Helsingin Sanomat kertoi eilen torstaina Tampereelta Helsinkiin matkustaneesta Noora Mantereesta, jolta evättiin työnteko VR:n ravintolavaunussa samalla, kun hän nautti kahviaan.
Mantere ihmetteli, eikö VR:llä ole ymmärretty, että mahdollisuus työskennellä matkustaessa on nykyään monelle nimenomaan syy valita juna auton sijasta.
VR:n mukaan ongelma ei ole työnteko, vaan läppäreiden käyttö: ne vievät liikaa tilaa ravintolavaunusta, jossa pöytätilaa on rajallisesti. Mantereen mukaan vaunussa oli kuitenkin hyvin tilaa.
Juttu kirvoitti alleen runsaasti kommentteja HS:n lukijoilta.
Monien mielestä VR:n toiminta on jälleen yksi esimerkki sääntö-Suomen järjettömyydestä. Joku muistutti, että läppäri vie vähemmän tilaa kuin tabloid-kokoinen lehti – eikä kukaan kiellä ravintolavaunussa iltapäivälehtien lukemista.
Toiset taas kaipasivat lisää sääntöjä.
Jotkut ehdottivat ravintolavaunuun kylttejä, joissa muistutettaisiin muiden huomioimisesta ja että tavaroitaan ei pidä levitellä, jos vaunussa on ruuhkaa.
Toisten mielestä ravintolavaunuun pitäisi lätkäistä kategorinen läppärikielto, koska työskennellessä ei välttämättä huomaa, jos vaunu täyttyy – ja kohta ruokailijat saavat vetää lihapullat napaansa seisten.
Kommenteista kävi ilmi, että töitä tekevät eivät kismitä vain ravintolavaunussa, vaan välillä myös muissa kahviloissa ja ravintoloissa.
”Läppäröitsijöitä” parjattiin muun muassa egoistisiksi ja narsistisiksi kahviloiden kauhuiksi, jotka valtaavat pöydät kahvikupillisen hinnalla koko päiväksi.
Sitä paitsi siitä näppäimistöstäkin lähtee aika ikävä ääni.
Nettikahvilat ovat erikseen, koki moni asiakseen muistuttaa.
Suomalaiset eivät taida vieläkään olla tottuneita siihen, että kahviloissa voi tehdä myös töitä – vai mitä tästä pitäisi ajatella? Soitetaan työelämän tutkijalle.
Mutta ensiksi äänestetään:
Tampereen yliopiston sosiaalitieteiden yliopistonlehtoria Pasi Pyöriää vähän naurattaa koko keskustelu. Pyöriäkin luki HS:n torstaisen jutun, sillä hänkin matkustaa paljon junalla – ja tekee siellä usein myös töitä. Välillä hän tekee niitä myös kahvilassa.
Pyöriä ymmärtää hyvin, jos VR haluaa tilanpuutteen takia rajoittaa ravintolavaunussa tietokoneiden käyttöä. Hän ymmärtää senkin, että yrittäjät eivät välttämättä halua asiakkaita, jotka jäävät istumaan tuntikausiksi tilattuaan vain kupin kahvia.
Mutta entäs ne muut asiakkaat, joita läppärin näpyttelijät kismittävät?
Pyöriän ei tarvitse kauan pohtia vastausta.
Monia arkisia tilanteita säätelevät yllättävän tiukat sosiaaliset normit, joita ei välttämättä tule aina edes ajatelleeksi. Tällaiset normit ohjaavat myös kahvila- ja ravintolakäyttäytymistämme, Pyöriä selittää.
”Kahvilat ja ravintolat koetaan julkisiksi tiloiksi, joihin kuuluu mennä olemaan sosiaalinen – kukaanhan ei halua olla ravintolassa yksin. Mutta kun sitten joku uppoutuu viettämään aikaa tietokoneensa kanssa, hän ikään kuin käyttää tilaa väärin”, Pyöriä kertoo.
Pyöriän mukaan kahvilat ja ravintolat ovat kuitenkin siitä paradoksaalisia paikkoja, että samaan aikaan niissä halutaan myös yksityisyyttä, ainakin Suomessa.
”Yksin ei haluta olla, mutta silti halutaan olla vain oman seurueen kesken. Meillähän ei kahviloissa ruveta juttelemaan tuosta vain tuntemattomille kuten vaikkapa Etelä-Euroopassa, jossa kahvilakulttuuri on sosiaalisempaa.”
Toisin sanoen: Suomessa kahvilassa kuuluu olla ”sopivan” sosiaalinen. Ei saa siis nyhvätä yksin tietokoneensa kanssa, mutta ei saa myöskään häiritä tuntemattomia.
”Juuri näin. Liian kovaääninen ei saa myöskään saa olla. Sitäkin katsotaan meillä helposti pahalla”, Pyöriä sanoo.
Pyöriä uskoo, että yleisesti ottaen Suomessa on kyllä jo totuttu kahviloissa töitä tekeviin ihmisiin ainakin isoimmissa kaupungeissa. Isoimmissa kaupungeista löytyy myös kahviloita, jotka houkuttelevat nimenomaan läppärisakkia nopealla wifillä ja santsikupeilla.
Pyöriä muistuttaa vanhasta, mutta aina niin paikkansa pitävästä latteudesta: ihmiset ovat erilaisia.
”Ihmisten odotukset ja motiivit tilanteiden suhteen voivat olla erilaisia. Aina löytyy ihmisiä, joiden mukaan toiset samassa tilanteessa toimivat jotenkin väärin.”
Se on Pyöriän mukaan kuitenkin ihan universaali ilmiö, eikä koske vain meitä suomalaisia.
