Suomi kaupungistui ja teollistui nopeasti sotien jälkeen. Kansakunta piti saada vaurastumaan, ja teollistamisesta tuli kansallinen ponnistus. Veturina oli puunjalostusteollisuus.
Jätevesiä ei puhdistettu. Kasvavien kaupunkien edustat pilaantuivat, kun asutuksen jätevedet menivät avoviemäreissä rantavesiin.
Selluloosateollisuus toi jätevedet etenkin koskipaikkakunnille. Jäteliemi laskettiin sellaisenaan vesistöön, ja rikinkatkuiset vesistöt kertoivat omaa kieltään seurauksista. Lisänä tuli sellupaikkakuntia pitkään leimannut haju.
Suomen ensimmäinen sulfaattisellutehdas aloitti Valkeakoskella jo vuonna 1880. Kun metsäteollisuuden tuotanto voimistui 1950-luvulla, vesien saastuminen sai teolliset mittasuhteet.
Valkeakoskelainen Aulis Saarinen, 79, muistaa hyvin hajun ja vesien nopean pilaantumisen. Eläkkeellä olevan rehtorin kesät avoimen Vanajaveden äärellä alkoivat pojan ollessa kymmenvuotias, kun isä osti mökkitontin Rauttunselän niemestä 1950-luvun alussa.
”Aluksi järvestä otettiin kahvinkeittovesikin. Tämä loppui nopeasti, kun tehtaan viemäri siirrettiin lähemmäksi selkävesiä. Kaloista tuli syömäkelvottomia. Ne haisivat, ja maku oli kauhea”, Saarinen muistelee mökkipaikan laiturilla ja katselee jäiselle järvenselälle.
”Pahin aika kesti vuoteen 1975 saakka. Silloin paperitehtaalla alkoivat isot jätevesioperaatiot”, Saarinen kertoo.
Nyt järvi on talvisen hiljainen. Takavuosina se oli hiljainen kesälläkin, jopa luonnottoman hiljainen. Vielä muutama vuosikymmen sitten Vanajavesi oli tehtaan alapuolelta usean kilometrin matkalta lähes aina tyyni. Vesi ei aaltoillut terävästi niin kuin isot järvet yleensä. Se oli kuin vellovaa kiisseliä.
Joskus pintaan pulpahteli jopa neliömetrien laajuisia massakakkuja.
”Välillä tehtaalta tuupattiin järveen satsi nollakuitua eli vikakeittoa. Se laskeutui pohjaan mutta nousi lauttoina pintaan. Lautat olivat kuin saaria, jotka piti rikkoa, jotta veneellä pääsi kulkemaan”, Saarinen kertoo.
Sellutehtaalta peräisin oleva jätelautta ajautui Vanajaveden rantaan Valkeakoskella vuonna 1981.
”Kaikki sellupaikkakuntien alapuoliset vedet olivat huonossa kunnossa 1970-luvulla. Vesi oli syvänteissä mustaa ja haisi selluliemeltä. Kalat uivat maha ylöspäin”, kertoo vesistötutkimuksen konkari Reijo Oravainen.
Oravainen on Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistyksen (KVVY) entinen toiminnanjohtaja. Hän aloitti yhdistyksessä limnologina vuonna 1975 ja on nähnyt 40 vuoden työuransa aikana sekä vesien likaantumisen että puhdistumisen.
"Reilussa kymmenessä vuodessa Suomessa pilattiin vedet. Lopulta pää jäi vetävän käteen ja huomattiin, ettei niin voi jatkua”, Oravainen sanoo.
Useilla järvillä, kuten Vanajavedellä, jätevesicocktail oli melkoinen ja kuormitus ylitti vesistön sietokyvyn.
Kalastaja Mikko Laine ihmetteli kalakuolemia Vanajavedellä vuonna 1972. Kuvatekstin mukaan hän arveli lokeille päätyneen ainakin 3 000 kiloa saaliskaloja.
Metsäteollisuuden aiheuttama vesien saastuminen oli massiivista. Jopa puolet suomalaisista asui 1960–1970-luvuilla joko pahoin tai lievästi saastuneen vesistön äärellä.
Ympäristöhaittoja kuitenkin siedettiin, koska tehtaat toivat työtä ja hyvinvointia. Ongelmat hyväksyttiin jälleenrakennuksen sekä kansakunnan edun ja taloudellisen edistyksen hintana.
Metsäteollisuus myös käytti hyväkseen asemaansa talouden veturina ja pyrki jarruttamaan kuormitusrajoituksia.
Hyväntahtoisuuttaan paperitehdas ei parantanut vesiensuojelua Valkeakoskellakaan.
”Se pakotettiin toimimaan. Taistelu oli kova”, sanoo Aulis Saarinen, joka toimi aikoinaan myös paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana.
”Kun asukkaat vaativat muutosta, tehdas uhkaili työpaikkojen menetyksellä. Muistutettiin, ettei omaa pesää saa liata”, Saarinen lisää.
Aulis Saarinen, 79, on asunut Vanajaveden äärellä Valkeakoskella koko ikänsä. Hän on nähnyt sekä järven pilaantumisen että puhdistumisen.
”Elämä on muuttunut laadukkaammaksi, ennen kaikkea uiminen. Nykyisin käymme järvessä uimassa niin kauan kuin jäätöntä vettä riittää”, kertoo Vanajaveden tilan muutoksesta Terhi Saarinen, 75, joka muutti Valkeakoskelle Haminasta vuonna 1970. Perheen mökkipaikasta Vanajan rannalla on tullut vuosien varrella tärkeä paikka.
Uimarantojen tila nousi kuvaamaan vesien pilaantumista. Esimerkiksi Helsingissä oli 1960-luvun puolivälissä 19 uimarantaa, joista yksikään ei ollut hygieenisesti hyvässä kunnossa.
Paikoin arveltiin, että jotkin järvet oli menetetty pysyvästi.
Esimerkiksi Päijänne oli metsäteollisuuden ja Jyväskylän kaupungin jätevesien likaama. Pohdittiin, kannattaako jätevesiä edes yrittää puhdistaa, koska järven ei uskottu toipuvan.
Lopulta toimiin oli pakko ryhtyä.
Saastunut vesi karkotti uimarit Huruslahden uimalasta Varkaudessa vuonna 1967. Uida ei voinut, mutta rantakivillä saattoi ottaa aurinkoa.
”Yyterin uinnit on pian uitu”, todetaan HS:n kuvatekstissä vuonna 1972. Porin terveysviranomaiset varoittavat saastuneesta vedestä.
Tärkeä merkkipaalu oli vuoden 1962 vesilaki. Se paransi vesiensuojelun edellytyksiä ja vauhditti vesien tilan seurantaa.
Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin sääntely alkoi tuntua. KVVY:n Reijo Oravaisen mukaan tähän vaikutti ennen kaikkea Vesihallituksen perustaminen vuonna 1970. Sen seurauksena vesilain ja lupaehtojen noudattamista ryhdyttiin valvomaan.
Asenteetkin muuttuivat vähitellen.
Vauhtia muutokseen toivat äkilliset, suuret päästöt ja myrkkyskandaalit. Ne herättivät ja saivat aikaan kansanliikkeen.
Yksi herättäjä oli Typpi Oy:n ammoniakkivuoto Oulussa vuonna 1969. Lannoitetyppeä valmistaneelta tehtaalta pääsi Oulujokeen valtava määrä ammoniakkia, joka tappoi kalat. Päästöstä tuli käänteentekevä vaikuttaja ympäristönsuojelussa.
Porissa titaanidioksiditehtaan jätevedet tuhosivat silakoiden silmät 1970–1980-luvuilla. Tapaus nosti teollisuuden päästöt julkisuuteen ja herätti ympäristöväen toimimaan. Porissa järjestettiin vuonna 1985 Selkämeri-leiri Vuorikemian jätepäästöjä vastaan.
Lohjanjärvi likaantui pahoin paperiteollisuuden jätevesistä. Myös asumajätevedet laskettiin rantavesiin vuonna 1972.
Suurimmat kaupungit tehostivat jätevesiensä puhdistusta 1970-luvulla. Silloin rakennettiin valtaosa yhdyskuntien jätevedenpuhdistamoista.
Vielä 1970-luvulla Helsingissä oli kuitenkin useita pieniä puhdistamoita, jotka purkivat jätevedet mataliin lahtiin. Viikinmäen keskuspuhdistamo valmistui vasta 1990-luvulla, samoin meritunneli, joka vie seudun puhdistetut jätevedet ulkosaariston reunaan.
Teollisuus ryhdistäytyi myöhemmin.
Haitat vain lisääntyivät tuotantolaitosten määrän ja tuotannon kasvaessa ja pahenivat, kun muun muassa sellun valkaisua edistettiin kemikaalien käytöllä. Klooripitoiset kemikaalit johdettiin vesistöihin.
Vähitellen metsäteollisuudessakin alettiin ymmärtää, että toiminnan jatkaminen edellytti vesiasioiden kuntoon panemista.
Puunjalostusteollisuuden jätevedet valuivat Suomenlahteen Kotkan edustalla vuonna 1980.
Taustalla olivat sekä julkinen painostus että metsäteollisuuden rakennemuutos.
Teollisuus investoi ympäristönsuojeluun pitkälti pakon edessä 1980-luvulle tultaessa. Öljykriisi ja talouslama kannustivat tuotantoprosessien kehittämiseen. Uusien teknisten ratkaisujen ansiosta vesiensuojelukin kehittyi samalla.
Kiintoaineita ja jäteliemiä vesiin johtaneiden sulfaatti- ja sulfiittisellutehtaiden taru päättyi vähitellen.
”Sellunkeitto loppui monella paikkakunnalla 1980-luvun puolivälissä. Tämä ratkaisi homman paremmin kuin puhdistamo: päästöt loppuivat, kun sellun valmistuis loppui”, Oravainen toteaa.
Asutuksen ja teollisuuden päästöt ovat sittemmin vähentyneet merkittävästi. Sisävesillä veden laatu parani 1980-luvulta 2000-luvulle tultaessa erityisesti pahimmin likaantuneilla alueilla.
Suuret järvet ja reittivedet voivat nyt hyvin, joet eivät. Maatalousvaltaiset valuma-alueet ja rannikkovedet ovat heikossa kunnossa.
Maatalouden osuus vesistöjen kuormittajana on kasvanut sitä mukaa kuin muut päästöt ovat pienentyneet. Maataloudesta tuleva rehevöittävä kuormitus ei ole vähentynyt 2000-luvulla, vaan päinvastoin paikoin jopa noussut. Huolta aiheuttavat myös metsätalouden vesistövaikutukset.
Suorien saastepäästöjen tilalle ovat tulleet myös uudet uhat, esimerkiksi muoviroska ja uudet kemikaalit.
Saastehälytyksestä on joka tapauksessa siirrytty jätevesien puhdistukseen.
”Vesien tila lähti kunnolla paranemaan vasta 1990-luvulla. Jätevesien lisäksi ongelmana olivat teollisuuden rikkipäästöt ilmaan. Ne happamoittivat vesiä, mutta kun niistä päästiin, tilanne korjaantui kerta heitolla”, Reijo Oravainen sanoo.
Helsinki ottaa juomavetensä Päijänteestä, jonka ekologinen tila on hyvä. Fosforikuormitus on pienentynyt murto-osaan 1970-luvun tilanteesta, ja järvi on myös tärkeä virkistysvesistö.
Vanajavesi on suosittu mökkijärvi, ja rantatontit ovat hinnoissaan. Kalakanta on hyvä. Kun 1970-luvulla hauet uivat selkää alavirtaan, nyt saaliiksi tulee kuhaa, siikaa ja ahventa sekä istutettua kirjolohta.
Oravainen pitää suomalaisen vesiensuojelun kehitystä menestystarinana: ”Tilanne kääntyi päälaelleen 20–30 vuodessa. Yksi sukupolvi laittoi asiat kuntoon.”
Mökkirannassaan Vanajavedellä Aulis Saarinen katselee jäälle. Se ei vielä kanna kalastajaa, vaikka kalastamaan Saarisen tekisi mieli nyt, kun puhdasta ja hyvän makuista kalaa tulee.
Verkot, katiskat, rapumerrat ja verkkomerkit on kasattu rantaan ja saunan edustalle.
”Kalaa on järvessä niin paljon, ettei se pyytämällä lopu”, Saarinen toteaa.
Kalastaminen on Aulis Saariselle mieluisa harrastus. Tammikuun puolivälissä kalastusvälineet oli kasattu mökkirantaan saunan seinustalle, sillä Vanajaveden jää ei vielä kantanut talvikalastajaa.
Vanajavesi luokitellaan nykyisin ekologiselta tilaltaan hyväksi.
Lähteet: Eeva-Liisa Hallanaro, Erkki Santala, Sanna Vienonen (toim.): Vesien vuoksi – Suomalaisen vesiensuojelun vaiheita. Suomen vesiyhdistys ry 2017; Esa Ruuskanen, Paula Schönach, Kari Väyrynen (toim.): Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan, Vastapaino 2021; Laulujoutsenen perintö, suomalaisen ympäristöliikkeen taival,SLL ja WSOY 2008.