”Jos pommi ei vie taloa, naapurit purkavat sen” – Suomeen paennut Samtšukin perhe miettii, nouseeko Ukraina enää jaloilleen ja oliko Neuvostoliitossa sittenkin kaikki paremmin

Nelilapsinen perhe pääsi pois Ukrainasta ensimmäisten joukossa ja aloittelee uutta elämää Salossa. ”Olemme realisteja”, he sanovat eivätkä usko enää palaavansa kotimaahan. Isoisä jäi Ukrainaan.

Seitsemänvuotias Aleksandra kaipaa usein äidin ja vanhempien sisarusten syliä. Ukrainasta paenneen Samtšukin perheen lapset ovat yhteydessä kotikaupunkiin jääneisiin kavereihin. He ovat linjoilla aina kun ilmahälytykset taukoavat.

20.3. 12:29

”Ilmahälytyksiä alkoi tulla päivittäin. Lapset joutuivat nukkumaan kylmässä kellarissa”, selittää Pavel Samtšuk.

Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli jatkunut viikon, Samtšukin seitsenhenkinen perhe päätti, että on aika lähteä. Ratkaisu oli lopulta aika helppo, sillä äidin Suomessa asuva veli tarjoutui auttamaan heidät luokseen. Lisäksi perhe asui vain muutaman kilometrin päässä Puolan rajalta, Novovolynskin kaupungissa.

Alun perin perheen oli tarkoitus nousta Puolassa koneeseen, joten piti pakata kevyesti. Lopulta matka kuitenkin taittui bussilla Baltian halki ja lautalla Helsinkiin. Nyt isä Pavel, äiti Svitlana ja lapset Angelina,17, Ilona, 16, Maksym, 11, ja Aleksandra, 7, ovat parin viikon ajan totutelleet uuteen elämäänsä Salossa. Reservi-ikäiset miehet eivät saa lähteä maasta, mutta Pavelille lupa heltisi neljän alaikäisen huollettavan vuoksi.

Mukana on myös Svitlanan äiti, 68-vuotias Dina Hrabovska. Sen sijaan isä jäi kotiin vahtimaan taakse jäänyttä omaisuutta.

”Kun joku lähtee pakoon, hän käytännössä menettää omaisuutensa. Jos pommi ei vie taloa, naapurit purkavat sen saadakseen rakennusmateriaaleja”, kuvailee sukulaistensa matkan järjestänyt, Suomessa pitkään asunut Aleksander Grabovskyi.

Hän kertoo sodan alkamisen jälkeen auttaneensa jo yli 400 maanmiestään pakoon Ukrainasta. Aleksander neuvoo näille matkareittejä ja koordinoi bussikuljetuksia yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa. Parhaillaan hän järjestelee myös evakuointi­lentoa Varsovaan.

Samalla hän auttaa siskon perhettä kotiutumiseen liittyvässä byrokratiassa. Yhden päivän perhe vietti Raision poliisiasemalla rekisteröitymässä. Toinen päivä meni Turussa Pansion vastaanottokeskuksessa, jossa Ukrainasta tulleille järjestettiin yleisinfo ja terveystarkastukset. Seuraavaksi lapsille pitäisi järjestää koulupaikka.

”Ukrainassa koulut olivat kiinni kun lähdimme, joten lasten kirjat ja tehtävävihkot jäivät sinne. He ovat kuitenkin saaneet etäopetusta täällä ollessaan. Käytännössä opettaja lähettää tehtäviä Whatsappin kautta”, äiti Svitlana kertoo veljensä tulkkaamana.

Perheen aikuisten aika kuluu uutisia seuraamalla. Parissa viikossa on syntynyt näkemys, että kotimaahan ei ole paluuta.

Sodan alkaessa Samtšukit olivat juuri perustaneet perheyrityksen. Isä Pavel on ammatiltaan automekaanikko. Hän oli rakentanut perheen kotiin tallin, joka toimi korjaamona ja automaalaamona. Äiti Svitlana teki autojen sisäpesuja. Nyt he toivovat, että pääsisivät integroitumaan Suomeen ja aloittamaan täällä ehkä jotain samanlaista.

Aleksanderin ja tämän puolison Yuliia Grabovskayan omakotitalossa riittää onneksi tilaa. Salolaiset ovat olleet avuliaita. Perheelle on tuotu naapurin tilalta ruokatarpeita. Lapsille on löytynyt vaatteita ja herkkujakin. Perheen ainoa poika Maksym ilahtui suunnattomasti siitä, että Suomessa oli vielä lunta ja takapihalle pääsi pulkkailemaan.

”Emme ole ehtineet käymään oikein missään. Lapsille Suomi tarkoittaa toistaiseksi vielä pihapiiriä tässä ympärillä”, Aleksander nauraa.

Yuliia Grabovskaya ja Aleksander Grabovskyi auttavat maanmiehiään evakkoon. Yulian veli ja sisko ovat edelleen itä-Ukrainassa taistelujen keskellä.

Syvä hiljaisuus laskeutuu, kun perheeltä kysyy, miten he uskovat sodassa käyvän. Ukraina-uutisten kulunein totuus on, että kukaan ei osannut odottaa hyökkäystä. Eivätkä Samtšukitkaan osaa sanoa siitä enempää.

Yhtä vaikea on selittää, miten tähän päädyttiin.

Kun Aleksander syntyi, perhe asui Latviassa. Vuoden kuluttua he muuttivat Siperiaan. Dina-isoäiti työskenteli hiilikaivosyrityksen henkilöstöhallinnossa. Aleksander tulkkaa äitiään ja kertoo, että neuvostoaikana kansallisuuksilla ja rajoilla ei ollut väliä.

”Tulimme hyvin toimeen venäläisten kanssa. Vaikka silloinkin ukrainalaisia pidettiin Venäjällä toisen luokan kansalaisina ja meistä kerrottiin paljon vitsejä. Mutta oikeita ongelmia ei ollut. Baltiassa elämä oli vähän parempaa kuin muualla. Viro, Latvia ja Liettua olivat taloudellisesti edellä muita”, Dina muistelee.

Dina Hrabovska sanoo, että koko maailma pelkää Vladimir Putinia.

Elämä Siperiassakaan ei ollut kurjaa. Paikallista hiiltä myytiin Japaniin ja vast­akauppojen ansiosta japanilaisia kulutustuotteita oli hyvin saatavilla. Vuonna 1985 perhe kuitenkin palasi Ukrainaan. Sitten Neuvostoliitto hajosi ja itsenäistyvässä Itä-Euroopassa alkoi uudenlainen elämä. Monelle se ei ole tarkoittanut parempaa.

”Nykyään supermarketit ovat täynnä tavaraa, mutta työeläkkeeni on alle sata euroa kuussa. Se ei riitä edes vuokraan, kaasuun ja sähkölaskuun.”

”Ei kukaan haikaile Neuvostoliittoa takaisin, mutta silloin kansalaiset kyllä elivät paremmin”, Dina sanoo.

”Nykyään tuloerot ovat isoja ja terveydenhuoltokin maksaa.”

Miksi sitten ukrainalaiset ovat niin päättäväisesti tarttuneet aseisiin puolustaakseen maataan?

”Ennen meillä oli sentään toivoa. Saatoimme luottaa siihen, että jokainen päivä olisi vähän parempi”, Aleksander kääntää perheen kollektiivisen vastauksen.

Vaikka sota loppuisi, se on ehtinyt tehdä tyhjäksi useamman vuosikymmenen työn maan kehittämiseksi.

”Ukraina on lyöty polvilleen, eikä kukaan tiedä, koska se pääsee jälleen pystyyn. Toivomme sodan päättymistä, mutta olemme myös realisteja.”

”Täällä lapsilla on parempi tulevaisuus.”

Svitlana (vas.), Pavel, Maksym, Ilona, Angelina ja Aleksandra Samtšuk toivovat pääsevänsä uuden elämän alkuun Suomessa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat