Helsingin Sanomat uutisoi perjantaina Anneli Auerin tapauksesta, jossa tämän lapset ovat kertoneet valehdelleensa vuosien takaisen esitutkinnan ja oikeusprosessin aikana joutumisestaan rikosten uhreiksi.
Auer ja tämän entinen miesystävä tuomittiin vuonna 2013 pitkiin vankeusrangaistuksiin. Tuomio perustui pitkälti Auerin kolmen lapsen kertomuksiin heihin kohdistuneista hyväksikäytöistä ja muista teoista.
Nyt lapset kertovat, että mitään rikoksia ei tapahtunut, ja Auer sekä mies pyytävät korkeinta oikeutta purkamaan tuomiot.
Lasten väärien kertomusten pohjalta on jaettu tuomioita aiemminkin.
Yksi tunnetuimmista esimerkeistä lasten antamista vääristä todistuksista on ruotsalainen ”Tapaus Kevin”. Elokuussa 1998 järven rannasta löydettiin kuolleena neljävuotias Kevin Hjalmarsson.
Paria kuukautta myöhemmin poliisi kertoi tiedotustilaisuudessa, että 5-vuotias Robin ja hänen 7-vuotias isoveljensä Christian olivat kuulusteluissa tunnustaneet teon. He olivat Kevinin leikkitovereita.
Koska lapset olivat niin pieniä, asiasta ei koskaan järjestetty oikeudenkäyntiä eikä heitä tuomittu. Sen sijaan Ruotsin sosiaaliviranomaiset ottivat pojat hoteisiinsa.
Lähes kahden vuosikymmenen jälkeen tutkinta avattiin uudelleen. Maaliskuussa 2018 syyttäjä vapautti veljekset epäilyistä. Syyttäjän mukaan tutkinnassa esiin tulleiden tietojen perusteella ei voitu todeta, että pojat olisivat olleet edes paikalla, kun murha tehtiin.
Väkivaltatapaukset, joissa tuomioita on jaettu lapsen väärän kertomuksen pohjalta, eivät ole kovinkaan yleisiä mutta eivät tavattomiakaan, sanoo oikeuspsykologian dosentti, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) johtava tutkija Taina Laajasalo.
Lue lisää: Asiantuntija: Näin aikuiset saattavat johdatella lapsia jopa tietämättään
Laajasalo kertoo oikeuspsykologi Julia Korkmanin konsultoineen häntä omaa lausuntoaan varten Anneli Auerin tapaukseen liittyen. Koska Laajasalo ei ole muuten ollut asiassa mukana, hän ei kommentoi Auerin tapausta, vaan puhuu yleisellä tasolla.
Monesti tapaukset eivät välttämättä päädy edes syyttäjän pöydälle asti. Usein asioiden oikea laita paljastuu jo selvitysvaiheessa joko muiden selvitysten pohjalta tai siten, että lapsi on itse aktiivisesti kertonut, ettei hänen kertomansa pidä paikkaansa.
Taina Laajasalo on mukana THL:n Barnahus-hankkeessa, jossa tehostetaan lapsiin kohdistuvien väkivaltaepäilyjen selvitysprosesseja sekä väkivaltaa kokeneiden lasten tukea ja hoitoa.
Silti esimerkkejä vääristä tuomioista löytyy kotimaastakin.
Helmikuussa Helsingin hovioikeus hylkäsi adoptioäidin syytteet pahoinpitelystä. Hänet oli tuomittu kahdesta pahoinpitelystä sakkorangaistukseen käräjäoikeudessa lapsen syytettyä naista fyysisestä ja henkisestä kaltoinkohtelusta.
Hovioikeuden mukaan esitutkinta-aineisto oli jäänyt osittain puutteelliseksi, sillä lapsen kertomuksen luotettavuutta ei arvioitu asiantuntijoiden avulla huomioiden lapsen tausta ja kehitystaso.
Lapsi oli myös ollut yhteydessä todistajiin ennen hovioikeuden käsittelyä. Hän oli kertonut liioitelleensa tai valehdelleensa kokemastaan väkivallasta saadakseen huomiota.
Vuonna 2019 korkein oikeus taas kumosi tuomion lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä asianomistajan muistikuvien syntytapaan liittyvien tekijöiden vuoksi, jotka horjuttivat kertomuksen luotettavuutta.
Lue lisää: Adoptiolapsi syytti äitiään pilkkaamisesta ja potkimisesta – Oikeus hylkäsi syytteet
””Mitä pienemmästä lapsesta puhutaan, sitä harvemmin on kyse täysin tietoisesta valehtelusta.”
Usein ajatellaan, että jos lapsi kertoo väärän kertomuksen, kyse olisi valehtelusta. Paljon yleisempää on se, että kyse on muistikuvien vääristymisestä ja lapsi itsekin uskoo sen, mitä on kertonut, Laajasalo sanoo.
”Tyypillinen skenaario on se, että on hyvin voimakkaasti huolestunut aikuinen, joka voi tahattomastikin ajaa johdattelemalla lapsen kertomaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa.”
Lapsi voi olla myös ajautua kertomaan epätodenmukaisia asioita sosiaalisen paineen vuoksi. Esimerkiksi vaikeissa huoltoriitatilanteissa lapsi voi kertoa epätodenmukaisia asioita, koska hän mukautuu toisen huoltajan käsitykseen riidan toisesta osapuolesta.
”Mitä pienemmästä lapsesta puhutaan, sitä harvemmin on kyse täysin tietoisesta valehtelusta. Usein kyseessä on lapsen johdattelu, sosiaalinen paine tai lojaliteettiristiriita”, Laajasalo sanoo.
Kun lapsia kuullaan rikosasioissa, haastattelut on tehtävä tarkoin. On vältettävä johdattelua ja käytettävä näyttöön perustuvaa haastattelurunkoa. Haastattelussa lapsen tietoon ei pitäisi tuoda sellaisia asioita, joita hän ei ole itse tuonut esiin.
Johdattelua voivat olla esimerkiksi lapsen kokemusta tulkitsevat lausahdukset. Todetaan esimerkiksi, että ”sen täytyi sattua tosi kovasti”, ennen kuin lapsi on sanonut mitään kipuun viittaavaa. Tai kysytään, ”koskiko hän sinua paidan alle”, vaikka lapsi ei olisi kertonut, että häntä on koskettu.
Johdattelu voi olla myös sanatonta.
”Voidaan esimerkiksi vahvasti viestittää lapselle, millaista vastausta häneltä odotetaan. Tai toistetaan vaikkapa tiettyä kysymystä niin kauan, että lapsi vastaa siihen odotetulla tavalla”, Laajasalo sanoo.
””Ei riitä, että arvioidaan vain sitä, mitä lapsi on sanonut, vaan kertomuksen kokonaiskonteksti tulisi ymmärtää.”
Laajasalon mukaan Suomessa haastatteluja tekevät poliisit on kansainvälisesti vertailtuna erittäin koulutettuja lasten kuulemista varten. Haastavimmissa tapauksissa ja haavoittuvimpien lasten kohdalla haastattelut tekee oikeuspsykologi.
Vielä erillinen tehtävä on lapsen kertomuksen luotettavuuden arviointi. Luotettavuutta arvioitaessa tarkastellaan paitsi sitä, miten lasta on haastateltu, myös lapsen kertomuksen syntyhistoriaa. Viranomaiset voivat pyytää luotettavuusarviointeja lasten ja nuorten oikeuspsykiatrisesta yksiköstä.
Luotettavuusarvioinnissa tarkastellaan, millaisessa tilanteessa lapsen kertomus on tullut esiin ja kenen kanssa. Jos esiin on tullut esimerkiksi epäily väkivallasta, onko se noussut esiin spontaanisti lapsen kertomana? Milloin epäily on herännyt, millaisia keskusteluita siitä on käyty ja kuinka pitkän ajan kuluessa?
”Ei riitä, että arvioidaan vain sitä, mitä lapsi on sanonut, vaan kertomuksen kokonaiskonteksti tulisi ymmärtää”, Laajasalo sanoo.
Lisäksi voidaan tarkastella sitä, onko lapsella taipumusta valehteluun.
”Kaikki lapset ja aikuisetkin juksaavat joskus. Arvioinnissa merkittävää on se, jos lapsella on todettu esimerkiksi käytöshäiriö, johon liittyy valehtelua. Tämäkään ei tarkoita automaattisesti sitä, että kertomus on epäluotettava, ja tätäkin arvioidaan aina suhteessa kokonaisuuteen.”
Järjestelmä ei ole aukoton, Laajasalo huomauttaa. Lasten kuulemisten osalta tapahtuu virheitä molempiin suuntiin. Vaikka vääriä tuomioita on lasten kertomusten perusteella annettu, yleisempää on se, että todellinen väkivalta jää piiloon.
”Molemmat ovat lapsen kannalta traagisia tilanteita.”
Oikaisu 25.2. kello 19.38: Taina Laajasalo on oikeuspsykologian dosentti. Jutun ingressissä kerrottiin hänen tittelikseen aiemmin virheellisesti oikeuspsykiatrian dosentti.
