Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kaksi Helsingin Sanomien toimittajaa Viestikoekeskus-oikeudenkäynnissä. Oikeus antoi tuomion perjantaina.
Toimittajat saivat tuomion turvallisuussalaisuuden paljastamisesta.
Tuomio koskee Helsingin Sanomien runsaan viiden vuoden takaista juttua Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta ja muusta sotilastiedustelusta sekä HS:n mahdollisia jatkojuttuja aihepiiristä.
Käräjäoikeus piti toimittaja Tuomo Pietiläistä päävastuullisena HS:n Viestikoekeskus-artikkelin kirjoitustyöstä. Hän sai rangaistukseksi 50 päiväsakkoa.
Vähäisemmässä roolissa kirjoitustyöhön osallistunut toimittaja Laura Halminen jätettiin tuomitsematta rangaistukseen.
Kolmannen syytetyn eli artikkelin päävastuullisen kirjoittajan tuolloisen lähiesimiehen Kalle Silfverbergin syytteet hylättiin, koska hänen ei katsottu osallistuneen salaisuuksien paljastamiseen rikoksen tekijänä tai avunantajana.
Käräjäoikeus hylkäsi syytteet myös siltä osin, kun toimittajille oli vaadittu rangaistusta turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä koskien myöhemmin julkaistaviksi tarkoitettuja artikkeliluonnoksia.
Helsingin Sanomat määrättiin poistamaan 16. joulukuuta 2017 julkaistu juttu verkkosivuilta.
Tutkintapyynnön HS:n jutusta teki Puolustusvoimat.
Käräjäoikeus alitti laissa määrätyn rangaistusminimin. Rikoslain mukaan vähimmäisrangaistus turvallisuussalaisuuden paljastamisesta on neljä kuukautta vankeutta, maksimi neljä vuotta vankeutta.
Asteikon alittamiseen vaikuttivat toimittajille tulleet muut tosiasialliset seuraamukset. Niillä oikeus tarkoitti muun muassa asian saamaa laajaa julkisuutta ja oikeudenkäynnin pitkää kestoa.
Lisäksi otettiin huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sananvapauslinjaukset, rikoksen olosuhteet ja se, että kyse oli joukkotiedotusvälineen toimittajista.
Näiden seikkojen takia vankeusrangaistuksen tuomitseminen ei olisi kohtuullista, oikeus arvioi. Nämä olivat laissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä, joiden takia vankeuden sijasta voitiin tuomita sakkoja.
Oikeuden mukaan Halmisen osuus artikkeliin oli riidattomasti vähäisempi, vaikka se katsoi hänen ja Pietiläisen olleen ”yksituumaisia tekijäkumppaneita”. Juttuhankkeeseen ei kuitenkaan ryhdytty Halmisen aloitteesta.
Lisäksi Halminen oli juttuprosessin aikana pyrkinyt varmistautumaan siitä, oliko turvallisuusluokiteltujen tietojen julkaiseminen laillista. Hän ei kuitenkaan saanut ääntään kuuluville ja oli siten antanut artikkelin edetä julkaistavaksi.
Halmisen rangaistusta lievennettiin myös oikeudenkäynnin viivästymisen takia. Viivästys oli tullut esitutkintavaiheessa, ja tämä viivästys oli valtion vastuulla.
Oikeuden mukaan teolla ei selvästikään ollut pyritty hankkimaan henkilökohtaista hyötyä, vaan ”mitä ilmeisimmin vain tutkivan journalismin tekijän tavoittelemaa mainetta ja ammatillista arvostusta omintakeisen aiheen sekä käsittelytavan valinnalla”.
Lisäksi tarkoitus oli informoida yleisöä uudesta tiedustelulainsäädännöstä. Hyväksyttävistä taustamotiiveista huolimatta oikeus huomautti, että artikkelin julkaisulla oli otettu tietoinen riski ja menty liian pitkälle.
Oikeuden mukaan toimittajat olivat myös jopa välinpitämättömyyteen asti luottaneet liikaa siihen, että ”tiedotusvälineiden edustajan sananvapausoikeus suojaa pidemmälle kuin mitä se tämänkaltaisessa asetelmassa voi suojata”.
Oikeuden mukaan toimittajien on kuitenkin täytynyt mieltää varsin todennäköiseksi, että sotilastiedustelua koskevat asiat ovat edelleen salaisia, vaikka ne olisivat vanhoja. Vanhojenkaan tietojen julkaiseminen ei siis ole Suomen ulkoiselle turvallisuudelle vahingotonta tai vaaratonta.
Oikeus ei kuitenkaan löytänyt näyttöä siitä, että maanpuolustuksen edulle tai valtion turvallisuudelle olisi aiheutettu konkreettista haittaa tai vaaraa.
Oikeus piti toimittajakaksikon menettelyä tahallisena. Kokeneina toimittajina heidän täytyi tuntea sotilastiedustelutietojen salassapitoa koskeva tiukka oikeuskäytäntö, oikeus totesi.
Lisäksi Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö oli etukäteen kiinnittänyt Halmisen huomiota turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevaan rikoslain säännökseen.
Oikeuden mukaan artikkelin tiedoilla ei ole mitään tekemistä sotilastiedustelua koskevan lainuudistuksen kanssa, vaikka toimittajat ilmoittivat sen olleen artikkelin syy.
Vaikka artikkelissa olisikin jossain määrin kritisoitu uutta lakia ja sen tuomia laajoja viranomaisvaltuuksia, valittu tyylilaji ei edesauttanut epäkohtien esiintuomista, oikeus painotti.
”Se, että salassa pidettäviksi tiedettyjä kohtia salaisiksi tiedetyistä asiakirjoista poimitaan ’väriläiskiksi’ ja tehosteiksi, jotta jutulle tuodaan mielenkiintoa, ei ole yhteiskunnallisesti tärkeän asian edistämistä.”
Oikeus kävi laajasti läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä sananvapausasioissa.
Johtopäätös oli, että näin syvä tiedustelutietojen julkaiseminen olisi voinut olla luvallista vain, jos kyseessä olisi esimerkiksi vallankäyttöä tai muuta viranomaistoiminnan väärinkäyttöä koskeva huomattava paljastus.
”Tällaista väärinkäyttöaspektia tai muuta pakottavaa yhteiskunnallista tarvetta tietojen paljastamiseen ei ollut ollut.”
Oikeus päätyi siihen, että artikkelin tiedot olivat pitkälti peräisin Puolustusvoimien salaisista asiakirjoista. Tuomarikolmikkoa ei vakuuttanut toimittajien väite, jonka mukaan artikkelit tiedot oli löydettävissä julkisista lähteistä. Tämän todisteeksi puolustus esitti taulukon, johon julkiset lähteet oli koottu.
Oikeus huomautti, ettei ole mitään tietoa siitä, miten paljon toimittajat tätä julkista aineistoa käyttivät. Toisekseen lukijoita olisi silloin johdettu harhaan, koska artikkelissa nimenomaan kerrottiin tietojen olevan salaisista asiakirjoista.
”Näistä syistä ei ole järkevästi ajateltavissa, että artikkelissa 16.12.2017 ja sen jatkoartikkeleita koskevissa luonnoksissa viitatut ja siteeratut tiedot olisivat peräisin muualta kuin syytteessä tarkoitetuista Puolustusvoimien asiakirjoista tai tiedoista.”
Oikeus kävi laajasti läpi oikeuskäytäntöä pohtiessaan, ovatko tiedot todellakin julkisuuslain tarkoittamia salaisia tietoja. Päätelmä oli, että hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet varsin tiukasti julkisuuslain kohtaa, jonka mukaan sotilastiedustelua ja maanpuolustusta koskevat tiedot ovat lähtökohtaisesti salaisia.
Oikeus kiinnitti huomiota siihen, että artikkelissa ja suunnitelluissa jatkojutuissa viitattiin ”yksiselitteisesti ja toistuvasti” Puolustusvoimien salassa pidettäviin asiakirjoihin.
Kaikkia tietoja oikeus ei katsonut salaisiksi siten kuin syyttäjä oli väittänyt. Julkista yleistietoa oli esimerkiksi kohta, jossa viitattiin Venäjän asevoimien painopistealueisiin.
Oikeuden mukaan nämä tiedot ovat olleet julkisuudessa useita kertoja, eikä tämän kohdan perusteella voi tehdä syvällisiä päätelmiä Puolustusvoimien tiedonhankinnan kyvykkyydestä.
Kuuden julkaistun tiedon osalta oikeus katsoi, ettei julkaiseminen enää vaaranna Suomen turvallisuutta. Valtaosa tiedoista oli kuitenkin sellaisia, joiden julkaiseminen täytti oikeuden mukaan rikoksen tunnusmerkistön.
Oikeus hylkäsi syytteen siltä osin kuin toimittajille oli vaadittu rangaistuksia myös aikeista julkaista jatkojutuissa lisää salaisia tietoja.
Oikeuden mukaan sähköpostiviesteissä pallotellut luonnokset eivät näytä valmiilta artikkeleilta.
Siten jäi ”varsin epävarmaksi”, oliko lehden tarkoitus julkaista väitettyjä turvallisuussalaisuuksia sellaisinaan edes siinä tapauksessa, että ensimmäinen artikkeli ei olisi aiheuttanut niin voimakasta reaktiota.
Ei myöskään ole edes viitteitä siitä, että lehden johdossa olisi tehty päätöksiä jatkojuttujen sisällöstä.
Juttuluonnokset eivät siten olleet edenneet sille tasolle, että kyse olisi ollut rikoksen yrityksestä, oikeus päätti.
Lue lisää: Syyttäjät: Viestikoekeskuksesta uutisoinnille ei ollut muuta motiivia kuin kohujulkisuus
Lue lisää: HS:n toimittajat tyrmäsivät syyttäjien näytön Viestikoekeskus-käräjillä: ”Poikkeuksellisen kevyttä”
Lue lisää: Kaius Niemi ei saa syytettä Viestikoekeskus-uutisoinnista
Lue lisää: Syyttäjä: Tutkinta lopetettu osittain Viestikoekeskus-tapauksen tietovuodosta