”Tuomio­päivä” on lähempänä kuin koskaan, varoittaa suomalais­tutkija

Asevalvonnalla menee huonosti. Joukkotuhoaseiden valvonta on kriisiytynyt hetkellä, jolloin kaikki ydinasevallat modernisoivat ydinaseitaan.

Näin voi tiivistää Maanpuolustuskorkeakoulun dosentin Katariina Simosen tuoreen tutkimuksen kovan ytimen.

”Asevalvonta on käytännössä kaatunut. Kaikki se, mitä on rakennettu 50 vuotta, on kaatunut. Ellei nyt tehdä toimia jäljellä olevan pelastamiseksi, niin sekin kaatuu”, Simonen ennustaa.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitos julkaisi runsas kuukausi sitten Simosen kirjan Joukkotuhoaseet ja asevalvonta: asevalvonnan arkkitehtuurin kehitys ja kriisiytyminen.

Tutkimus antaa synkän kuvan nykyhetkestä: kansainvälisen asevalvonnan sopimusjärjestelmä on kriisissä. Sen lisäksi alan osaaminen on päässyt rapautumaan.

Simonen muistuttaa, että asevalvonta on suurvaltasuhteiden kuumemittari.

Suurvallat rakensivat kylmän sodan aikana puoli vuosisataa rajoitussopimuksia ja sopivat yhteistyöstä. 2000-luvun alussa alkoi kuitenkin tulla merkkejä siitä, että järjestelmä alkoi murentua kiihtyvällä tahdilla.

”Se oli kriisissä jo ennen Ukrainan sotaa, mutta Ukrainan sota aiheuttaa sen, että järjestelmän pelastaminen ja muokkaaminen on tuplasti ellei triplasti vaikeampaa.”

Simonen viittaa kuuluisaan tuomiopäivän kelloon (doomsday clock), jota Bulletin of the Atomic Scientist -organisaation johtokunta on ylläpitänyt vuodesta 1947 lähtien.

Symbolinen kello kuvaa sitä, kuinka lähellä ihmiskunta on ihmisen itsensä aiheuttamaa globaalia katastrofia ja siitä johtuvaa tuhoa, keskiyötä.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kello näytti vielä 17 minuuttia vaille. Silloin se oli kauempana keskiyöstä kuin koskaan.

Tammikuussa meni varsin pienellä uutisoinnilla se, kuinka viisarit siirrettiin historiallisen lähelle keskiyötä.

Tuomiopäivän kello näyttää nyt 90 sekuntia vaille. Se on lähempänä keskiyötä kuin koskaan kylmän sodan hyytävimpinäkään vuosina.

Pääasiallisena syynä kellon siirtoon oli Ukrainan sota.

Simosen mukaan asevalvonnan sopimusjärjestelmän hajoaminen sai alkusysäyksensä vuonna 2002, kun Yhdysvallat vetäytyi ohjuspuolustusjärjestelmiä koskevasta sopimuksesta (Anti-Ballistic Missile Treaty).

Siitä seurasi, että strategisen ohjuspuolustuksen maantieteelliset ja määrälliset rajoitukset poistuivat. Se heijastui ydinasepelotteeseen eli suurvaltojen väliseen strategiseen tasapainoon.

Yhdysvalloissa elettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä presidentti George W. Bushin hallintokautta, jolloin ulkopoliittinen huomio siirtyi asevalvonnasta sotaan terrorismia vastaan.

”Yhdysvallat rupesi rakentamaan ohjuspuolustusta ympäri maailmaa. Siitä se alkoi. Sitten vuonna 2007 Venäjä alkoi aktiivisesti valittamaan Naton laajenemisesta. Sopimukset toisensa jälkeen kaatuivat tai kriisiytyivät.”

Miksi näin pääsi käymään?

”Ei välitetty, ei ymmärretty, ei annettu tarpeeksi resursseja. Kun kylmä sota päättyi, ajateltiin, ettei niitä enää tarvita, että ydinaseista ei ole enää vaaraa”, Simonen sanoo.

Simosen mukaan valtiolliset prioriteetit muuttuivat. Tutkittuun tietoon pohjaava keskustelu ydinaseista sekä biologisista ja kemiallisista aseista jäi taustalle epäkiinnostavana.

”Paukut pantiin terrorismin vastaiseen sotaan, kriisinhallintaan ja kasvaviin siirtolaisvirtoihin. Osaamisen annettiin rapautua. Jos osaamisen annetaan rapautua, ei valtiotasolla ole enää ajantasaista tilannekuvaa.”

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Katariina Simonen on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori. Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Simonen arvioi, että Venäjä tietää kyllä, ettei amerikkalaisten suunnittelema ohjuspuolustuskilpi ole sille todellisuudessa uhka, koska se ei voi olla koskaan täysin tiivis.

Kilpi kuitenkin ärsyttää Venäjää, samoin Naton laajeneminen.

Simonen on mukana kansainvälisessä Pugwash-järjestössä, joka on erikoistunut asevalvonnan ja aseriisunnan kysymyksiin.

Hänen mukaansa siellä on pohdittu, miten Nato asemoituu, kun sille muodostuu nyt pitkä raja Jäämereltä Mustallemerelle.

”Jos Venäjä kokee, että sen toisen iskun kykyä uhataan, silloin syntyy riski”, Simonen sanoo.

”Johtaako tulevaisuus vastakkainasetteluun vai siihen, että mietitään, millainen on eurooppalainen turvallisuusarkkitehtuuri, jossa Venäjä on tai ei ole osana? Se on maanosamme kannalta ratkaisevaa.”

Mitä ydinaserajoituksista on vielä jäljellä?

Simosen mukaan joitain vanhoja sopimuksia on toki jäljellä, mutta hän nostaa esille kaksi muita tärkeämpää sopimusta.

Tärkein on Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisia ydinaseita rajoittava Uusi Start -sopimus.

Venäjä on ilmoittanut keskeyttävänsä siihen liittyvät sovitut valvontatarkastukset, mutta kumpikin maa noudattaa sen strategisia ydinaseita koskevia rajoitteita.

Simosen mukaan Uusi Start tarvitsee kuitenkin ”pelastamista”, koska se on voimassa vain vuoteen 2026 asti.

”Se tarvitsisi kipeästi jatkoa, ja se tarvitsisi laajentamista, että siihen saataisiin mukaan esimerkiksi Kiina.”

Toinen tärkeä sopimus on ydinsulkusopimus, joka rajoittaa ydinaseiden leviämistä muihin maihin.

”Se on jäljellä, mutta se on kriisissä. Viiden vuoden välein pidettävä tarkastelukonferenssi oli viime vuonna, mutta se politisoitui täysin Ukrainan sodan takia. Siellä ei saatu mitään sovittua”, Simonen sanoo.

”Yhdysvallat ja Venäjä ovat nyt avainasemassa. Jos ne näyttävät signaalia, että mistään ei enää sovita, niin kyllä muitakin rupeaa kiinnostamaan ydinaseiden hankkiminen.”

YK:n puitteissa neuvoteltu ydinaseiden täyskieltosopimus tuli voimaan runsaat kaksi vuotta sitten. Yksikään ydinasevaltio tai niiden liittolainen ei ole kuitenkaan siinä mukana, ei myöskään Suomi.

Simonen huomauttaakin, ettei ydinasevaltoja voi pakottaa sopimukseen mukaan.

”Ei se etene mihinkään tällaisessa ilmapiirissä. Pienet maat saattavat sen allekirjoittaa, mutta sillä ei ole mitään relevanssia, ennen kuin keskeiset ydinasevallat alkavat pohtia, että voisivatko ne jotenkin tulla mukaan.”

Venäläinen mannertenvälinen Jars-ydinohjus kuvattuna paraatiharjoituksissa Moskovassa. Kuva: Kirill Kudryavtsev / AFP

Ukraina oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailman kolmanneksi suurin ydinasemahti, mutta se luopui vapaaehtoisesti ydinaseistaan kun se sai vastineeksi turvatakuut muun muassa Venäjältä.

Tekikö Ukraina virheen luopuessaan ydinaseistaan?

”Jos Ukrainalla olisi ollut toimivia ydinaseita, niin kyllä kynnys hyökätä sinne olisi ollut ihan toinen. Se vain on valitettava realiteetti”, Simonen myöntää.

”Ukrainan sodasta voi vetää monenlaisia ikäviä johtopäätöksiä asevalvonnan kannalta, joista yksi on tämä.”

Simosen mukaan toinen johtopäätös on se, että Venäjän antamilla turvatakuilla ei ole merkitystä.

Venäjä on perustellut turvatakuulupauksensa pettämistä sillä, että se antoi takuut vain Ukrainan silloiselle hallinnolle.

Simonen tuhahtaa perustelulle.

”Eivät kansainväliset sopimukset toimi noin, että niitä tulkitaan tilannekohtaisesti ja täysin omista lähtökohdista. Kyllä Venäjälläkin tämä tiedostetaan. Ei siellä tyhmiä olla.”

Simonen myöntää, että nykyään puhutaan aikaisempaa löysemmin ydinaseiden käytöstä.

”Totta kai ydinase pelottaa, ja sen pitääkin pelottaa.”

Hän pitää jaottelua taktisiin ja strategisiin ydinaseisiin turhana, koska taktinen ydinase on sekin ydinase ja sen käyttöalueella vaikutukset ovat strategisia.

Simonen ei usko, että ydinaseiden käyttökynnys on muuttunut, vaikka Venäjällä ”huudellaan joka tuutista kaikennäköistä”. Doktriinin muutoksia ei ole tiettävästi tehty.

Simonen on erityisen huolissaan siitä, että Yhdysvaltojen ja Venäjän keskipitkän matkan (500–5 500 km) ohjuksia koskeva INF-sopimus (Intermediate-Range Nuclear Forces Treaty) irtisanottiin vuonna 2019.

Keskipitkän matkan ohjukset ovat vaarallisia, koska niitä on vaikea havaita ajoissa lyhyen lentoajan takia. Ne mahdollistavat siksi yllätyshyökkäyksen.

Simonen kuitenkin muistuttaa, että kaatunutkin sopimus antaisi hyvän pohjan alkaa neuvotella uudelleen, koska siinä oli hyvä valvontamekanismi.

”Yhdysvallat haluaisi pitää asevalvontasopimusten jatkoneuvottelut erillään Ukrainasta. Venäjä taas haluaa nivoa ne yhteen eli se ei halua neuvotella ennen kuin Yhdysvallat muuttaa Ukraina-politiikkaansa”, Simonen sanoo.

”Kumpikin valtio odottaa signaalia toiselta.”