Ensimmäinen meni kesken raskausviikolla 8 häiden alla.
Sanni Lipasti oli juuri ehtinyt pyytää ompelijaa suurentamaan hänen hääpukuaan vyötärön kohdalta. Seuraavalla viikolla hänen piti pyytää pienentämään sitä takaisin.
Kun Lipasti alkoi vuotaa verta, hän soitti ensiapuun. Sieltä käskettiin vain seurata tilannetta ja ottaa särkylääkettä.
Tilanne hämmensi Lipastia. Hän ei tiennyt mitään keskenmenoista. Alkuraskaudessa voi joskus olla myös harmitonta verenvuotoa.
Lipasti osasi kuitenkin vaatia lähetettä laboratorioon. Verikoe osoitti, että raskaushormonin määrä veressä oli pienentynyt selvästi eli raskaus oli mennyt kesken.
Lipasti sai ”kiireellisen” lähetteen ultraan, jotta nähtäisiin, onko hänen kohtunsa tyhjennyt kunnolla.
Lähete tuli kuitenkin postitse vasta kahden viikon kuluttua. Kun Lipasti viimein sai ajan lääkärille, tapahtuneesta oli jo kuukausi.
Lääkäri totesi, että kaikki oli kunnossa ja uutta raskautta voisi alkaa yrittää saman tien.
Lipastista ei kuitenkaan tuntunut siltä, että hän olisi kunnossa. Hän oli järkyttynyt ja surullinen.
”Lääketieteen näkökulmasta minulle oli tapahtunut jotain ihan mitätöntä, kun omasta mielestäni minulle oli tapahtunut maailman suurin asia.”
Lipasti oli jo ehtinyt varata neuvola-ajan. Vaikka raskaus oli mennyt kesken, hän päätti mennä neuvolaan, jotta saisi jutella asiasta edes jonkun kanssa.
”Vastaanotto oli kylmä. Terveydenhoitaja vain totesi, että keskenmenot ovat tosi yleisiä – olen vielä nuori ja ehdin kyllä saada lapsia.”
Sen jälkeen Lipastia ei enää huvittanut puhua asiasta.
Sanni Lipasti ja hänen puolisonsa Antti yrittivät lasta vuosien ajan. Pelko lapsettomuudesta nakersi myös parisuhdetta.
Vuoden kuluttua keskenmenosta Lipasti oli jälleen raskaana.
Hän oli jo ehtinyt käydä puolisonsa kanssa varhaisultrassa ja nähdä, miten pieni sydän löi. Sitten yhtenä sunnuntai-iltana alkoivat kovat kivut.
Lipastin ensimmäinen keskenmeno oli ollut henkisesti rankka mutta fyysisesti helppo. Tällä kertaa kivut yltyivät kuitenkin nopeasti niin koviksi, että Nokialla asuva pari katsoi parhaaksi lähteä päivystykseen Tampereelle.
Päivystyksessä Lipasti vuoti jo niin runsaasti verta, että se sotki odotusaulan penkin. Häntä hävetti ja häneen sattui niin, että hengittäminen oli vaikeaa.
Hoitaja komensi Lipastia hengittämään normaalisti.
”Onneksi toinen hoitaja oli ymmärtäväisempi. Jo katseesta näki, että hän oli pahoillaan”, Lipasti kertoo.
Hän sai kipulääkkeitä, puhdasta vaatetta ja vaipat. Osastolla ei kuitenkaan ollut tilaa, joten Lipasti lähetettiin kotiin.
”Minulle sanottiin vain, että kivut ja vuoto ovat ihan normaalia ja ne voivat kestää parikin viikkoa.”
Sairauslomaa kirjoitettiin silti vain kolme päivää. Seuraavalla viikolla Lipasti joutui hakemaan sitä lisää. Hänellä oli vielä kipuja ja niin runsasta verenvuotoa, etteivät tavalliset siteet riittäneet.
”Tuntui kohtuuttomalta joutua edes perustelemaan, miksi tarvitsen lisää sairauslomaa. Minun olisi pitänyt jaksaa auttaa ja hoitaa muita tilanteessa, jossa en jaksanut huolehtia edes itsestäni”, itsekin hoitotyötä tekevä Lipasti kertoo.
Raskainta oli silti suru raskauden keskeytymisestä. Vaikka lääketieteessä puhutaan alkiosta tai sikiöstä, Lipastille kyse oli ollut jo lapsesta.
”Olin ehtinyt kuvitella hänelle jo koko elämän.”
Pienet vaatteet odottivat kauan käyttäjäänsä.
Keskenmenot ovat yleisiä: noin 15 prosenttia todetuista raskauksista menee kesken.
Tavallisuudestaan huolimatta keskenmeno voi olla raskas ja traumaattinen kokemus, jolla saattaa olla pitkäkestoisia psyykkisiä vaikutuksia.
Tämä selviää myös Lapsettomien yhdistyksen Simpukan tuoreesta kyselyraportista, joka antaa karun kuvan keskenmenojen hoidosta Suomessa.
Elokuussa 2022 toteutetussa kyselyssä oli 761 vastaajaa, joista lähes jokaisella oli ollut keskenmenoon johtanut raskaus. Vastauksissa toistuivat järkytys, turhautuminen ja pettymys hoitoon – jos sellaista oli onnistunut edes saamaan.
Keskenmeno on luonnollinen tapahtuma, jota ei useimmiten voi estää. Tilanne saattaa kuitenkin olla pelottava, joten moni kaipaa terveydenhuollolta vähintäänkin toimintaohjeita, tehokasta kivunlievitystä ja pääsyn jälkitarkastukseen.
Kyselyn perusteella keskenmenojen hoito näyttäytyy Suomessa sekavana, kertoo Simpukan toiminnanjohtaja Piia Savio.
”On ihan tuurista kiinni, millaista hoitoa sattuu saamaan. Hoidon saaminen voi olla kiinni myös siitä, osaako sitä itse vaatia.”
Sanni Lipasti piti päiväkirjaa keskenmenoistaan.
Jopa 10 prosenttia kyselyyn vastanneista katsoi jääneensä ilman minkäänlaista hoitoa.
Keskenmenon kokeneet tunsivat usein myös jääneensä tilanteessa yksin. Harva oli saanut keskenmenon jälkeen ammattimaista psykologista tukea.
Kohtelu terveydenhuollossa oli usein ollut vähättelevää ja epäempaattista. Keskusteluapua ei ollut tarjottu lainkaan, tai sitten se ei ollut riittävää.
”Tyypillinen kokemus terveydenhuollosta oli, että ’kyllä se sieltä ulos tulee, ota särkylääkettä ja pärjäile’”, Savio kertoo.
Ne joilla on varaa, hakeutuvat yksityiselle, koska hoitoa on vaikea saada perusterveydenhuollosta, Savio sanoo.
”Tilanne on siis myös hyvin eriarvoistava.”
Vähättelevää suhtautumista terveydenhuollossa voi Savion mukaan selittää osaltaan se, että keskenmenot ovat niin yleisiä.
”Keskenmeno on kuitenkin kokijalleen iso kriisi, tapahtuipa se raskauden missä vaiheessa tahansa.”
Myös Lipasti tunsi jäävänsä yksin surunsa kanssa. Hän ei tiennyt ketään, joka olisi kokenut saman.
Muiden kanssa Lipasti ei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, koska pelkäsi, että hänen kokemustaan vähäteltäisiin.
”En myöskään halunnut kuulla mitään ehkä huumoriksi tarkoitettuja mutta tökeröitä kommentteja. Eräskin vertasi lapsen hankintaa omistusasunnon etsimiseen. Hänkin oli yrittänyt jo monta vuotta mutta ei ollut onnistunut.”
Lipasti tunsi kuitenkin tarvetta puhua, joten toisen keskenmenonsa jälkeen hän hakeutui yksityiselle terapeutille.
”Terapeutti kysyi, miksi itken. Minun oli vaikea ymmärtää kysymystä, sillä olinhan juuri kertonut hänelle keskenmenoistani.”
Hän ei mennyt terapeutille enää toiste.
Sanni Lipasti ja hänen puolisonsa Antti ovat käsitelleet menetyksiään yhdessä pariterapiassa.
Lipasti alkoi miettiä, oliko hänellä edes oikeutta olla surullinen, kun kaikkien muiden mielestä kyse oli niin vähäpätöisestä asiasta.
”Minulta keskenmenot olivat vieneet värit elämästä, mutta toisille ne olivat vain jotain näkymätöntä, mitä ei ollut koskaan ollut edes olemassa.”
Lipastia oli myös alkanut pelottaa, ettei hän saisi lapsia koskaan. Hän mietti, oliko hänessä tai hänen puolisossaan jokin vialla.
Lipasti yritti hukuttaa murheensa työntekoon. Hän voi kuitenkin henkisesti pahoin, ja tilanne alkoi nakertaa myös parisuhdetta.
”Tuntui, että koko elämämme pyöri lapsettomuuden ympärillä.”
Heti ensimmäisen keskenmenon jälkeen Lipasti oli kysynyt, pääsisikö hän puolisonsa kanssa tutkimuksiin. Silloin heille oli kuitenkin sanottu, että niihin pääseminen vaatisi kolme peräkkäistä keskenmenoa tai vuoden yrittämisen ilman positiivista raskaustestiä.
”Jossain vaiheessa aloin sitten jo toivoa, että kolme keskenmenoa tulisi nopeasti täyteen, niin pääsisimme tutkimuksiin”, Lipasti kertoo.
Lopulta pari kuitenkin sai lähetteen lapsettomuushoitoihin jo aiemmin. Kolmas keskenmeno tuli kuitenkin kesken hoitojen raskausviikolla 11.
Lipasti kärsi jälleen niin kovista kivuista, ettei pärjännyt kotona. Tällä kertaa hän kuitenkin pääsi sairaalaan, jossa hän sai kohdun tyhjentymistä tehostavan lääkityksen ja tehokkaan kivunlievityksen.
”Kolmas keskenmeno oli muutenkin niin hyvä kokemus kuin nyt keskenmeno voi olla. Puolisoni sai olla mukana, ja pääsimme perhehuoneeseen. Tuntui, että meihin suhtauduttiin empaattisesti ja välittävästi.”
Kolmannen keskenmenon jälkeen Lipastilla diagnosoitiin kuitenkin masennus. Hän joutui usean kuukauden sairauslomalle.
Keskenmenot ovat opettaneet Lipasteille tunteista puhumista. Omille lapsilleen he haluavat opettaa tunteiden sanoittamista pienestä pitäen.
Piia Saviosta on erikoista, että samaan aikaan kun Suomessa ollaan huolissaan syntyvyyden vähenemisestä ja lähes vaaditaan kansalaisia synnytystalkoisiin, naisten lisääntymisterveyteen olennaisesti liittyvän asian hoito on retuperällä.
Keskenmenon jälkeen koetut hyvinvointihaitat ovat pitkäkestoisia, Savio sanoo. Simpukan kyselyssä 65 prosenttia vastaajista koki vielä kolmen vuoden kuluttua keskenmenosta jotain psyykkistä, sosiaalista tai fyysistä haittaa.
”Vastaajilla oli pelkoja, mielialanvaihteluita, ahdistusta ja itsesyytöksiä. Tyypillistä oli myös ystävistä ja läheisistä etääntyminen sekä ulkopuolisuuden tunne. Muita raskaana olevia kohtaan tunnettiin kateutta”, Savio kertoo.
Jopa 95 prosentilla keskenmenon kokeneista oli huomattavia pelkoja, ettei uusi raskaus jatku normaalisti. Viidennes vastaajista kertoi keskenmenon vaikuttaneen kielteisesti heidän lapsilukutoiveeseensa tai toteutuneeseen lapsilukuunsa.
”Jotkut vastaajista olivat kokeneet keskenmenon jopa niin raskaana kokemuksena, etteivät halunneet enää ottaa riskiä, että kokisivat sen uudestaan”, Savio kertoo.
Savio ymmärtää, että osa huonoista hoitokokemuksista voi johtua kiireestä ja resurssipulasta, joista kärsitään parhaillaan kaikkialla terveydenhuollossa.
Hän toivoo, että yhtenäisen hoito-ohjeistuksen luominen selkeyttää jatkossa käytäntöjä.
”Lopulta kyse voi olla aika pienistä asioista. Simpukan kyselyssä moni korosti terveydenhuoltohenkilökunnan empaattista ja välittävää asennetta selviytymisessä. Empatia ei maksa mitään.”
Ammattimaista keskusteluapua tulisi Savion mielestä tarjota automaattisesti aina keskenmenon yhteydessä.
”Jollei siihen löydy terveydenhuollosta resursseja, niin vähintään pitäisi sitten ohjata potilaat meidän kaltaistemme järjestöjen tai vertaistuen piiriin. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta löytyy ryhmiä keskenmenon kokeneille.”
Sanni Lipasti tuli raskaaksi lapsettomuushoidoissa. Helmikuussa perheeseen syntyi hartaasti toivottu tytär, Sienna.
Simpukka on ajanut yhdessä kolmen muun järjestön – Artikla 3:n, Käpy ry:n ja Tähti ry:n – kanssa Käypä hoito -suosituksen saamista keskenmenojen hoitoon.
Käypä hoito on Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin hanke, jonka tavoitteena on yhtenäistää Suomessa noudatettavia terveydenhuollon käytäntöjä ja parantaa hoidon laatua. Uusia suosituksia laaditaan vuosittain vain muutama.
Tällä viikolla asiat nytkähtivät viimein eteenpäin, kun Duodecimin verkostovaliokunta päätti hyväksyä uuden suosituksen aiheesta ”alkuraskauden verenvuoto, keskenmeno ja toistuvat keskenmenot”.
Käytännössä suosituksen tekeminen päästään kuitenkin aloittamaan vasta vuoden 2024 alkupuolella. Suosituksen laatimiseen kuluu keskimäärin kaksi vuotta.
”Tämä on silti aivan upea juttu. Toivotaan, että tämä tuo valmistuttuaan paljon kaivattua selkeyttä hoitopolkuun ja tarjolla olevaan tukeen”, Savio sanoo.
Tänä vuonna äitienpäivä on Sanni Lipastille erityinen päivä. Neljän vuoden yrittämisen ja kolmen keskenmenon jälkeen hän on nyt kolmikuisen tyttövauvan äiti.
Oli vähällä, ettei sekin raskaus mennyt kesken: Lipasti alkoi vuotaa verta viikolla 7. Hän sai kuitenkin keltarauhashormonilääkityksen, ja raskaus jatkui.
Myöhemmin on selvinnyt, että Lipastin keskenmenojen taustalla on todennäköisesti poikkeavan mallinen kohtu.
Masennusdiagnoosin jälkeen Lipasti sai myös lähetteen terapiaan, jossa hän kävi vuoden ajan. Puhuminen ammattitaitoisen terapeutin kanssa on auttanut, ja hiljattain Lipasti saattoi jo lopettaa masennuslääkityksen.
Häntä hämmentää kuitenkin edelleen se, miten vähän keskenmenoista puhutaan siihen nähden, kuinka yleisiä ne ovat.
Sanni Lipasti viettää sunnuntaina ensimmäisen kerran äitienpäivää.
Viime syksynä Lipasti päätti alkaa itse puhua avoimesti kokemuksistaan. Sen jälkeen hän on saanut huomata, ettei todellakaan ole ainoa, joka on käynyt läpi samoja tunteita.
Puolisonsa kanssa Lipasti on käsitellyt asiaa pariterapiassa. Sitä ei kuitenkaan enää järjestynyt julkiselta puolelta, vaan pari on hankkinut apua omatoimisesti.
”Jos minulta ei kukaan kysynyt, miten minä jaksan, vielä vähemmän sitä kysyttiin puolisoltani. Hän on myöhemmin kertonut ajatelleensa, että hänen ei edes kuulu näyttää suruaan – hänen tehtävänsä on keskittyä tukemaan minua.”
Raskausaika oli Lipastille fyysisesti raskas, ja pelko keskenmenosta varjosti raskautta pitkälle. Äitiyden ensimetreihinkin on liittynyt huolta vauvan terveydestä.
Päällimmäinen tunne on nyt kuitenkin valtava onni.
”Kyllä tämä tuntuu kaikkien koettelemusten arvoiselta.”
Silti Lipasti ei aio esimerkiksi päivittää sunnuntaina mitään äitienpäivähehkutusta sosiaaliseen mediaan.
”Äitienpäivä oli minulle niin kipeä kokemus monta vuotta, etten halua muistuttaa päivästä niitä, joita lapsettomuus koskettaa.”
