Sairaasta ja vaivaisesta kansasta on kehittynyt hyvinvoiva ja pitkäikäinen. Sen huomaa, kun tarkastelee suomalaisten elinajanodotteen kehitystä vuosisatojen saatossa.
Siinä missä 1700-luvun puolivälissä vastasyntyneen elinajanodote oli vain noin 35 vuotta, oli vuonna 2021 poikien elinajanodote noin 79 vuotta ja tyttöjen noin 84 vuotta.
Elinajanodote tarkoittaa sitä, kauanko tietyllä ajanjaksolla syntyneet ihmiset keskimäärin eläisivät, jos kuolleisuus säilyisi kaikissa ikäryhmissä ennallaan.
1900-luvulla elinajanodote alkoi parantua huimasti. Siinä auttoivat muun muassa elintason nousu ja lääketieteen kehitys.
Oheisella laskurilla voit selvittää, kuinka paljon sinulla olisi elinvuosia jäljellä menneinä vuosina, jos elämänkaaresi noudattaisi syntymävuotesi elinajanodotetta.
Todennäköisesti Villa Toivolassa kuollut vauva arkussaan. Kyseessä saattaa olla palvelusväen lapsi.
Kaksospojat arkussaan Helsingin Kalevankadulla. Pojat kuolivat isänsä kuoleman jälkeen. Seinällä perhekuva.
Suomalaisten elinajanodote on pidentynyt samalla kun lapsikuolleisuus on vähentynyt. Nyt Suomessa on yksi maailman pienimmistä imeväiskuolleisuusluvuista, mutta 1800-luvulla vastasyntyneillä oli todella suuri riski kuolla.
Esimerkiksi vuonna 1877 kuolleista suomalaisista joka neljäs oli alle yksivuotias.
”Imeväiskuolleisuus oli päätä huimaavaa. Se oli pitkään korkealla Suomessa”, sanoo tieteiden ja aatteiden historian yliopistotutkija, dosentti Heini Hakosalo Oulun yliopistosta. Hän on erikoistunut lääketieteen ja terveyden historiaan.
”Jos onnistui suoriutumaan nuoreksi aikuiseksi, mahdollisuus selviytyä kypsään ikään oli paljon suurempi.”
Lapsia uhkasivat niin taudit kuin tulehduksetkin. Pienten lasten lisäksi vaarassa olivat äidit, sillä synnytyksiin liittyi etenkin erilaisten tulehdusten riski. Niiden hoitaminen oli vaikeaa.
”Lapsivuodekuume eli synnytyksen jälkeinen bakteeritulehdus tappoi paljon äitejä 1800-luvulla. Pikkuvauvojen kohdalla taas erilaiset suolisto- ja hengitystietulehdukset olivat pääasiallinen kuolinsyy”, Hakosalo kertoo.
”Nykyään olemme ymmärrettävästi hirvittävän šokeerattuja, jos pikkuvauva tai äiti kuolee. Ne ovat nykyään marginaalisia kuolemia mutta vielä 100 vuotta sitten suhteellisen yleisiä ja 150 vuotta sitten hyvinkin yleisiä.”
Samalla kun elinajanodote on kasvanut, suomalaisten kuolinsyyt ovat muuttuneet.
Käänne tapahtui 1900-luvun puolivälissä, Hakosalo sanoo.
Sitä ennen suomalaiset kuolivat erityisesti tartuntatauteihin, mutta tuolloin kuolinsyytilastojen kärkeen nousivat sydän- ja verisuonisairaudet, syöpätaudit ja muut krooniset sairaudet. Siis samat, jotka nykyäänkin ovat vuosittain Tilastokeskuksen julkaisemien kuolinsyytilastojen kärjessä.
”Sairauksien historian näkökulmasta nyt eletään samaa aikakautta kuin 1900-luvun puolivälissä”, Hakosalo sanoo.
Hänen mukaansa suomalaisten kuolinsyistä tiedetään aiemmiltakin vuosisadoilta hämmästyttävän paljon.
”Suomessa on ehkä maailman kattavimmat historialliset kuolinsyytilastot. Niitä ruvettiin merkitsemään ylös 1700-luvun puolivälissä osana seurakunnallista väestökirjanpitoa.”
Kätilöopisto vuonna 1923.
Tyttövauva koristeellisissa lastenvaunuissa vuonna 1906.
Nelivuotias tyttö sängyllä ennen hautajaisiaan vuonna 1928.
Ennen 1900-lukua ilmoitetut kuolinsyyt ovat kuitenkin varsin epätarkkoja, ja yksittäisiin syihin on suhtauduttava varauksella, Hakosalo sanoo.
Kuolinsyyt nimittäin perustuivat harvoin lääkärien tekemiin taudinmäärityksiin. Kuolinsyiden kirjaamisesta vastasivat papit, ja ne perustuivat usein omaisten kertomuksiin.
”Papit eivät välttämättä olleet koskaan tavanneetkaan kyseistä vainajaa, nähneet ruumista tai osanneet tulkita ruumiissa olleita merkkejä. Vaikka heillä oli apunaan väkilukutaulujen kuolinsyyluettelot, joiden taustalla oli sen ajan lääketieteellistä tietämystä, syiden merkitseminen oli aikamoista arvailua”, Hakosalo sanoo.
Lääketieteen historioitsijanakin tunnettu tohtori Arno Forsius on koonnut yhteen vuosien 1749–1877 väkilukutauluissa ilmoitettuja kuolinsyitä. Joukossa on tutumpien syiden lisäksi nykyään erikoiseltakin kuulostavia syitä, kuten hervottomuus, mielipuolisuus, kivivaiva sekä ”kouristaja” ja ”sydänkouraus”, jotka viittasivat kuumekouristuksiin tai epilepsiaan pikkulapsella. Syöpää taas luetteloissa kutsuttiin usein ruumiinmadoksi.
1700–1800-luvulla suomalaisia veivät ennenaikaiseen hautaan kulkutaudit, jotka ovat sittemmin painuneet marginaaliin kuolinsyytilastoissa.
Suomessa kärsittiin vuoron perään tulirokosta, isorokosta, kolerasta, kurkkumädästä, lavantaudista ja pilkkukuumeesta, Hakosalo luettelee muutamia mainitakseen.
Tuberkuloosi yleistyi Suomessa 1800-luvulla, ja 1900-luvun taitteessa se määriteltiin johtavaksi kansanterveysongelmaksi.
Tauti puhkesi usein nuorilla aikuisilla ja saattoi tappaa jo ennen 30. ikävuotta. 1900-luvun alussa se oli yleisin nuorten ihmisten kuolinsyy.
”Tuberkuloosi on hyvä esimerkki marginaaliseksi muuttuneesta taudista. Se oli vielä sotien välisenä aikana Suomessa todella merkittävä kuolinsyy, ihan siellä huipulla. Nykyään siihen ei käytännössä Suomessa kuolla, vaikka tapauksia on jonkin verran.”
Aiemmin arjessakin oli paljon vaaratekijöitä.
Kun elintarvikevalvontaa ei ollut tai se oli alkeellista, ruokamyrkytykset olivat yleisiä.
”Esimerkiksi salmonellaperheen bakteerien aiheuttamat ripulitaudit olivat yleisiä”, Hakosalo sanoo.
Kyse ei ole siitä, etteikö vaarallisia bakteereja olisi nykyäänkin ympärillämme. Aiemmin niiden tartuntareittejä ei ymmärretty.
”Tartuntoja ei pystytty minimoimaan tehokkaasti, eikä ollut rokotteita. Niiden hoitamiseen ei ollut antibiootteja. Aggressiivinen bakteeritulehdus saattoi viedä perusterveen nuorenkin muutamassa päivässä hautaan.”
Eräs tilastoista kadonnut kuolinsyy on nälkä.
Moni muistaa historiankirjoista suuret nälkävuodet, jotka koettelivat Suomea vuosina 1866–1868. Niiden aikana arviolta kahdeksan prosenttia väestöstä kuoli nälkään ja nälän heikentäminä tauteihin.
Viittauksia nälkäkuolemiin löytyy myöhemmiltäkin ajoilta, Hakosalo sanoo.
”Vielä 1930-luvun alun suuren laman aikaan kerjäläisiä kierteli maaseuduilla ja maanteillä. Nälkä on ainakin välillisesti ollut vaikuttamassa siihen, että ihmiset ovat olleet alttiimpia sairauksille.”
Nälkävuosien jälkeenkin nälkää nähtiin esimerkiksi Pohjois-Suomessa, jossa olosuhteet eivät olleet viljelylle suotuisat.
”Turvaverkostot olivat hirvittävän heikot, ja vaikka niitä olisikin ollut, asutus oli niin harvaa, että apu ei välttämättä tavoittanut asukkaita ajoissa”, Hakosalo sanoo.
Kaksi potilasta Kätilöopistossa vuonna 1921.
Lastenlinnan sairaanhoitajia vauvojen osastolla vuonna 1921.
Kahden ja puolen viikon ikäistä vauvaa kylvetettiin vuonna 1930.
Elinajanodote on yli kaksinkertaistunut Suomessa 200 vuodessa. Se kertoo monien asioiden olevan nyt aiempaa paremmin.
Yleinen elintaso on noussut, syömämme ravinto on aiempaa laadukkaampaa, asumisolot ja hygienia ovat parantuneet.
Hakosalon mukaan erityisen suuri merkitys on ollut 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa kehitetyillä viemäröinti- ja vesihuoltojärjestelmillä. Ne vähensivät kaupunkien imeväiskuolleisuutta ja veden välityksellä leviävien tautien merkitystä kuolinsyinä.
”Kaupungeissakin alkoi olla puhdasta vettä tarjolla, eikä ihmisten ja eläinten jätöksiä käsitelty miten sattuu. Se vähensi valtavasti lavantautia ja käytännössä lopetti koleraepidemiat”, Hakosalo sanoo.
Toinen iso harppaus olivat 1900-luvun puolivälissä käyttöön tulleet uudet lääkkeet, kuten sulfalääkkeet, penisilliini ja tuberkuloosilääkkeet, joilla pystyttiin parantamaan bakteeri-infektioita. Rokotteilla puolestaan pelastettiin ihmisiä, jotka olisivat saattaneet aiemmin kuolla kulkutauteihin.
Keskustelussa terveyden historiallisesta kohenemisesta unohtuu usein lisääntymisterveys, Hakosalo sanoo.
”Aikana, jolloin ei ollut perhesuunnittelua, ehkäisylle ei ollut keinoja eikä kulttuuri sallinut sen käyttöä, oli todella vaarallista olla naimisissa oleva nainen, joka synnytti tiheästi.”
Isä ja äiti hoitavat poikavauvaa kotona 1960-luvun alussa.
Ensimmäinen vuonna 1950 Helsingissä syntynyt lapsi kätilön sylissä synnytyslaitoksella.