Venäläisessä sotataidossa keskeistä on hyökkäys, hyökkäys ja hyökkäys.
Venäjä harjoittelee toki myös puolustussotaa, mutta puolustuksenkin tavoitteena on valmistautuminen taistelulajien kuninkaaseen eli hyökkäykseen, jossa vihollinen lyödään.
Näin voi päätellä sotilasasiantuntija Vladimir Panschinin tuoreesta kirjasta Venäjän sotilaallinen voima Suomen lähialueilla. Kirjassa käydään läpi Venäjän asevoimien joukkoja Suomen lähialueilla ja niille suunnitellun taistelun kuvaa.
Panschin on evp-everstiluutnantti ja entinen tiedustelu-upseeri, joka on kirjaansa varten tutkinut Venäjän asevoimia ja niiden harjoittelua julkisista lähteistä.
Lue lisää: Venäjän armeija käyttää silmitöntä väkivaltaa – Asiantuntija selittää, mistä se johtuu
Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu (vas.), presidentti Vladimir Putin ja asevoimia johtava Valeri Gerasimov seurasivat pääsotaharjoitus Vostokia viime syyskuussa.
Miten venäläiset sotivat?
Panschin kirjoittaa, että Venäjä valmistautuu sotimaan Suomen lähialueilla käytännössä Yhdysvaltoja ja Natoa vastaan. Siksi Venäjän olettaa vihollisellaan olevan liikkuvat ja tulivoimaiset maavoimat ja erittäin tehokkaat ilmavoimat.
Venäjän suurin puolustushaara on maavoimat, jossa on 280 000 sotilasta.
”Vaikka nykyaikaisessa sodankäynnissä meri- ja ilmaoperaatioilla on kokonaissodankäynnin kannalta tärkeä merkitys, ainoastaan maavoimien hyökkäyksellä kyetään valloittamaan alueita”, Panschin muistuttaa.
”Lisäksi maavoimilla pystytään valvomaan ja pitämään oman toiminnan kannalta tärkeitä maastonkohtia, painostamaan vihollista sekä voittamaan sota.”
”Ainoastaan maavoimien hyökkäyksellä kyetään valloittamaan alueita.”
Venäjän maavoimien keskeisiä taistelevia yhtymiä ovat prikaatit ja divisioonat. Yhtymällä tarkoitetaan itsenäiseen taisteluun kykenevää sotajoukkoa.
Suomen välittömässä läheisyydessä olevat Venäjän maavoimien yhtymät ovat prikaateja, mutta Venäjä on siirtymässä yhä enemmän suurempiin eli divisiooniin perustuviin sotajoukkoihin.
Venäläiseen moottorijalkaväkiprikaatiin kuuluu 3 000–4 500 sotilasta. Suomen puolustuksen kannalta kiinnostavimmat venäläiset yhtymät ovat Suomen lähiympäristöön sijoitetut neljä moottoroitua jalkaväkiprikaatia.
Nämä prikaatit ovat Viipurin lähelle sijoitettu 138. ja Ylä-Laukaalle sijoitettu 25. moottoroitu jalkaväkiprikaati sekä Alakurtissa oleva 80. ja Petsamossa oleva 200. moottoroitu jalkaväkiprikaati.
Näistä kahden ensimmäisen prikaatin tehtävänä on suojata Pietaria lännestä tulevaa hyökkäystä vastaan sekä suojata Moskovaa pohjoisen suunnassa.
Kaksi jälkimmäistä prikaatia ovat erikoistuneita arktisiin oloihin. Niiden suunniteltu taistelualue on Alakurtin ja Murmanskin välisellä alueella.
Venäläinen panssarivaunukolonna eteni Mariupolin lähellä viime huhtikuussa.
Venäjän asevoimat on viritetty ensi sijassa hyökkäyssodankäyntiin, korostaa Panschin.
Venäläisessä sodankäynnissä korostuva hyökkäyshenkisyys ilmenee muun muassa siinä, että eri tasolla toimivia komentajia koulutetaan hyökkäämään päättäväisesti myös puolustuksessa.
Venäläiselle hyökkäyssodalle on tyypillistä nopealiikkeisyys ja poikkeuksellisen raju väkivalta.
Nopealiikkeisyydellä venäläiset haluavat sotkea vihollisen taistelusuunnitelman, pakottaa sen taistelemaan koko ajan vaihtuvissa tilanteissa sekä pitää sodassa tärkeän aloitteen itsellään.
Poikkeuksellisen väkivallan tavoitteena on tuhota vihollisen asevoimat ja sitä tukeva infrastruktuuri sekä lamauttaa vihollisen taistelutahto.
Panschinin mukaan venäläisten hyökkäys alkaa voimakkaalla tulivalmistelulla, jonka tarkoitus on tuottaa puolustajille suuret tappiot. Tulivalmistelussa vihollisen asemia pommitetaan esimerkiksi tykistöllä ja ilma-aluksista.
Moottorijalkaväkiprikaatin hyökkäysalueen leveys on käytännössä enintään kuusi kilometriä. Varsinaisen murtokohdan leveys on selvästi pienempi ja enimmillään kaksi kilometriä.
Hyökkäyksen aikana puolustajan johtamisjärjestelmiä ja teknisten asejärjestelmien toimintaa vaikeutetaan elektronisella sodankäynnillä.
Tulivalmistelun päätyttyä hyökkäyksen ensimmäinen porras eli moottorijalkaväki ja panssarijoukot keskitetään sopivaan murtokohtaan eli painopisteeseen. Hyökätessä moottorijalkaväen taistelua tuetaan taistelupanssarivaunujen, rynnäkköpanssarivaunujen ja kuljetuspanssariajoneuvojen suora-ammunnalla.
Venäläisten kevyt raketinheitin tulitti ukrainalaisia Azovstahlin taistelussa toukokuussa.
Panschinin mukaan venäläiseen sotataidolliseen ajatteluun kuuluu, että kun ensimmäinen hyökkäysporras on päässyt murtoon, se tunkeutuu puolustuksen läpi syvyyteen, jossa se ryhmittyy edulliseen maastonkohtaan puolustukseen. Siinä se valmistautuu torjumaan vihollisen vastahyökkäyksen. Tällöin se on suorittanut oman tehtävänsä.
Tämän jälkeen hyökkäykseen tulee mukaan toinen porras, joka jatkaa hyökkäystä seuraavaan tavoitteeseen.
Päähyökkäystä venäläiset voivat tukea samanaikaisella taistelupanssarivaunuosastolla tai panssareilla vahvennetulla moottorijalkaväkijoukolla, joka iskee puolustukseen sivusuunnassa. Iskun jälkeen sivusta hyökkäävä joukko irtautuu taistelusta.
”Ukrainan sodassa venäläisten yhtenä ongelmana näyttää olleen se, ettei heillä ole läheskään aina ollut riittävästi joukkoja toisen portaan muodostamiseen. Tällöin yhtä ja samaa joukkoa on jouduttu käyttämään hyökkäyksessä lyhennetyin tavoite-etäisyyksin”, Panschin kirjoittaa.
”Tällaisella taistelutavalla hyökkäävä joukko kuluu hiljalleen taistelukyvyttömäksi.”
Panschin kirjoittaa, että edellä kuvatut Venäjän maavoimien pää- ja sivusuunnan hyökkäyksen taistelukuvan osatekijät löytyvät jossain muodossa myös kohtaamishyökkäyksessä, asutuskeskushyökkäyksessä ja ylimenohyökkäyksessä.
Hän muistuttaa myös, että kaikkiin venäläisten hyökkäyksiin liittyy erikoisjoukkojen ja tarkka-ampujen käyttö.
Erikoisjoukot iskevät kilometrejä vihollisen etulinjan takana aiheuttaen sekasortoa. Tarkka-ampujat tukevat hyökkäystä tappamalla puolustajan johtajia, tarkka-ampujia ja raskaiden aseiden miehistöjä.
Koska Venäjän asevoimat on tarkoitettu ensi sijassa hyökkäyssotaan, puolustustaistelu on tilapäinen taistelulaji, jolla luodaan edellytykset taistelun voittoon vaadittavalle hyökkäykselle, kirjoittaa Panschin.
Moottorijalkaväkiprikaatin puolustusalue on korkeintaan 20 kilometriä leveä. Panschinin mukaan venäläinen sotataito tuntee kaksi puolustustapaa: asemapuolustuksen ja liikkuvan puolustuksen.
Asemapuolustukseen ryhmitytään tilanteessa, jossa voimasuhteet ja maasto ovat puolustajalle edulliset.
Sen sijaan liikkuvassa puolustuksessa ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset torjutaan etummaisella puolustustasalla, josta sopivan hetken jälkeen irtaudutaan taaemmalle puolustustasalle.
”Näin taistellen hyökkääjä johdatellaan puolustajalle edulliseen maastoon”, Panschin kirjoittaa.
”Hyökkääminen on huomattavasti vaikeampaa kuin puolustaminen.”
”Molempien puolustustapojen viimeisessä taisteluvaiheessa vihollisen hyökkäykset torjutaan venäläisille puolustajille edullisessa maastossa.”
Lopuksi hyökkäävä vihollinen lyödään omalla moottorijalkaväki- ja panssarijoukkojen vastahyökkäyksellä.
Venäläiset suorittivat ammustäydennystä panssaroituun ajoneuvoon viime huhtikuussa Ukrainassa.
Vanhan sanonnan mukaan armeija sotii niin kuin harjoittelee. Venäjän armeija ei ole kuitenkaan tehnyt näin Ukrainassa.
Panschinin mukaan Venäjän outoon toimintaan on monia syitä, joista yksi voi olla se, että Venäjä on lähettänyt Ukrainaan niin sanottuja pataljoonan taisteluosastoja. Ne poikkeavat niistä sota-ajan joukoista, joiden käyttöön Venäjä on valmistautunut.
Pataljoonan taisteluosastot ovat eräänlaisia miniyhtymiä, joiden runkona toimii moottorijalkaväki- tai panssaripataljoona. Sitä sitten täydennetään aselajijoukoilla. Tällaisen taisteluosaston vahvuus on 800–1 000 sotilasta.
Panschinin mukaansa tähän saattaa olla kuitenkin tulossa muutos. Julkisten lähteiden mukaan ainakin Luhanskin suunnalla ollaan siirtymässä oikeisiin sodan ajan yhtymiin eli prikaateihin ja divisiooniin.
Panschin viittaa kirjassaan myös Britannian sotilastiedustelun marraskuun lopulla tekemään arvioon, ettei Venäjä ollut siiloin kolmeen kuukauteen muodostanut uusia pataljoonan taisteluosastoja sotatoimissa käytettäväksi.
Panschin arvelee, että myös tämä kertonee siitä, että Venäjä on siirtymässä Ukrainassa rauhanajan valmiusjoukkojen eli pataljoonan taisteluosastojen käytöstä sodanajan yhtymien eli prikaatien ja divisioonien käyttöön.
Eikö se ole ukrainalaisten kannalta huono uutinen, jos venäläiset alkavat sotia siten kuin ovat harjoitelleet?
”Kyllä näin voidaan sanoa, mutta onko venäläisillä ollut aikaa opettaa palvelukseen määrätyille reserviläisille riittävästi hyökkäyssotaa? Epäilen että ei”, Panschin sanoo.
”Mutta ilmeisesti iso hyökkäys ei ole vielä alkanut ja koulutus voi täten jatkua. Hyökkääminen on huomattavasti vaikeampaa kuin puolustaminen.”
Lähde: Vladimir Panschin: Venäjän sotilaallinen voima Suomen lähialueilla. Pohjoisen operatiivisstrategisen johtoportaan ja Läntisen sotilaspiirin joukot sekä niiden taistelun kuva.
