Keskenmenojen hoito on ollut Suomessa huonolla mallilla ja hoitokäytännöt kirjavia. Nyt tilanteeseen voi kuitenkin olla luvassa parannusta.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim päätti kuluneella viikolla hyväksyä uuden suosituksensa aiheeksi ”alkuraskauden verenvuoto, keskenmeno ja toistuva keskenmenot”.
”Tämä on aivan mahtava juttu”, sanoo lääkäri Marika Kaksonen.
Hän toimii puheenjohtajana Artikla 3 -ihmisoikeusjärjestössä, joka teki aloitteen Käypä hoito -suosituksen saamiseksi.
Suositusta ovat vaatineet myös Lapsettomien yhdistys Simpukka ry, keskenmenon kokeneille tarkoitettu Tähti ry ja lapsikuolemaperheiden Käpy ry.
Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia, joiden tavoitteena on parantaa hoidon tasoa.
Keskenmeno koskettaa Suomessa vuosittain tuhansia naisia, sillä noin 15 prosenttia todetuista raskauksista menee kesken.
Vaikka keskenmeno tapahtuisi jo varhaisilla viikoilla, se on usein fyysisesti ja psyykkisesti kuormittava tapahtuma, jolla voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia kokijansa mielenterveyteen tai työkykyyn.
Terveydenhuollossa suhtautuminen on kuitenkin voinut olla vähättelevää. Hoitoa on ollut vaikea saada, ja hoitohenkilökunnan suhtautuminen on saattanut olla epäempaattista. Keskusteluapua ei tarjota kaikkialla automaattisesti.
”Keskenmenojen hoidon puutteet tulevat yhteiskunnalle kalliiksi, ja sillä voi olla vaikutusta myös syntyvyyteen”, Kaksonen sanoo.
Hän viittaa kansainvälisiin tutkimuksiin, joiden mukaan jo yksittäinen keskenmeno voi altistaa masennukselle, ahdistukselle ja itsemurhille.
Erään tutkimuksen mukaan jopa 18 prosenttia keskenmenon kokeneista kärsi traumaperäisestä stressistä vielä yhdeksän kuukautta keskenmenon jälkeen.
HS kertoi aiemmin Sanni Lipastista, joka sairastui masennukseen toistuvien keskenmenojen jälkeen.
Suhtautuminen keskenmenoihin voi olla terveydenhuollossa vähättelevää.
Terveydenhuollon vähättelevää suhtautumista keskenmenoihin voi Kaksosen mukaan selittää osaltaan se, että lääketieteen näkökulmasta kyse on hyvin luonnollisesta tapahtumasta.
Tämä on kuitenkin Kaksosen mukaan johtanut ajatteluun, jossa keskenmenoille ei voi mitään eikä niitä edes kannata yrittää estää lääketieteen keinoin.
”Tällaisessa ajattelussa on kuitenkin kyse enemmänkin ideologiasta, sillä kyllä keskenmenoja on jossain määrin mahdollista estää. Ei tietenkään kaikkia, mutta osa niistä.”
Kehitysvammapoliklinikalla lääkärinä työskentelevä Kaksonen korostaa, ettei hän ole gynekologi mutta on perehtynyt aiheeseen ja tuoreisiin kansainvälisiin tutkimuksiin omasta kiinnostuksestaan.
Hänen edustamansa järjestö Artikla 3 on keskittynyt erityisesti lasten oikeuksiin, myös syntymättömien. Kaksosen kiinnostusta on ruokkinut sekin, että hän itse on kokenut keskenmenon.
Kaksosen mukaan osa keskenmenoista voitaisiin estää esimerkiksi vaginaalisesti annosteltavalla keltarauhashormonilla.
Hän perustaa väitteensä brittiläiseen tutkimukseen, jonka mukaan useita keskenmenoja kokeneista ja raskaudenaikaisesta verenvuodosta kärsivistä 72 prosenttia päätyi synnyttämään elävän lapsen keltarauhashormonilääkityksen tuella. Verrokkiryhmässä, jossa lääkitystä ei tarjottu, elävän lapsen syntymään päättyi vain 57 prosenttia raskauksista.
Kaksonen on laskeskellut, että jos Britanniassa tehdyn tutkimuksen tulokset suhteuttaa Suomeen, se tarkoittaa vuosittain jopa satoja estettyjä keskenmenoja.
”Ero on selkeä ja sotii sitä ajatusta vastaan, ettei keskenmenoille voi tehdä mitään.”
Joskus keskenmenon taustalla voi myös olla kilpirauhasen vajaatoiminta, joka on Suomessa yleinen sairaus.
Kaksosen mukaan keskenmenojen syitä aletaan kuitenkin tyypillisesti tutkia Suomessa vasta kun keskenmenoja on takana kolme.
”Laajamittaisia tutkimuksia ei tietenkään ole tarpeen järjestää heti, mutta voisiko esimerkiksi naisen kilpirauhasarvot mitata jo nykyistä varhaisemmassa vaiheessa”, Kaksonen ehdottaa.
Uuden Käypä hoito -suosituksen toivotaan ainakin poistavan vähättelevää suhtautumista ja yhdenmukaistavan hoitokäytäntöjä.
”Nyt keskenmenon kokeneet ovat voineet saada terveydenhuollossa hyvin erilaista kohtelua riippuen siitä, miten asiaan perehtynyttä hoitohenkilöstö on sattunut olemaan. Hoidon saaminen on riippunut usein myös siitä, miten hyvin sitä on osannut itse vaatia”, Kaksonen sanoo.
Hänen mukaansa maailmalla on viime vuosina herätty siihen, että keskenmenoja on tutkittu ja hoidettu liian vähän ja tästä seuraavat haitat voivat olla pitkäkestoisia.
Kaksosen mukaan monissa muissa maissa keskenmenon hoitoon on jo yhteiset kansalliset suositukset ja hoitopolku on määritelty selkeästi.
Käypä hoito -suositusten laatimisessa on kuitenkin aina iso työ, ja siksi niitä otetaan valmisteluun vuosittain vain muutama. Nyt uuden suosituksen tekeminen päästään aloittamaan vasta vuoden 2024 alkupuolella. Laadintaan kuluu keskimäärin kaksi vuotta.
Kaksonen toivoo, että lääkärit tarkistaisivat jo nyt, ovatko heidän tietonsa keskenmenojen hyvästä hoidosta ajan tasalla.
Keskenmenon taustalla on usein alkion kromosomi- tai geenivirhe.
Käypä hoito -suosituksen tähänastinen puuttuminen ei tietenkään tarkoita, ettei keskenmenojen hoitoon olisi ollut mitään hoitosuosituksia, huomauttaa Husin lisääntymislääketieteen yksikön osastonylilääkäri, dosentti Hanna Savolainen-Peltonen.
”On kuitenkin totta, että hoitokäytännöt voivat nyt vaihdella, joten siinä mielessä yhteinen kansallinen suositus on erittäin hyvä. Keskenmeno on naisen lisääntymisterveyden kannalta merkityksellinen asia.”
Savolainen-Peltonen näkee kuitenkin Marika Kaksosen arviot estettävissä olevien keskenmenojen määrästä hiukan liian optimistisina.
”Täytyy muistaa, että suurin osa keskenmenoista johtuu siitä, ettei alkio tai sikiö kehity normaalisti. Jopa 60 prosentissa keskenmenoista syynä on sikiön kromosomaalinen poikkeavuus ja tämän riski kasvaa iän myötä.”
Savolainen-Peltosen mukaan Suomessa hoidetaan jo nyt alkuraskaudenaikaisista verenvuodoista kärsiviä keltarauhashormonilla, jos taustalla on toistuvia keskenmenoja. Tähän ei kuitenkaan ole kansallista suositusta, vaan hormonin käytöstä päättävät lääkärit aina tapauskohtaisesti.
”Osa tutkimustuloksista on ollut ristiriitaisia, joten käyttö ei ole vakiintunut.”
Savolainen-Peltonen on Kaksosen kanssa samaa mieltä siitä, että keskenmenot voivat olla rankkoja ja traumaattisia kokemuksia. Myös keskusteluapua pitäisi hänestä aina tarjota keskenmenon kokeneille.
Huonoja kokemuksia keskenmenojen hoidosta voi Savolainen-Peltosen mukaan selittää osaltaan se, että keskenmenon sattuessa hoitoon hakeudutaan usein päivystykseen, jossa henkilökunta tekee töitä kiireessä ja kuormittuneina.
”Tällaisissa tilanteissa keskustelumahdollisuus voi olla lyhyempi kuin mitä keskenmenopotilaat toivovat ja tarvitsevat.”
Savolainen-Peltosen mukaan psykososiaalisen tuen tarve on kuitenkin tunnistettu, ja sen parantamiseen tarvitaan perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyötä.
Hänen mukaansa myös vuorovaikutustaitoja korostetaan nykyään koulutuksessa entistä enemmän.
”Vaikka tilanne on jo parantunut, tehtävää riittää edelleen.”
Hänestä asenteiden ja käytäntöjen muuttamisessa on tärkeää myös se, että keskenmenon kokeneet puhuvat itse avoimesti kokemuksistaan.
Keskenmenoihin liittyy esimerkiksi edelleen paljon myös virheellisiä käsityksiä, jotka voivat aiheuttaa turhaa ahdistusta ja itsesyytöksiä. Omalla toiminnalla keskenmenoa on hyvin hankala aiheuttaa.
”Avoin puhe keskenmenoista voi auttaa ymmärtämään, miten yleisiä ne ovat ja miten moni muukin on käynyt läpi samoja tunteita.”
