Sellutehtaiden jätevedet pilasivat Suomen vesistöjä laajasti 1950-luvulta lähtien. Haisevat ja myrkylliset liemet tekivät monista järvistä käyttökelvottomia. Asumajätevedet puolestaan laskettiin kaupungeissa suoraan rantavesiin.
”Kaupungeissa ja tehdaspaikkakunnilla elettiin 1960-luvun alussa likaantuneiden vesien äärellä. Lähivedet olivat paikoin niin kehnossa kunnossa, että niistä nousi kuvottava haju ja ne saattoivat olla täysin elottomia”, kuvaa tilannetta suomalainen vesiensuojelun vaiheista kertova Vesien vuoksi.
Julkiseen keskusteluun nousivat äkilliset, suuret päästöt ja myrkkyskandaalit, jotka herättivät ja aiheuttivat kansanliikkeitä.
HS listasi muutamia myrkkyskandaaleja ja vesien pilaantumistapauksia, jotka saivat vauhtia vesien puhdistamiseen.
Lievestuoreen lipeälampi ja väärennetyt vesinäytteet
Koko Suomea 1980-luvulla puhuttanut ympäristöongelma oli Lievestuoreen selluloosatehdas Laukaassa. Se tuli tunnetuksi haisevasta lipeälammestaan.
Lampi syntyi padotulle suolle, jonne oli vuosikymmeniä johdettu jätelipeää.
Lipeälampi syntyi Haarlan Selluloosa Oy:n aikana vuosina 1935–1967, mutta sen puhdistus oli lopulta 40 vuoden urakka.
Vanha sulfiittisellutehdas suljettiin ensimmäisen kerran heikon kannattavuuden ja tiukkenevien ympäristövaatimusten vuoksi. Vuonna 1971 tehdas käynnistettiin uudelleen ja jo koekäyttö aiheutti kemikaalivuodon, kun vesiin pääsi keittolipeää ja massanpesuvettä.
Varsinainen ympäristöpommi putosi vuonna 1983. Selvisi, että tehdas oli väärentänyt vuosien ajan vesinäytteitä, jotta kuormitus näytti pysyvän lupaehtojen rajoissa. Tehdas onnistui laimentamaan tislatulla vedellä jopa viranomaisten kontrollinäytteet.
Vuonna 1985 tehtaan johtaja ja laboratoriopäällikkö tuomittiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen.
Lipeälammelle etsittiin pitkään ratkaisuja, ja monenlaisia kunnostuskeinoja kokeiltiinkin. Lampi saatiin lopulta hävitettyä vuosina 2001–2004 toteutetulla puhdistusoperaatiolla.
Jäteliemet tekivät Töölönlahdesta vihreää velliä
Asutuksen jätevedet pilasivat kaupunkien lähivesiä jo 1900-luvun alussa. Viemärivedet johdettiin rantavesiin, jotka saastuivat ja aiheuttivat terveyshaittoja.
Helsingissä erityisen huonossa kunnossa oli Töölönlahti, jonne kaupungin lisäksi laskivat jätevetensä ja epäonnistuneet keitoksensa sokeritehdas ja kaasulaitos.
Töölönlahti saastui sietämättömään kuntoon. Vesi muuttui vihreäksi velliksi. Hapeton pohja oli kuollut, ja lahti löyhkäsi rikiltä kuin mätä kananmuna.
”Helsingin kaupunginlääkärin mukaan Helsingin rantavedet eivät kelvanneet 1800-luvun lopussa mihinkään muuhun talouskäyttöön kuin pyykin huuhteluvedeksi. 1900-luvun alussa ne eivät kelvanneet enää siihenkään”, kertoo Helsingin ympäristöhistoria Nokea ja pilvenhattaroita.
Vuoteen 1965 saakka Helsingin Töölönlahden rannalla sijainnut sokeritehdas laski jätevetensä sellaisinaan merenlahteen, joka rehevöityi pahoin. Kuva vuodelta 1962.
Tilanteen korjaaminen kesti vuosikymmeniä.
”Töölönlahden lemu häiritsee Helsingin kauneinta kesää. Likaveden löyhkä karkottaa helsinkiläiset ja turistit”, Helsingin Sanomat kertoi kesällä 1964 (HS 27.8.1964).
Vielä 1970-luvulla Helsingissä oli useita pieniä puhdistamoita, jotka purkivat jätevedet mataliin lahtiin. Viikinmäen keskuspuhdistamo valmistui vasta 1990-luvulla, samoin meritunneli, joka vie seudun puhdistetut jätevedet ulkosaariston reunaan.
Helsingissä oli 1960-luvun puolivälissä 19 uimarantaa, joista yksikään ei ollut hygieenisesti hyvässä kunnossa.
Rautapitoiset jätevedet vaurioittivat silakoiden silmiä Porin edustalla 1970–1980-luvuilla.
Silmättömät silakat saivat aikaan tiedotussodan teollisuuden ja ympäristönsuojelijoiden välillä Porissa vuonna 1985.
Titaanidioksiditehtaan jätevedet tuhosivat silakoiden silmät Porissa
Porissa titaanidioksiditehtaan jätevedet tuhosivat silakoiden elinolot 1970–1980-luvuilla. Kalojen silmät olivat verenpunaiset tai pahasti vaurioituneet. Usein silmät puuttuivat kokonaan.
Silmävikaisuuden aiheuttajaksi paljastuivat lannoiteyhtiö Kemiran Vuorikemian tehtaan jätevedet. Titaanidioksiditehtaalta mereen päätynyt rautasulfaatti aiheutti verenpaineen nousua, joka sai kalojen silmien verisuonet repeämään.
Asiasta käytiin laajaa tiedotussotaa teollisuuden ja ympäristönsuojelijoiden välillä. Lopulta Kemira hankki uudet puhdistuslaitteet, ja 1990-luvun alussa jätevesipäästöt olivat vähentyneet lähes olemattomiin.
Ammoniakki tappoi kalat Oulussa
Oulujoessa ja Oulun edustan merialueella havaittiin kesällä 1969 laajoja kalakuolemia. Syyksi paljastui oululaisen Typpi Oy:n jätevesipäästö.
Typpitehdas perustettiin 1950-luvun alussa valmistamaan typpilannoitteita kasvavalle maataloudelle ja räjähdysaineiden raaka-ainetta puolustuslaitokselle.
Vuonna 1969 tehdas perusti uuden ammoniakkilaitoksen, jonka käynnistyksen yhteydessä Oulujokeen pääsi valtava määrä puhdasta ammoniakkia. Oulujoen alajuoksun kalat kuolivat.
Jätevesipäästöstä syntyi kohu, mutta aluksi tehdas kiisti olevansa mitenkään osallinen kalakuolemiin. Päästöä vähäteltiin paitsi teollisuudessa myös hallinnossa. Tehtaan toimintaa puolusteltiin kansantaloudellisilla näkökohdilla.
Tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että päästö oli peräisin tehtaalta. Kalakuolemien lähteen osoittanut Oulun yliopiston tutkija joutui kovaan paineeseen, sillä yliopiston hallinto halusi estää tulosten julkistamisen. Mediakohun seurauksena päätös peruttiin.
Pohjaveteen päässyt kloorifenoli myrkytti kärköläläisiä vuosikymmeniä
Sahapalo johti pohjaveden myrkyttymiseen Kärkölässä vuonna 1976. Koskisen Oy:n sahalta pääsi tulipalon yhteydessä pohjaveteen puunkyllästysaine Ky-5:stä peräisin ollutta kloorifenolia.
Vedenottamo suljettiin vasta vuonna 1987, kun vedestä löytyi suuria määriä kloorifenoleita. Asukkaat ehtivät juoda saastunutta vettä vuosikaudet. Kärköläläisillä todettiin kasvanut riski sairastua imusolmukesyöpään (HS 17.4.1991).
Kyseessä on yksi Suomen pahimmista ympäristöonnettomuuksista. Ympäristöviranomaiset hävisivät pitkän riidan vastuista, korvauksista ja alueen puhdistamisesta. Voimaan jäi korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jonka mukaan kloorifenolit olivat päässeet vahingossa pohjaveteen sahalla sattuneessa tulipalossa.
Vuonna 2008 korkein hallinto-oikeus kuitenkin vahvisti puhdistusmääräyksen, jossa yhtiö velvoitettiin teettämään tutkimuksia pohjavesien tilasta ja puhdistustarpeesta.
Myrkkyä yritettiin vuosien varrella puhdistaa eri tavoin, mutta laihoin tuloksin. Vasta vuonna 2014 puhdistustyö onnistui.
Elohopea saastutti vesiä ja myrkytti kaloja
Elohopea nousi keskusteluun vuonna 1964, kun Ruotsin Mälarenista pyydetyistä kaloista löytyi suuria elohopeapitoisuuksia. Ongelma näkyi puunjalostusteollisuuden alapuolisissa vesistöissä.
Suomessa nousi kohu vuonna 1967, kun televisiossa esitettiin ohjelma suomalaisten kalojen elohopeapitoisuuksista. Vuonna 1969 metyylielohopean saastuttamiksi todettiin suuri osa Kokemäenjoen vesistöä, Kymijoen vesistöä ja Oulun seudun vedet. Hauki, ahven ja made olivat syömäkelvottomia.
Elohopeaa käytettiin paperitehtailla liman poistoon.
Lähteet: Eeva-Liisa Hallanaro, Erkki Santala, Sanna Vienonen (toim.): Vesien vuoksi – Suomalaisen vesiensuojelun vaiheita. Suomen vesiyhdistys ry 2017; Esa Ruuskanen, Paula Schönach, Kari Väyrynen (toim.): Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan, Vastapaino 2021; Simo Laakkonen, Sari Laurila, Marjatta Rahikainen (toim.): Nokea ja pilvenhattaroita – helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa, Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999.