Lieksa
Lieksalainen Risto Kiiskinen, 66, ihmetteli vuosia, miksi toiset näkevät susia säännöllisesti, mutta hän ei koskaan. Kiiskinen kuitenkin tuntee rajaseudun metsät. Hän on kulkenut Pohjois-Karjalan maastossa koko ikänsä, niin huippuhiihtäjänä kuin rajavartijanakin.
Varsinainen herätys oli Nurmeksen riistanhoitoyhdistyksen ilmoitus alueen susien määrästä vuonna 2006. Sen mukaan pelkästään Nurmeksessa, Lieksan naapurikunnassa, oli hurja määrä susia, noin 350.
Määrä on suurempi kuin Luonnonvarakeskuksen (Luke) arvio koko Suomen susista.
”Se oli itselleni herätys ja ihmettelyn aihe. Silloinen riistahallinto vääristeli susien määrää, eikä se ollut halukas korjaamaan esitettyä lukua”, Kiiskinen kertoo.
Ihmetystä on herättänyt myös se, mihin katoavat nekin sudet, joiden olemassaolo on varmistettu.
”Kun Luken vuosittainen kanta-arvio ilmestyy kesäkuussa, siinä näkyy susiparien ja -laumojen luonnoton hävikki. Miksi hävikki ei johda mihinkään toimiin riistahallinnon kautta”, Kiiskinen pohtii.
Kiiskinen alkoi tehdä järjestelmällisesti havaintoja Pielisen Karjalan susista, etsiä jälkiä ja susireviirejä.
Vieläkään hän ei ole nähnyt luonnossa kuin yhden suden. Tai oikeastaan kaksi: toisen hän ampui poliisin pyynnöstä hiihdettyään loukkaantuneen eläimen kiinni.
Sittemmin hän on saanut kokea, että ei ole helppo suojella luontoa ja olla suden puolella seudulla, jossa susiviha on syvällä – ja jossa puolella on väliä.
Yksinäinen hiihtäjä reppu selässä on tuttu näky Lieksan metsissä ja Pielisen rantamaisemissa.
Tänä talvena Kiiskinen on hiihtänyt liki 280-senttisillä metsäsuksillaan jo yli 400 kilometriä. Susien tarkkailureissuja on ollut kolmisenkymmentä, 4–6 tuntia kerrallaan.
”Aika hyvin tiedän, kuinka paljon susia täällä liikkuu. Havaintoni ovat menneet aika lailla yksiin Luken arvion kanssa”, Kiiskinen sanoo.
Virallisen arvion mukaan Lieksassa on vain yksi susilauma ja sekin on Nurmeksen kanssa yhteinen. Tätä Höljäkän laumaa Kiiskinen on viime aikoina seurannut.
”Viisi sutta laumassa todennäköisesti on”, hän sanoo.
Nyt matka vie Lieksan itäosaan. Kontiovaaran suunnalla, Patvinsuon kansallispuiston lähellä, on nähty suden jälkiä.
Nopeasti Kiiskinen löytääkin jäljet auton ikkunasta tarkkaillessaan. Yksinäinen susi on kulkenut komeassa maisemassa keskellä lumista harjutietä.
Yksinäinen susi on kulkenut harjutiellä.
Matkan aikana puhutaan luonnosta, hiihtämisestä, susista, susivihasta. . .
”Koko elämäntyöni olen tehnyt täällä luonnossa; rajalla ja hiihtämällä”, Kiiskinen kertoo.
”Tästä minä lähdin jahtaamaan sitä sutta, jonka jouduin ampumaan”, hän näyttää kohti metsää.
”Hiihdin suden kiinni ja ammuin. Enkä tuntenut yhtään sankaruutta.”
Kiiskinen kertoo rauhalliseen tyyliinsä tarinoita ja tarkkailee koko ajan tien vierustalla näkyviä jälkiä: hirvi on ylittänyt tien, saukko laskenut mäkeä, jollakin on ollut nuotio järven jäällä.
Pienen Ritojärven kohdalla Kiiskinen valpastuu, eikä kulu kuin hetki, kun auto on pysäköity tien sivuun ja mies kiitää suksilla keskellä järveä.
Tällä kertaa jäällä kulkevat jäljet kuuluvat ketulle. Susi onkin poikennut tien toisella puolella olevaan metsään.
Kiiskinen on innoissaan. Hän lähtee seuraamaan jälkiä umpimetsään. Siellä susi on kulkenut aikansa ja jatkanut ahman tallaamaa polkua pitkin.
”Yksinäinen susi”, Kiiskinen tulkitsee.
Umpihanki ei pidättele kulkijaa, kun Risto Kiiskinen seuraa suden jälkiä.
Suden reitti kulkee metsän halki.
Risto Kiiskinen on entinen kilpahiihtäjä ja rajavartija Hän ihmettelee, miksi toiset näkevät säännöllisesti susia, mutta hän on nähnyt luonnossa vain kaksi sutta.
Kohtalaisesta vauhdista huolimatta miehen hiihto on kepeää, vaikka takana kulkija jo huohottaa kasvot punaisina.
Kiiskinen on aina viihtynyt luonnossa ja suksien päällä. Lapsena hiihto oli luonnollinen tapa liikkua Pohjois-Karjalassa, ja vähitellen mukaan tuli kilpaileminen.
Hiihto sujui niin hyvin, että vuonna 1976 hän voitti Suomen mestaruuden ja jätti 15 kilometrillä taakseen muun muassa Juha Miedon. Kiiskisestä tuli Suomen kaikkien aikojen nuorin olympiahiihtäjä, kun hän samana vuonna osallistui 19-vuotiaana Innsbruckin talviolympialaisiin.
Kilpaura päättyi kuitenkin jo nuorena, ja hiihdon rinnalle löytyi ammatti. Kiiskisestä tuli rajavartija, mutta hiihto jäi elämään:
”Menin rajalle, kun ei ollut oikein muutakaan ja halusin vielä hiihtää.”
Nykyisin Kiiskinen hiihtää lähinnä susien liikkeitä paikantamassa. Metsäsuksiinsa hän on merkinnyt mitat suden jäljen ja tassun koon mittaamiseksi.
Susia Kiiskinen alkoi seurata jo rajavartijana ollessaan, ja asenteet susia kohtaan tulivat selviksi. Susien puolella oleminen Pohjois-Karjalassa on aika ajoin tuulista.
”Aloin ihmetellä, miten paljon kollegatkin vihasivat susia”, Kiiskinen kertoo.
Kiiskinen on huomannut olevansa altavastaajana niin riistanhoitoyhdistyksessä kuin sen reviiriryhmässäkin, kun hän on esittänyt havaintoihinsa perustuvia lukuja susien määrästä.
Riistanhoitoyhdistyksen keräilyryhmästä häntä pidetään paitsiossa. Ryhmän tehtävä on kerätä tutkijoille susien ulosteita dna-keräystä ja susien yksilöimistä varten ja jakaa keräystietoa muille ryhmän jäsenille.
Lue lisää: HS ulostejahdissa: näytteet paljastavat, että Länsi-Suomeen tarvittaisiin uutta susiverta
”Dna-keräys on ollut lottovoitto meille, jotka luottavat asiassa tietoon ja tieteeseen. Ajattelin, että kun tämä keräys tulee, ei tarvitse enää kiistellä susien määrästä, mutta toisin kävi”, Kiiskinen sanoo.
”Arkipäivän jäynää” tulee vastaan aika ajoin. Nuohooja lopetti käymisen Kiiskisen luona, ja autokorjaamolla saatetaan ensimmäiseksi kysyä, onko hän se susien suojelija.
”Asenne susiin on hyvin vihamielinen koko Pielisen Karjalassa. Alueen kansanedustajat ovat osaltaan lietsoneet tätä levittämällä virheellistä tietoa susien määrästä”, Kiiskinen sanoo.
Susia myös häviää jäljettömiin, eikä niistä sen koomin puhuta. Salametsästys on yhä laajalti paikallisyhteisön hiljaa hyväksymää toimintaa.
”Kokonainen lauma ei kuitenkaan häviä reviiriltään mihinkään, jos sitä ei häiritä”, Kiiskinen toteaa.
Muutama vuosi sitten hän tapasi salametsästäjän itse teossa:
”Metsästäjiä oli lähtenyt seuraamaan tuoreita suden jälkiä. Susien kulkureitille oli asetettu kaksi isoa vasikkaa ladon viereen syötiksi, ja sadan metrin päässä oli kyttäyskoppi. Metsästäjät pakenivat paikalta, kun huomasivat minun ja poliisin olevan paikalla. Esitutkinnassa ei selvinnyt, kuka laittoman haaskan oli paikalle vienyt.”
Tapauksia on edennyt tuomioistuimeen saakka. Runsas vuosi sitten lieksalaismies tuomittiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen metsästysrikoksesta. Tuomion mukaan hän oli vienyt maastoon susille tarkoitettuna myrkkysyöttejä.
Helmikuun puolivälissä seitsemän miestä sai syytteen törkeästä metsästysrikoksesta Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa. Syytteet liittyvät Ilomantsissa vuonna 2020 tapettuun suteen.
Lue lisää: Miehet tappoivat salaa suden – Sitten alkoi kiristys
”Asenteet ovat syvällä. Tarvitaan sukupolvien työ, ennen kuin ne muuttuvat”, Kiiskinen pohtii.
Sukupolvien yli puolestaan ulottuu kulttuurimaisema. Se on Kiiskisen sydäntä lähellä, ja rakkaus maisemaan vaikutti osaltaan siihen, että hän haluaa puolustaa susia.
Köyhän Koliksi kutsutulla Vaaraniemellä Kiiskinen suorastaan herkistyy. Tämä on hänelle tärkeä paikka, lapsuuden maisema ja nykyinenkin kotiseutu.
Vaaraniemellä Kiiskinen hiihti jo pikkupoikana: ”Tässä oli kolmen kilometrin latu. Vaaran päällä loisti ikkunasta valo. Se oli kuin pieni tuikku, mutta valaisi.”
Nykyisin Kiiskinen asuu 15 kilometrin päässä Viensuulla. Siellä hänellä oli vuosituhannen alussa perinnemaisemahanke, jossa hän entisti aluetta lainalampaiden avulla. Työ toi palkinnon aktiivisesta toiminnasta perinnemaisemien hoidon edistämiseksi, mutta sitten Lieksan kaupunki myi osan alueesta.
”Projekti jäi kesken, ja lammaspaimenhaaveet vaihtuivat susien tarkkailuun”, Kiiskinen kertoo.
Näkymä yli Pielisen on huikea. Vastarannalla siintää Koli, Pohjois-Karjalan korkein vaara. Maisema on avara. Sitä Kiiskinen puolustaa, sillä muuttuvassa maailmassa tarvitaan jotain pysyvää.
”Mahtuisi tänne muutama susikin”, Kiiskinen toteaa.
Kuka?
Risto Kiiskinen
Pielisen kansallismaisema on Risto Kiiskisen sydäntä lähellä.
Syntynyt Lieksassa vuonna 1956.
Entinen rajavartija ja huippuhiihtäjä. Maastohiihdon Suomen mestari osallistui Innsbrukin talviolympialaisiin vuonna 1976.
Metsä- ja luontopalveluyrittäjä. Lisäksi luontoon liittyviä seurantoja, kuten lumen syvyyden ja veden virtaamien mittauksia viranomaisille.
Naimisissa. Perheeseen kuuluvat vaimo ja kaksi aikuista lasta sekä kolme lastenlasta.
Näkymä Lieksan Vaaraniemeltä ulottuu Pielisen yli Kolille saakka.
