Liina oli 14-vuotiaana karannut lastensuojelulaitoksesta jo ties kuinka monta kertaa, usein jonkun toisen nuoren kanssa. Yhtenä majapaikkana toimi toisen teinin täysi-ikäisen miestuttavan ja tämän kaverien asunto.
Liina kertoo uskoneensa tuolloin sokeasti ihmisiin ja siihen, että ympärillä oli hyviä tyyppejä, jotka pitäisivät hänestä huolta. Alaikäisenä hän ei edes miettinyt riskejä.
”Harrastin esimerkiksi vanhempien miesten kanssa seksiä, koska sain olla heidän asunnossaan”, Liina kertoo.
”Tajusin vasta myöhemmin, että se oli näiltä miehiltä hyväksikäyttöä. En itse tiedostanut tuolloin, millaisten asioiden kanssa pelasin.”
Nyt jo aikuinen Liina puhuu vuosien takaisista asioista muutetulla nimellä aiheen arkaluonteisuuden vuoksi.
Hän koki, ettei hänellä ollut oikeutta tai keinoja kieltäytyä seksistä viettäessään aikaa muiden asunnossa. Hän oli alisteisessa asemassa ja näki seksin vastapalveluksena.
”Pidin normaalina ja luonnollisena, että kun olin siellä, minulla oli ikään kuin velvollisuus harrastaa seksiä.”
Tilanteisiin liittyi myös paljon sosiaalista painetta. Liina halusi tulla hyväksytyksi ja pidetyksi.
Liina oli päätynyt lastensuojelun asiakkaaksi teini-ikäisenä. Sen jälkeen hän vietti vuosia kierteessä, johon kuului lastensuojelulaitoksia ja karkureissuja.
Liina sanoo, että hän oli rikkinäinen ja hukassa eikä hänen oireiluaan ja avunhuutojaan otettu tosissaan.
Lisäksi Liinan elämään lipuivat päihteet: alkoholi ja myöhemmin huumeet.
Ensin hän oli poissa laitoksesta vain muutamia öitä kerrallaan mutta lopulta pisimmillään noin kuukaudenkin. Karkailusta oli tullut tapa.
Tapaus ei ole poikkeuksellinen. Lastensuojelulaitoksista karkaaminen on niin yleistä, että ilmiölle on syntynyt nimikin: hatkaaminen.
Erityisasiantuntija Milja Kaijanen lastensuojelun kehittämisyhteisö Pesäpuu ry:n Hatkassa-hankkeesta kertoo, että Suomessa tapahtuu vuosittain tuhansia hatkoja. Tarkoista tapausmääristä ei kuitenkaan ole tietoa, koska Suomessa ei pidetä systemaattisesti lukua hatkassa olevista nuorista.
”Yksi nuori saattaa hatkata monta kertaa, joten voidaan sanoa, että satoja nuoria on vuosittain kateissa sijaishuollosta.”
Lisäksi nuoria on aiempaa enemmän sijaishuollon asiakkaana, joten hatkaaminenkin on luultavasti lisääntynyt, Kaijanen arvioi.
Tiedot pohjaavat maaliskuussa julkaistuun Hatkassa-hankkeen raporttiin, johon saatiin vastauksia yli 2 000 ihmiseltä: hatkassa olleilta nuorilta, heidän läheisiltään, lastensuojelu- ja sosiaalityöntekijöiltä sekä poliiseilta.
Suomessa tapahtuu vuosittain tuhansia hatkoja, kertoo erityisasiantuntija Milja Kaijanen.
Liinan karkureissut olivat monin eri tavoin vaarallisia. Hän vietti aikaansa esimerkiksi kymmeniä vuosia vanhempien miesten kanssa asunnoissa, joissa käytettiin tai kaupattiin huumeita.
Liinalle on muun muassa tarjottu tarkoituksellisesti niin iso määrä huumeita, että hän meni tiedottomaan tilaan.
”Olen herännyt asunnosta alasti ja niin, että joku on päälläni.”
Vielä tuolloin Liina ei ymmärtänyt, että miesten toiminta oli väärin ja että hän olisi voinut kertoa kokemastaan poliisille. Pitkään hän yritti olla niin kuin asioita ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Vasta kun myöhemmin sain elämästä uudestaan kiinni, kaikki nousi pintaan. Olen käsitellyt asioita myöhemmin ammattilaisten kanssa ja alkanut ymmärtää tapahtunutta.”
Hatkassa-hankkeen raportin mukaan merkittävä osa nuorista joutuu hatkassa ollessaan rikosten uhriksi ja on jopa hengenvaarassa.
Hatkanuoria majoittavia henkilöitä on selvityksen mukaan paljon. Majoittamiseen ja nuorten piilotteluun liittyy usein seksuaalista riistoa, vastikkeellista seksiä tai rikosten tekoon painostamista. Poikiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö jää vielä enemmän pimentoon kuin tyttöihin kohdistuva.
Raporttia varten kuultujen ammattilaisten mukaan on aikuisia, jotka jopa aktiivisesti houkuttelevat sosiaalisessa mediassa nuoria poistumaan lastensuojelulaitoksista, jotta voisivat hyötyä nuoren asemasta – ja ainakin osa nuorista tarttuu syöttiin helposti.
Hatkassa olevat nuoret ovat raportin mukaan helppo saalis myös rikollisille ja jengeille.
””Tämä ei tunnu kiinnostavan viranomaisia riittävällä tavalla.”
Selvityksen perusteella hatkanuoria ei kuitenkaan nykyisin etsitä aktiivisesti.
”Heidät pitäisi nähdä konkreettisessa vaarassa olevina ja kadonneina lapsina, mutta tämä ei tunnu kiinnostavan viranomaisia riittävällä tavalla. Tällä hetkellä sijaishuollosta kadonneiden nuorten ei nähdä lähtökohtaisesti olevan vaarassa”, Milja Kaijanen sanoo.
Sijaishuoltotaustaiset nuoret joutuvat selvityksen mukaan eriarvoiseen asemaan verrattuna niihin, jotka asuvat syntymäperheensä kanssa.
Lastensuojelun sijaishuollosta karkuun lähteneestä lapsesta ei yleensä tehdä katoamisilmoitusta. Jos nuori sen sijaan lähtee pois syntymäperheensä luota, hänet lasketaan kadonneeksi lapseksi ja eri tahot aktivoituvat.
”Sijaishuollosta katoavien suhteen viranomaisen huoli ei ole yhtä suurta”, Kaijanen esittää.
Käytännössä poliisi ei siis aktiivisesti etsi hatkassa olevia nuoria, jos heitä ei esimerkiksi epäillä rikoksesta tai heihin ei kohdistu akuuttia henkeen ja terveyteen liittyvää vaaraa.
KAIJANEN kertoo, että hatkassa olevan nuoren tavoittaminen on lain mukaan ensisijaisesti sijaishuoltopaikan tehtävä mutta lastensuojelulaitokset eivät ole ohjanneet riittävästi resursseja etsintätehtäviin.
”Selvityksen perusteella myöskään poliisilla tai sosiaalityöllä ei ole riittävästi resursseja etsinnän toteuttamiseen tai siinä tukemiseen.”
Selvityksen mukaan etsintä on vaikeaa myös siksi, että ammattilaiset pitävät puuttumiskeinojaan riittämättöminä ja turhautuvat toistuvista hatkoista.
He eivät myöskään välttämättä täysin ymmärrä hatkaamisen todellisia riskejä ja mahdollisia vahingollisia seurauksia.
Liina toivoo, että hänen elämässään olisi ollut turvallisia aikuisia, jotka olisivat kuunnelleet ja olleet kiinnostuneita siitä, mitä hatkassa oli tapahtunut. Hatkavuosinaan hän kertoo kadottaneensa nopeasti tunteen, että on ihmisenä arvokas.
Kun Liina palasi hatkareissuiltaan laitokseen, hänelle asetettiin tarkat rajat ja kiellot. Turvalliset aikuiset eivät kuitenkaan juuri yrittäneet saada häneen keskusteluyhteyttä.
”Kapinoin sääntöjä, aikuisia ja yhteiskuntaa vastaan. Toimenpide oli se, että minua rangaistiin hatkoista. Se ei auttanut, vaan viha aikuisia kohtaan vain kasvoi. Minulta ei kysytty, mitä minulle kuuluu. Sen sijaan sanottiin, että ’taas teit noin’.”
Sijaishuollossa ajatellaan helposti, että nuoren ongelmat ratkeavat liikkumisvapautta tai yhteydenpitoa rajoittamalla. Rajoitukset voivat kuitenkin jopa aiheuttaa hatkakierteen, erityisasiantuntija Kaijanen arvioi.
”Hatkalle lähtö voi tulla nuorelle vaihtoehdoksi, jos kokee, että sijaishuollossa ei ole yhteyttä muihin ihmisiin ja että läheissuhteita rajoitetaan. Hatkaaminen voi olla myös tapa viestiä aikuiselle, että kaikki ei ole hyvin.”
Vaikka nuorilla täytyy olla rajoja ja aikuisilla keinoja puuttua käytökseen, pelkkä nuorten säilyttäminen laitoksessa ilman muuta työtä heidän kanssaan on lyhytnäköistä, Kaijanen sanoo.
Hänen mukaansa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, että lapset ja nuoret kokisivat sijaishuollossa itsensä arvokkaiksi. Hatkareissujen aikana tapahtuneista asioista keskustellaan vain harvoin sijaishuoltoon palaamisen jälkeen.
”Liina uskoo, että poliisille puhumista estää muun muassa häpeän tunne.
Selvityksen perusteella myöskään hatkaamisen juurisyitä ei pyritä selvittämään, vaikka se voisi auttaa ilmiön ennaltaehkäisyssä.
”Nuoret toivovat, että heitä halattaisiin tai että he pääsisivät yökylään. Miten sijaishuolto on niin erityinen ympäristö, ettei siellä pystytä tarjoamaan tällaisia elintärkeitä asioita?”
Poliisin mukaan hatkanuorten kokema seksuaalinen hyväksikäyttö tai muunlaisten rikosten uhriksi joutuminen johtaa rikosilmoitukseen vain harvoin.
Liina uskoo, että poliisille puhumista estää muun muassa häpeän tunne.
”Asioita ei välttämättä haluta kohdata tai tiedostaa, vaan ne haudataan jonnekin. Saattaa olla helpompi ajatella, että tapahtumissa olisi ollut ainakin puoliksi itse mukana.”
Tärkeinä aikuisina hän mainitsee ennalta estävää työtä nuorten parissa tekevät poliisit. Kynnys puhua poliisille voi madaltua, jos poliisit ikään kuin saavat kasvot ja ottavat nuoriin kontaktia.
Avainasemassa ovat Liinan mukaan esimerkiksi nuorisotyöntekijät.
”Tärkeää olisi aito keskustelu ilman mitään valta-asetelmaa. On hyvin eri lähtökohta, puhutko viranomaiselle vai henkilölle, joka ei pysty tekemään asian suhteen jatkotoimenpiteitä.”
Liina muistuttaa, että Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka käyttävät alaikäisiä hyväksi eri tavoin.
Usein nämä ihmiset tiedostavat alaikäisten haavoittuvuuden ja sen, että jos nuori on humalassa, tekijälle ei todennäköisesti koidu seurauksia.
”Jos juuri kukaan ei puhu tapahtumista eikä niistä tule poliisijuttuja, sehän antaa hyväksikäyttäjille kuvan, että näin voi toimia eikä teoista joudu vastuuseen.”