Keskellä Turkua piilottelee harvojen tuntema krouvi, joka vie aikamatkalle menneen ajan Suomeen

Tiitat pyörittävät puolivuosisataista Hiivari-ravintolaa jo kolmannessa sukupolvessa. Ravintolassa voi aistia ajan, joka ei koskaan palaa.

Nina Tiitta seuraa äitinsä ja isovanhempiensa jalanjälkiä ravintola Hiivarissa. Suku on pyörittänyt ravintolaa 1960-luvun lopulta saakka.

4.11. 8:46 | Päivitetty 4.11. 10:33

Entisessä Turun pussi- ja kirjekuoritehtaan korttelissa on ravintola, joka kätkee sisäänsä menneen maailman.

Kertoman mukaan näihin kellaritiloihin on tultu suojaan sota-ajan ilmapommituksia, ja myöhemmin samojen seinien sisällä iltaa ovat istuneet merimiehet, ministerit ja presidenttiehdokkaat.

Harmaana iltapäivänä jukeboksiin syttyvät valot, mutta enää se ei suostu soittamaan levyjä.

”Pienenä ihastelin valoja ja mietin, millainen taikalaite se on”, sanoo Nina Tiitta.

Hän työskentelee nyt samassa ravintolassa, jossa nuorena teki läksyjä ja taitteli serviettejä.

Ravintolan sisustus tummine huonekaluineen ja vanhoine alkoholimainoksineen vie ajatukset nostalgiamatkalle vuosikymmenten taakse. Ravintola Hiivari on kuitenkin edelleen elossa, eikä mikään museo.

Tiitan suku pyörittää sitä jo kolmannessa polvessa.

Nina Tiitta ja hänen äitinsä Marja Tiitta haluavat vaalia ravintolan tunnelmaa ja sen vanhoja esineitä. Myös osa annoksista on klassikoita. ”Wieninleike ja olutmestarin leivät ovat sellaisia, että ihmiset tulevat ihmettelemään, jos ne otetaan pois listalta”, kertoo Marja Tiitta.

Baaritiskin vieressä istuu Nina Tiitan lapsuudesta tuttu posliinikoira, jolla on oma nimikin: Mikko Värinen. ”Kerran eräs opaskoira murisi sille”, Tiitta muistelee.

Vuonna 1969 auenneen ravintolan perustajiin kuuluvat Raili ja Tahvo Tiitta, jotka ovat jo edesmenneitä. He avasivat Hiivarin ovet Rauhankadulla. Vuonna 1984 ravintola muutti nykyisiin tiloihinsa Käsityöläiskadulle.

Hiivarin tämänhetkinen omistaja on Railin ja Tahvon tytär Marja Tiitta. Hänen valtakuntaansa on ravintolan keittiö. Marjan tytär Nina hoitaa baaritiskiä.

Ravintola on selviytynyt niin keskikaljan myynnin vapautumisesta kauppoihin kuin 1990-luvun lamasta ja koronaviruspandemiasta.

”On ollut nousuja ja laskuja. Elämää on nähty ja eletty säästäväisesti. Kun on mennyt hyvin, on kerätty puskuria”, Marja Tiitta tiivistää.

Ravintolan nimi Hiivari tulee myrskytuulesta. Vakiasiakkaisiin kuuluivat pitkään merimiehet ja laivojen kapteenit.

”Osa käy edelleen täällä muistelemassa villiä nuoruuttaan”, Marja Tiitta sanoo.

Merenkulkijat lähettivät ulkomailta ravintolaan aikoinaan ahkerasti postikortteja. Niitä on edelleen tallessa tuhatkunta. Osa on Marja Tiitan mukaan hapertunut pahoin, koska ne olivat olleet esillä ravintolan seinillä silloin, kun ravintoloissa sai vielä polttaa sisällä tupakkaa.

Hän paljastaa, että Hiivarin pöydissä on istunut myös ministereitä ja presidenttiehdokkaita, mutta nimistä hän vaikenee.

”Nimiä ei saa sanoa. Niin minulle on opetettu. Telkkarista sitten katson, että tuo on se, joka piti kovasti perunamuusista”, Marja Tiitta sanoo.

Hiivari perustettiin alun perin Rauhankadulle, mutta se muutti nykyiselle paikalleen Käsityöläiskadulle vuonna 1984. Kellaritiloissa sijaitsevan ravintolan sisäänkäynnin kaakeloinnissa on kunnioitettu Tahvo Tiitan juuria, jotka ovat Karjalassa.

Marja Tiitta on työskennellyt Hiivarissa 14-vuotiaasta asti ja nähnyt ravintolamaailman muuttuvan silmiensä edessä vuosikymmenten saatossa.

Hän muistelee kaiholla aikoja, jolloin ravintoloissa on oli täysi palvelu ja ne työllistivät suuren määrän ihmisiä. Aikoinaan Hiivarissakin oli omat vahtimestarit, viinakassanhoitaja, tarjoilijat ja keittiöhenkilökunta.

Nyt kaksi Tiittaa ovat ravintolan ainoat vakituiset työntekijät.

Äitinsä tavoin Nina Tiittakin on kasvanut ravintolaelämään. Ammatinvalinta oli helppo.

”Olen tullut ravintolaan suoraan synnytyslaitokselta, mutta vain näytille”, Nina Tiitta kuvaa ravintolataipaleensa alkua.

Hiivarista löytyy lukunurkka. Äiti ja tytär kertovat, että kerran eräs asiakas muisteli olleensa täällä kellarissa paossa sodan aikaisia pommituksia. Tuolloin paikalla ei ollut vielä ravintolaa. ”Hän oikein näytti, missä nurkassa hän oli ollut silloin lapsena”, Marja Tiitta sanoo.

Marja Tiitta esittelee keittiötä. Kaakeliseinään on merkitty viivoilla lasten ja lastenlasten kasvua. Vanhimmat jäljellä olevat merkinnät ovat 1990-luvulta.

Hiivarin vanhoista esineistä eniten ostotarjouksia on tehty baaritiskin ylärivin vanhoista pulloista. Ne ovat sisältäneet yrttilikööriä, jota on myyty jääkiekon MM-kisojen aikaan vuonna 1991. Tuolloin Turussa pelattiin osa otteluista ja Turkuhalli, silloiselta nimeltään Typhoon, oli uusi.

”Yksityiset krouvarit saivat Alkolta luvan myydä kisojen aikana 40 prosenttista yrttilikööriä yhdessä Auran A-oluen kanssa. Siihen aikaan tällainen oli muutoin kiellettyä. Piti ostaa joko olut tai väkevä. Ainoastaan ruuan kanssa sai ottaa samalla esimerkiksi lasin viiniä ja vodkasnapsin”, Marja Tiitta sanoo.

Hänen mukaansa yrttilikööriä myytiin Turku-snapsin nimellä ja sen markkinointiin kehitettiin laulu.

”Aina, kun tullaan Turkkuseen, kaadetaan viinaa kurkkuseen. Ei mennyt murteellisesti aivan oikein, mutta siihen oli nuotit ja kaikki”, Marja Tiitta sanoo.

Myöhemmin vastaavan kaltainen sanailottelu päätyi J. Karjalaisen On kaikki niin kuin ennenkin -kappaleeseen.

Marja Tiitan mukaan Marli valmisti yrttiliköörin varta vasten jääkiekon MM-kisojen yhteydessä myytäväksi.

Baarin hyllyltä löytyy myös vanha Auran A-oluen pullo. Muistelomielessä se otettiin tiskille näytille.

Marja Tiitta muistaa muitakin alkoholin myymiseen liittyneitä sääntöjä, jotka nykymaailmassa vaikuttavat oudoilta.

”Jos meillä oli esimerkiksi italialaisia vermutteja, tarjolla piti olla myös suomalaisia vaihtoehtoja, vaikkei niitä kukaan juonut. Alkon halvin viina Gambina piti myös olla. Sekin oli pelkkä koriste”, Marja Tiitta kertoo muistojaan 1970-luvulta.

Myös uuden liiketilan löytäminen 1980-luvulla oli vaikeaa.

”Alko säänteli, kuinka pitkä etäisyys ravintoloiden välillä piti olla. Lisäksi ravintolatoimintaan sopivia tiloja oli tarjolla vähän”, Marja Tiitta muistelee.

Nina Tiitasta on kaunista, miten nuoret tulevat isovanhempiensa tarinoiden perässä Hiivariin luomaan omia muistojaan. Ravintola ei kummemmin mainosta olemassa oloaan, vaan sinne löydetään sattumalta tai puskaradion suositusten kautta.

Vielä Marja Tiitta ei ole valmis eläköitymään.

Hän myöntää, että työ on vaatinut paljon.

”Tämä ravintola on minulle koko elämä. Kaikki muut sosiaaliset suhteet ovat jääneet pois, mutta täällähän niitä saa pidettyä yllä. Elämä olisi tyhjää ilman tätä”, Marja Tiitta sanoo.

Yllättäen sisään astelee vanhempi herra, joka esittäytyy entiseksi asiakkaaksi.

73-vuotias Lasse Rostedt kertoo käyneensä Hiivarissa jo Rauhankadun aikoina.

”Ihan kivaa siellä oli. Huippuvahtimestareita. Kyllä me kaikki kapakkaväki sinne mentiin”, Rostedt sanoo.

Hän lupaa palata Hiivariin paremmalla ajalla. Nyt hän tuli vain vilkaisemaan paikkoja, kun ovi sattui olemaan auki.

Tiitat ovat tällaiseen tottuneet.

Nina Tiitta aikoo vaalia paikan perinteitä, kun on hänen vuoronsa ottaa ohjat käsiin.

”Haluan, että on olemassa paikka, joka on kuin koti. Sellainen tuttu ja turvallinen, jossa voi luottaa siihen, että asiat ovat tietyllä tavalla.”

Turkulainen Lasse Rostedt piipahti hetkeksi muistelemaan vanhoja aikoja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat