Suomen Nato-hakemuksessa tehtiin yksi virhe

Suomen ja Ruotsin diplomaattisesta tepastelusta pitäisi kansallisen turvallisuuden nimissä päästä jo eroon, kirjoittaa turvallisuuspolitiikkaa seuraava toimittaja Jarmo Huhtanen.

Tukholmassa järjestettiin tammikuussa mielenosoitus, jossa vastustettiin Ruotsin Nato-jäsenyyttä ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğania.

19.2. 2:00 | Päivitetty 19.2. 6:13

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kysyi HS:n haastattelussa runsas vuosi sitten, olemmeko menettäneet kyvyn olla kova koville. Hän kommentoi tuolloin kuumentunutta siirtolaistilannetta Puolan ja Valko-Venäjän rajalla.

”Tässä voidaan ajautua maailmaan, jossa järjestelmän sietokyky omiin tappioihin tulee aika ratkaisevaan asemaan. Autoritaarisilla järjestelmillä on uskomaton sietokyky kohdella omiaan vaikka kuinka tylysti verrattuna siihen, mitä läntisillä demokratioilla on. Se on valtavan vakava ase”, Niinistö sanoi.

Tasavallan presidentin pohdinnassa oli synkkä klangi, jonka Ukrainan sota oli pian osoittava oikeaksi.

Niinistön ajatusta voi kuitenkin viedä askelen pidemmälle.

Olemmeko myös menettäneet kyvyn olla terveellisen itsekkäitä kansalliseen turvallisuuteen liittyvissä asioissa?

Suomessa on kuukausien ajan todisteltu sitä, että Suomen ja Ruotsin pitää liittyä käsi kädessä Natoon vaikka olisi pitänyt kysyä kriittisemmin miksi.

Pari viikkoa sitten pääministeri Sanna Marin ja Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson totesivat taas yhdessä tuumin, että Suomi ja Ruotsi menevät Natoon yhtä jalkaa. Toisin sanoen he viestivät, että Suomi on liimannut oman jäsenyytensä Ruotsin jäsenyyteen.

Vielä viime vuoden tammikuussa Marin sanoi, että on erittäin epätodennäköistä, että Suomi ylipäätään hakisi Nato-jäsenyyttä hänen pääministerikautensa aikana.

Pääministerin mukaan Suomi tekisi omat päätöksensä ulkopolitiikkansa ja turvallisuutensa osalta, eikä mikään taho voisi niihin vaikuttaa.

Nyt näyttää siltä, että kumpikaan Marinin lausumista ei pidä paikkaansa.

Onkin jo aika sanoa ääneen, että Suomi teki virheen kun se sitoi oman jäsenyytensä aikataulun Ruotsin jäsenyyden aikatauluun.

Suomen ja Ruotsin Nato-keskustelun liturgiassa on vaiettu siitä, että Suomi lähti hakemaan Nato-jäsenyyttä itsenäisesti ja omista tarpeistaan.

Suomen kansa yksinkertaisesti muutti mielensä Nato-jäsenyydestä. Hyvä naapuri Ruotsi joutui tunnustamaan tosiasiat, jopa vastentahtoisesti.

Suomen ja Ruotsin päätös hakea yhtä aikaa oli toimiva ratkaisu silloin kun Natosta vielä vakuuteltiin ilman soraääniä, että Nato-ovet olivat sepposen selällään: ”Welcome to Nato!”

Harkitsematonta oli sen sijaan hakemusten sitominen toisiinsa ajallisesti.

Natoon kuuluu 30 erilaista jäsenmaata. Olisi voinut kuvitella, että jonkun mieleen olisi pälkähtänyt, että myös Suomi ja Ruotsi ovat erilaisia maita. Niillä on omat erilaiset ulkopolitiikkansa, joihin ovat vaikuttaneet niiden omat sisäpoliittiset paineensa, kulttuurinsa ja historiansa.

Näistä aineksista muodostuu huono resepti hyvälle kakulle.

Yhtäaikaisella hakemisella oli perusteensa. Se lienee lisännyt Nato-hakemuksen tukea sekä Suomessa että Ruotsissa.

Yhtäaikainen hakeminen lienee myös lisännyt muiden Nato-maiden kiinnostusta Suomen ja Ruotsin jäsenyyteen ja sen tukemiseen: Suomi ja Ruotsi ovat vahva blokki, jonka liittyminen Natoon mullistaisi koko Pohjois-Euroopan puolustuksen.

Muutoksen huomaa helpoiten, kun kääntää Euroopan karttaa 90 astetta niin, että itä on pohjoisessa. Silloin kartasta näkee, miten Nato-maiden rintamassa on aukko pohjoisessa.

Suomen ja Ruotsin jäsenyys helpottaisi Naton puolustusta Puolasta Baltian kautta Norjaan. Ja kun katsoo pitemmälle, se vaikuttaisi Pohjois-Atlantille ja Britanniaan asti.

On väitetty, että Naton puolustussuunnittelu vaatisi Suomen ja Ruotsin samanaikaista liittymistä. Ei se vaadi, helpottaisi kyllä.

Eriaikainen liittyminen teettäisi Naton esikunnissa ylimääräistä työtä, mutta siitähän kenraaleille maksetaan.

Sitä paitsi voi kysyä, mihin katoaisi se paljon ylistetty lähes puolustusliittoa muistuttava Suomen ja Ruotsin sotilasyhteistyö, josta on viime vuosina niin paljon puhuttu?

Ei mihinkään.

Suomi olisi Natolle tärkeä jäsen jo pelkästään omien sotilaallisten kykyjensä vuoksi puhumattakaan Baltian maiden tai Norjan puolustuksen tarpeista.

Suomen ja Ruotsin hakemusten yhtäaikainen eteneminen oli alun perin diplomaattinen julkisuustemppu, jolla lähetettiin viesti Venäjälle. Sittemmin siitä tuli painostuskeino jäsenyyshakemuksia hidastaneita Turkkia ja Unkaria kohtaan.

Diplomaattisen tepastelun sijaan Suomen turvallisuuspolitiikan keskiössä pitäisi olla vain kansallinen turvallisuus.

Mitä tiukemmin Suomi ja Ruotsi ovat ilmoittaneet sitoutuvansa yhtäaikaisuuteen, sitä vaarallisemmaksi tilanne on käynyt Suomelle.

Diplomaattisen tepastelun on mahdollistanut ukrainalaisten loistava puolustustaistelu. Jokainen voi kuvitella, millainen olisi tilanne nyt, jos Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan etenisi toisin.

Viisas varautuu kuitenkin siihen, että sodan kulku voi muuttua. Tämän näyttää huomanneen Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergkin, joka ei pidä enää Suomen ja Ruotsin yhtäaikaista liittymistä välttämättömänä.

Valtioiden välinen kumppanuus ja yhteistyö ei ole mikään mustavalkoinen asia. Se on harmaata vyöhykettä. Ei tarvitse kuin muistella Ruotsin poliittista historiaa toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikana.

Kun nyt puhutaan kansallisesta turvallisuudesta, puhutaan eksistentiaalisista asioista: valtion ja sen kansan olemassaolosta.

Kansallinen turvallisuus on valtiojohdon työpöydällä kansakunnan ykkösasia. Siinä pitää uskaltaa olla myös itsekäs.

Koko ajan pitää muistaa, että meillä on naapurissa Venäjä, joka yrittää parhaillaan hävittää Suomea paljon isomman valtion kokonaan, koska ei pidä sitä valtiona lainkaan.

Kansallista turvallisuutta koskevat ratkaisut on syytä pitää yksinkertaisina. Silloin ne ymmärretään yksiselitteisesti sekä omassa maassa että ulkomailla.

Suomi on kylmän sodan päätyttyä rakentanut turvallisuutensa vuoksi erilaisten yhteisymmärryspöytäkirjojen himmelin tai seitin. Se on tehty pakon edessä koska Nato-jäsenyys ei ollut mahdollinen.

Mutkikkaat järjestelyt eivät ole kuitenkaan olleet sitovia. Natoon menolla Suomi pyyhkäisee lepattavat seitit sivuun ja lisää omaa ja naapureidensa turvallisuutta ratkaisevasti.

Olisi aika erikoista, jos hyvä naapuri Ruotsi ei ymmärtäisi Suomen tarvetta liittyä Natoon mahdollisimman nopeasti. Lisääntyisihän siinä samalla myös Ruotsin turvallisuus.

Kyllä se varmaan joillekin ruotsalaisille aiheuttaisi pahaa mieltä, mutta paha mieli ei ole turvallisuuspoliittinen argumentti.

Oikaisu 19.2. kello 6.13. Natossa on 30 jäsenmaata, ei 28, kuten jutussa aiemmin virheellisesti väitettiin.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat