Forssalainen Inga Moisio, 52, tiesi jo lapsena, että jonain päivänä hän saa elinsiirrolla uuden munuaisen toiselta ihmiseltä.
Moisio sairastaa perinnöllistä polykystista munuaistautia eli munuaisten monirakkulatautia. Sairaus johtaa ajan myötä ensin keinomunuaishoitoon eli dialyysiin ja lopulta elinsiirtoon.
Tieto tulevasta ei haitannut menevän Moision elämää. Hän sai jo nuorena kaksi lasta, opiskeli itsensä parturi-kampaajaksi ja viihtyi työssään vuosia. Sitten hänen munuaissairautensa alkoi osoittaa etenemisen merkkejä.
”Siihen asti olin ollut vähän terapeutin roolissa ja tykännyt hiuksia leikatessani kuunnella asiakkaiden huolia ja murheita. Yhtäkkiä en olisi jaksanut kuunnella niitä lainkaan enkä olla enää asiakkaiden lähellä ja koskea heidän hiuksiaan. Se kaikki alkoi omituisesti tuntua vastenmieliseltä.”
Moisio tiesi, että edessä ovat rankat vuodet eikä energiaa riittäisi enää samaan tahtiin kuin aiemmin. Hän jäi pitkälle sairauslomalle.
Toisten ihmisten huolien kuuntelu ja heidän hiustensa koskeminen alkoivat tuntua Inga Moisiosta yhä raskaammalta, kun hänen oma sairautensa eteni.
Dialyysihoidoissa Moisio kävi joka toinen päivä monta tuntia kerrallaan. Rankimmaksi hän koki sen, että nesteensaantia rajoitettiin tuolloin tiukasti.
”Olin huonovointinen ja oksenteleva. Nesterajoitusten vuoksi nestettä sai saada vain litran verran vuorokaudessa, ja määrä sisälsi jo ruoassa olevatkin nesteet. Kesäkuumalla imeskelin sitten kurkkupastilleja ja jääpaloja.”
Dialyysihoitojen aikana lääkäri antoi Moisiolle neuvon, jota tämä piti viisaana ja alkoi myös noudattaa.
”Hän sanoi, että ei sitten kannata alkaa sairastaa. Ei kannata ottaa sairaan ihmisen identiteettiä ja sairastuttaa omaa mieltä – siitä on vaikea nousta taas ylös.”
Pitkinä dialyysitunteina Inga Moisiolla oli aikaa ajatella elämäänsä. Lapset, puoliso ja läheiset olivat rakkaita mutta työ ei.
Mielessä alkoi kyteä ajatus ammatinvaihdosta. Mutta mihin? Siitä Moisiolla ei ollut vielä aavistustakaan.
Käänne tapahtui, kun puoliso Sami Moisio vei pariskunnan tyttären rippikuvaan forssalaiseen valokuvaamoon.
”Liikkeen omistanut valokuvaaja oli kertonut Samille, että olisi valmis jo jäämään niistä hommista pois. Sami tuli sitten kotiin ja ilmoitti intoa täynnä, että ’nyt tiedän, mitä sinä alat tehdä: sinusta tulee kuvaaja’.”
Moisio vastasi saman tien: ”No ei todellakaan tule.”
Inga Moisio ei ollut koskaan edes pitänyt kameraa kädessään, kun hänen puolisonsa ehdotti hänelle valokuvaajan ammattia.
Selvisi, että valokuvaajan ammatti oli ollut Sami Moision oma unelma-ammatti vuosikymmeniä aiemmin. Inga Moisiota kuvaaminen ei sen sijaan ollut kiinnostanut.
”Ajattele, en ollut koskaan edes pitänyt kameraa kädessäni.”
Mutta puoliso ei luovuttanut. Pian Moisio löysikin itsensä valokuvaamosta kyselemässä lisätietoja.
”Ajattelin, etten siinä mitään häviä, jos en voitakaan.”
Orastava kiinnostus johti uuteen järjestelyyn. Moisio kävi tutustumassa valokuvaajan työhön niinä päivinä, jolloin hänellä ei ollut dialyysia eikä olo ollut armottoman väsynyt. Hän seurasi, miten kuvaaja kuvasi asiakkaita, järjesti studiota tai siirsi kuvia koneelle.
”Pidin kameraa kädessäni ja tutkin sitä, mutta mietin koko ajan, että en kyllä osaa tätä käyttää tai ottaa mitään kuvia.”
Palkaton, omasta kiinnostuksesta lähtenyt tutustuminen venyi lopulta lähes vuoden mittaiseksi. Erään kerran Inga Moisio sitten yllätti itsensäkin.
”Rohkaistuin sanomaan kuvaajalle, että jos tänne liikkeeseen tulee joku tuttu asiakas, niin minä voisin painaa nappia ja ottaa passikuvan. Sitten sellainen tuli. Istutin hänet penkille ja näpsäisin kuvan.”
Seuraavalla kerralla Moisio otti toisen kuvan, sen jälkeen kolmannen.
Inga Moisio kävi tutustumassa valokuvaajan työhön forssalaisessa kuvaamossa liki vuoden ajan ilman palkkaa ennen kuin päätti lopullisesti vaihtaa ammattia.
3. joulukuuta 2020 Inga Moision puhelin soi yöllä kello yhden jälkeen. Puolentoista vuoden dialyysijakson ja pitkän odottelun jälkeen hän oli pääsemässä elinsiirtoon juuri niin yllättäen kuin oli aavistanutkin.
Meilahden sairaalassa Helsingissä Moisio sai elämälleen jatkoajan.
”En tiedä luovuttajasta mitään muuta kuin sen, että hän oli kuollut. En tiedä, oliko hän suomalainen vai kenties ruotsalainen tai tanskalainen. En tiedä hänen ikäänsä enkä edes sitä, oliko hän mies vai nainen. Siitä huolimatta olen hänelle loputtoman kiitollinen tästä lahjasta.”
Uusi munuainen ei ensin alkanut toimia.
”Nestettä kertyi hurjasti. Painoni nousi nopeasti seitsemän kiloa, olin ihan hyllyvä löllykkä. Minusta tuntui myös siltä kuin keuhkoissa olisi ollut vettä. Hengittäminen oli todella raskasta.”
Moisio vietti sairaalassa vielä kolmisen viikkoa ja kävi muutamia kertoja dialyysihoidossa. Hiljalleen uusi munuainen alkoi toimia.
Fyysinen toipuminen elinsiirrosta kesti puolisen vuotta. Pahimman jälkeen Moisio marssi valokuvaamoon ja kertoi, että oli nyt valmis isoihin päätöksiin.
Neuvottelujen jälkeen Moisio osti kuvaamoyrittäjältä hänen liiketoimintansa loppuvuonna 2021.
”En silti osannut tehdä vielä muuta kuin ottaa passikuvia.”
Tekemällä kuitenkin oppii, ja vanha yrittäjä jäi vielä kuukausiksi rinnalle opettamaan Moisiota uudessa työssään. Esimerkiksi muotokuvat kaksikko toteutti niin, että Moisio katsoi tarkkaan ammattilaisen työtä, kyseli kameran asetuksista ja teki perässä.
Samaan aikaan hän kävi alan oppisopimuskoulutusta. Sinnikkään opettelun seurauksena Moisiolle alkoi selvitä, miten kamera ja studiovalot toimivat. Pian hän uskalsi vastaanottaa kuvaukseen tulevia asiakkaita myös itsenäisesti.
Viime vuonna Inga Moisio muutti valokuvaamonsa nimen Studio Elinasta Studio Ingaksi ja yrityksen liiketilat Forssan keskustaan.
”Yhä edelleen kuvan sisältö on minulle se tärkein. Ei se, millaisella tekniikalla tai asetuksilla olen saanut kuvan aikaan. Selvää on, että kun kameran nappuloita vääntelee, niin aina tapahtuu jotain ja aina tulee erinäköistä jälkeä”, Moisio selittää nauraen.
Tekniikkavajettaan Moisio kompensoi ottamalla paljon kuvia.
”Esimerkiksi lapsia kuvatessani otan aina yli kaksisataa kuvaa. Kyllä sieltä joukosta hyviä kuvia löytyy. Ei kuvaamisen tarvitse olla niin vakavaa.”
Jani Heinonen otatti uudet passikuvat Inga Moision studiossa ennen lomalle lähtöään.
Toukokuisena perjantaina Moisio palvelee asiakkaita ikiomassa liikkeessään.
Forssalainen Jani Heinonen on lähdössä Espanjaan ja huomasi passinsa menneen vanhaksi. Moisio ottaa nopeat passikuvat ja rupattelee muutaman sanan hänen tulevasta Espanjan-matkastaan.
Seuraavan asiakkaan Moisio johdattaa alakerran hämärään studiotilaan. Perinteisten muotokuvien ohella hän on kuvannut koko ajan enemmän ja enemmän vähäpukeisia ja jopa alastomia boudoir-kuvia naisista ja dudeoir-kuvia miehistä.
Tällä kertaa harjoitusmalliksi on saapunut Moision veljen vaimo Sini Moisio, joka on suostunut testaamaan Inga Moision netistä löytämiä ”uusia juttuja”. Ne ovat seksikkäältä näyttäviä kuvausasentoja, joissa selkää taivutetaan voimakkaalle kaarelle.
Inga Moisio (oik.) näyttää kännykästään Sini Moisiolle asentoja, joihin toivoisi tämän pian taipuvan.
Moisio heittäytyy lattialle selälleen ja näyttää mallilleen, millaiseen asentoon toivoisi tämän taipuvan.
Asento on hankala, ja Moisio hekottaa vedet silmissä.
”Miten voi olla näin hiki”, Moisio ihmettelee.
Kuvaustilanteessa tulee esiin Moision kyky nauraa itselleen. Se auttaa jännittyneitäkin malleja rentoutumaan ja heittäytymään. Heittäytyminen näkyy myös kuvassa, jossa kaksi miestä halaa toisiaan ylävartalot paljaina.
”Ukkelit ovat mieheni tuttavia. Ensin heitä vähän jännitti, mutta juotin heidät punaviinillä rennoksi. Meillä oli niin hauskaa, voi hyvä jumala miten olikin”, Moisio sanoo ja nauraa edelleen.
Inga Moisio muistelee lämmöllä ensimmäisiä dudeoir-kuvauksiaan, joissa hän oli kuvaajana. Näiden miesten kuvaaminen tuo vieläkin hymyn huulille.
Moisio suhtautuu realistisesti siihen, minne hän liiketoimintaansa ohjaa.
Boudoir-kuvat ovat vain mauste. Pääasiallisena työnään hän ottaa edelleen tuiki tavallisia hautajaiskuvia, valmistujaiskuvia, lapsikuvia, muotokuvia – ja passikuvia.
”Nyt näyttää siltä, että saan tästä työstä elannon ja tämä myös elättää minut eläkkeelle asti. Päivät ovat kiireisiä, ja sesonki alkaa jo täyttyä erilaisista kuvauksista. Mutta myönnän, että pyöritän tätä toimintaa lähinnä ottamalla passikuvia.”
Moisio aikoo silti seurata kutsumustaan ja kuvata yhä enemmän hieman ”oudompia juttuja”.
”Sellaisia taidekuvia, joiden tekeminen on minulle palkitsevaa. Vähäpukeisten ihmiskehojen lisäksi ne voivat olla vaikkapa asetelmia oudoista esineistä.”
Sellaisia kuvia hän aikoo ottaa niin paljon, että saa niistä järjestettyä näyttelyn Forssaan kesäksi 2024.
”Hyvä Sini! Nyt näyttää upealta! Ai ai ai että! Tästä tulee niin hyvä, tosi hyvä”, Moisio kannustaa malliaan.
Hänen kokemustensa mukaan ihminen muuttuu samaa tahtia kuin vaatteet vähenevät. Normaalit roolit kuoriutuvat pois vaatteiden mukana. Ihminen voi olla hetken hämillään ja jopa hieman peloissaan, mutta sitten hän rentoutuu.
”Minä rohkaisen ja kehun kuvattavia hirveästi, ihan koko ajan. Ihmiset ovat epävarmoja kehoistaan. Täytyy muistaa, että täydellistä ihmiskehoa ei ole. Samaan aikaan kuitenkin olemme kaikki jollain tavalla täydellisiä, vikoinemme kaikkinemme.”
Inga Moisio heittäytyy itse lattialle ja näyttää harjoitusmallilleen Sini Moisiolle, miten napa tulee nostaa kohti kattoa kuvanottohetkellä.
Kuvaaminen ja kuvattavana oleminen eivät aina ole niin vakavia juttuja, sanovat nauruun purskahtaneet Moisio ja harjoitusmallina toiminut Sini Moisio.
Inga Moisio kehuu malliaan Sini Moisiota ja saa tämän tuntemaan olonsa luontevaksi.
Moisio sanoo joutuneensa itsekin työstämään kehonkuvaansa. Hänen vartalonsa muuttui ja on nyt ”kaulasta polviin täynnä reikiä ja arpia” rankkojen hoitojen ja leikkausten jäljiltä.
Katsoessaan kameran kautta toisten ihmisten kehoja sallivalla katseella Inga Moisio tulee samalla katsoneeksi myös itseään. Sallivasti, lempeästi ja arvostaen.
”Olen 52-vuotias nainen. Minun kehossani näkyy eletty elämäni kokonaisuudessaan. Eiväthän ne arvet ja muut kauniita ole, mutta eivät ne minua enää häiritse. Ne kuuluvat kehooni, enkä niitä enää haluaisi poiskaan. Olen hyvä tällaisena kuin olen.”
Moisio on huolissaan somefilttereiden aikakaudesta, joka saa ihmiset muokkaamaan ihostaan ja kehostaan virheettömiä.
”Tämä maailmanaika on siinä mielessä niin julma. Nuoretkin ovat ihan hukassa, kun kaikkialla näkyy vain rypyttömiä, finnittömiä ja sileäihoisia ihmisiä. Eihän normaali aikuinen ole sellainen.”
Inga Moisio sanoo, että nykyään ihmiset katsovat itseään peilistä kovin julmalla katseella. Olemme kaikki täydellisiä, vaikka olemmekin täynnä vikoja, hän uskoo.
Vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten toteutetusta elinsiirrosta muistuttavat enää kehon arvet sekä vuosittaiset lääkärintarkastukset ja loppuiän kestävät päivittäiset lääkitsemiset. Ja kokonaan uusi ura ja ammatti.
”Sanon silti, että ei rohkeisiin askeleihin tarvita elinsiirtoa tai vakavaa sairastumista. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä. Me elämme vain kerran, ja siksi on hyvä oppia ottamaan ilo irti elämästä ja kokeilla uusia asioita”, Moisio sanoo.
Epäonnistumisia on turha pelätä.
”Kolhuja ja epäonnistumisia tulee kaikille. Niistä sitten oppii. Pääasia on, että ei jää junnaamaan tyytymättömänä paikoilleen vaan tekee rohkeita päätöksiä. Jos ei ota riskejä, niin elämässä ei tapahdu yhtikäs mitään.”
Inga Moisio sanoo, että rohkeisiin askeleihin ei tarvita elinsiirtoa tai vakavaa sairastumista. Omalta mukavuusalueeltaan pois astuminen voi johtaa johonkin hyvään ja kauniiseen.