Vuonna 2006 aivan pohjoisimmassa Suomessa tapahtui jotain ennennäkemätöntä. Pikkuruiset vihreät toukat valtasivat Utsjoen tunturikoivikot. Ne söivät vastapuhjenneet lehdet ennen kuin lehdet ehtivät täyteen mittaansa.
Yhdessä koivussa saattoi kihistä tuhansia toukkia. Yhteensä niitä oli satoja miljoonia. Kun koivuista loppuivat lehdet, toukat jatkoivat ruokailuaan varvikossa.
Toukat ilmestyivät vielä seuraavanakin keväänä, ja seuraavana. Ne olivat hallamittareita. Se on syksyllä lentävä, harmaanruskea yöperhonen.
Vuosina 2006–2009 hallamittarin toukat kalusivat paljaiksi 400 neliökilometriä koivikkoa. Se on lähes Helsingin ja Vantaan kokoinen alue.
Tämä koivikko Pulmankijärvelle johtavan tien varressa on kuollut hallamittarin toukkien iskussa 2006–2009.
Yksi toukka ehtii ennen koteloitumistaan syödä 5–10 lehteä. Kuvassa tunturimittarin toukka kesäaikaan.
Tunturimittarin massaesiintymä syntyy noin kymmenen vuoden välein. Nykyään sen perässä seuraa hallamittarin joukkoesiintymä, mikä voimistaa koivujen kokemaa rasitusta.
Hallamittari oli kyllä aiemmin tuhonnut koivuja etelämpänä Norjan lauhoilla, Golfvirran hellimillä rannikoilla. Myös Etelä-Suomessa se on yleinen.
Nyt tuholainen oli kuitenkin päässyt työntymään Norjan rannikolla pohjoiseen ja sieltä syvemmälle sisämaahan, aina Utsjoelle asti. Hallamittari vaatii riittävän pitkän kasvukauden ja sen munat kuolevat 34 asteen pakkasissa, joten se ei aiemmin ole levinnyt pohjoisimpaan Lappiin.
Vaikka hallamittarien joukkoesiintymä tapahtui Lapissa ensimmäistä kertaa, tutkijat osasivat arvioida, mitä seuraavaksi olisi luvassa.
Hallamittarin sukulainen tunturimittari söi 1960-luvulla pohjoisimman Suomen tunturikoivikoista noin 80 prosenttia paljaaksi.
Tuho oli paitsi laaja myös syvä. Osa koivikoista ei ole toipunut tähän päivään mennessä. Noin viidennes silloisista metsistä eli yli tuhat neliökilometriä koivikkoa muuttui puuttomaksi paljakaksi.
Tunturimittaria on ollut Lapissa aina. Sen munat kestävät elossa aina 36 pakkasasteeseen asti.
Lumi kätkee sisäänsä pimeän maakellarin. Asemanjohtaja Otso Suominen valaisee purkkeja.
Nelostien itäpuolella, noin 80 kilometriä Kaamasesta pohjoiseen sijaitsee maakellari. Sitä ei näe tielle, vaikka se on vain vain muutaman kymmenen metrin päässä pientareesta.
Vasta aivan lähellä hangessa erottuu loiva kumpu, jolla kasvaa tunturikoivua. Se on maakellarin katto.
Lukko ei tahdo aueta, ilmeisesti se on hieman jäässä. Vihdoin avain kääntyy. Ovi saadaan auki ja suojalevy sen takana pois tieltä.
Laatikko purkkeineen on heti oven edessä. Purkeissa on punertavia, nuppineulan päätä pienempiä palleroita. Ne ovat hallamittarin ja tunturimittarin munia.
Keväällä, kun ilma lämpiää, munista kuoriutuu tuhansia toukkia. Tarkalleen ottaen kymmenentuhatta toukkaa. Juuri niitä samoja tuholaisia, jotka massaesiintyminä kaluavat viheriöivät kevätkoivikot henkihieveriin.
Munat maakellarin suojissa. Kevolla on laboratoriokannat hallamittarista, tunturimittarista ja metsänpohjamittarista. Kellari ja ympäröivät rakennukset on myyty aiemmissa säästöissä, mutta aseman työntekijät ovat yhä saaneet viedä munat kellariin.
Punertavat pallerot ovat hallamittarin munia. Tunturimittari munii mihin vain, mutta herkempi hallamittarinaaras kaipaa suojaa. Siksi hallamittarille kieputetaan Kevolla sata pientä rullaa vessapaperista, kuin koivun keinosilmuksi.
Munat on säilönyt syksyllä tutkimusteknikko Tommi Andersson.
Munat kuoriutuvat keväällä, samaan aikaan kuin tunturikoivuun puhkeavat lehdet. Silloin Andersson nostelee siveltimellä noin millimetrin mittaiset toukat kymmenen litran ämpäreihin, 200 toukkaa ämpäriä kohti.
Hän hakee toukille tuoreita koivunlehtiä ruuaksi joka kolmas päivä. Joskus Andersson jutteleekin toukille.
Juhannuksen jälkeen hän vuoraa purkkeja rahkasammalella. Sinne toukat saavat koteloitua rauhassa.
Loppukesällä ja syksyllä harmaanruskeat perhoset kuoriutuvat. Andersson parittaa samaan purkkiin sekä naaraan että koiraan. Ne parittelevat. Naarat munivat purkkeihin, ja niin mittarin vuodenkierto alkaa taas alusta.
Tässä kohtaa joku voi miettiä, miksi joku kasvattaa maakellarissa tällaisia koivuntuhoajia.
Tutkimusasema näkyy vastarannalla Kevojoen ja Utsjoen haarassa vuonna 1958 otetussa kuvassa. Asema aloitti toimintansa tuona vuonna.
Hallamittariuros (alempi perhonen) lentää syksyisin. Naaras on lentokyvytön.
Andersson tietää tunturi- ja hallamittareiden elämästä kaiken. Hän on itseasiassa kasvattanut niitä jo 11 vuotta. Sitä ennen tehtävää hoitivat edellisten sukupolvien kevolaiset.
Turun yliopiston tutkimusasema Utsjoen Kevolla aloitti toimintansa vuonna 1958. Kuusi vuotta aseman aloittamisen jälkeen lähitienoolle iskivät tunturimittarit, ja niistä tuli Kevon tutkimusaseman tutkimusten ydintä vuosikymmeniksi.
Tietoa kannanvaihteluista, mittarin vaikutuksia muuhun luontoon ja kasvien puolustautumiskeinoista oli kertynyt valtavasti vuoteen 2006 mennessä, kun koivikoihin iski seuraava vitsaus, hallamittari.
Hallamittaritutkimukset alkoivat Kevolla heti 2007.
Kun mittarit ovat syklinsä huipulla, niitä voi olla maassakin kihisemällä, painanteissa jopa parin sentin paksuudelta. Jos toukkamassaa kouhaisee paistinpannulle, se maistuu kuulemma saunavihdalle.
Mutta kun kanta hiipuu aallonpohjaansa, koivikoista on vaikea löytää mittarin toukkaa, edes yhden yhtä.
Silloin tutkijat tarvitsevat Tommi Anderssonin laboratoriomittareita. Mittarit ovat niin kaikkiruokaisia, että ne ovat erinomaisia koe-eläimiä, sillä niitä voidaan käyttää monissa eri kasveissa.
Tutkimusteknikko Tommi Andersson toisella työpisteellään Turussa.
Kasvinsyöjistä kertyvää tietoa voidaan käyttää apuna myös ruuantuotannossa, vaikkapa, kun suunnitellaan kasvintuholaisten biologista torjuntaa.
Yksi Kevon olennaisimpia löydöksiä onkin juuri tämä: hallamittareiden säännöllistä romahtamista avittavat loispistiäiset.
Niiden avulla koivikkotuhoja luultavasti voitaisiin myös estää. Yhdysvalloissa ja Kanadassa loispistiäisten avulla torjutaan hallamittaria, joka on siellä vieraslaji Euroopasta ja levinnyt myös puutarhoihin.
Lapissa tunturikoivikoilla ei ole sellaista taloudellista merkitystä, että mittaria olisi alettu niistä torjua. Mittarit ovat täällä saaneet rauhassa ahtaa mahansa pullolleen.
Tämäntapaista arvokasta tietoa on kerätty Kevolla vuosikymmenet, mutta nyt se kaikki on vaarassa. Turun yliopiston pitää korjata tulojensa ja menojensa epätasapainoa 15 miljoonalla eurolla. Säästölistalla ovat myös Kevon ja Seilin tutkimusasemat.
Lue lisää: Vanhassa mielisairaalassa on tehty uraauurtavaa tutkimusta – ”Vaarassa loppua kokonaan”
Hiljaisena tammikuun päivänä asemalla liikkuvat vain tuulen hiljaa heiluttamat poronlavat. Ne on laitettu talviruuaksi lapintiaisille.
Asemanjohtaja Otso Suominen työskentelee osan vuodesta Kevon tutkimusasemalla, osan vuodesta Turussa.
Tammikuussa Kevon tutkimusasemalla on hiljaista. Ainoa liike pihamaalla ovat hiljakseen tuulessa heiluvat, luuhun asti kalutut poronlavat.
Kutsumattomat vieraat ruokapaikan lähellä saavat lapintiaiset sähisemään käheää varoitusääntään.
Pian ääntä on enemmänkin, kun tutkimusteknikko Ilkka Syvänperä käynnistää Lynxin. Asemanjohtaja Otso Suominen istuu toisen moottorikelkan kyytiin.
Noin kilometrin ajomatkan jälkeen saavutaan männikköön, jossa on vierekkäin kaksi koealaa. Toisen ympärillä on aita ja toisen ei.
Kevolla ei nimittäin tutkita vain mittareita. Tällä koe-alalla selvitetään, miten porojen laidunnus muuttaa ekosysteemiä.
Aitojen suojaamalla alueella jäkälää on kymmenkertaisesti laidunnettuun koealaan verrattuna.
Muutakin mielenkiintoista on selvinnyt. Laidunnetuilla alueilla maaperä on kesällä lämpimämpi ja mänty kasvaa nopeammin. Talvella poro syö lumen päältä tummaa kasvillisuutta pois näin lisää lumen albedoa eli kykyä heijastaa auringonsäteilyä.
Poro vaikuttaa siis koko metsään, ja jopa ilmastoon.
Osassa koealaa lumen määrää myös muutellaan: vähennetään tai lisätään. Näin siksi, että ilmastonmuutoksen arvioidaan lisäävän Suomessa sadantaa. Lunta voi siis jatkossa olla nykyistä enemmän. Tai sitten vähemmän, koska talvet lauhtuvat ja lyhenevät.
On tutkimusteknikko Syvänperän homma käydä ohentamassa lumipeitettä lastalla. ”Lapio rynttäisi lunta liikaa”, Syvänperä sanoo.
Aseman tutkimusteknikko Ilkka Syvänperä (edessä) sekä kiinteistömestari Jouni Lukkari työskentelevät Utsjoella ympäri vuoden.
Kevon tutkimusaseman perustaminen oli paljon kasvi- ja sienitietelijä Paavo Kallion ansiota. Hänen muotokuvansa roikkuu päärakennuksen seinällä.
Turun yliopiston säästöneuvotteluissa Kevon asemalla ovat tarkasteltavana – kuten talouskielellä sanotaan – sekä henkilöstökulut että kiinteistökulut.
Ja kiinteistöjä, niitä Kevolla tosiaan riittää. On päärakennusta, laboratoriota, erilaisia majoitusrakennuksia, verstas ja tietysti sauna. Kaikkiaan tusinan verran. Henkilöstöä puolestaan on niukemmin.
Tommi Andersson, Otso Suominen ja aseman amanuenssi Elina Vainio työskentelevät asemalla toukokuulta syyskuun lopulle. Kevättalvella on toinen sesonki kursseineen. Muuten työhuone on talvella Turussa.
Ilkka Syvänperä sen sijaan asuu täällä ympäri vuoden. Samoin kuin kiinteistömestari Jouni Lukkari.
Vaikka tekniikka kehittyy, eivät pitkät aikasarjat, laitteet ja erilaiset koeasetelmat pärjää ilman huolenpitoa.
Lumi ei liiku pois laidunnuskoealalta ilman Syvänperän lastaa. Edellisenä päivänä hän on palauttanut japanilaisten revontulikameran verkkoon. Seuraavaksi pitäisi mennä järvelle kairaamaan ja etsimään jäiden siirtelemää sondia.
Syvänperä ja Andersson ovat myös opiskelleet tunnistamaan siitepölyt mikroskoopilla. Ennen siitepölynäytteet postitettiin Turkuun tunnistettavaksi
Metallisen kuution avulla saadaan tietoa kaukaista sateista, jotka voivat olla peräisin Jäämereltä tai jopa Tyyneltä valtamereltä saakka. Kuutio on lumen keräämistä varten, joten räntäsateen tai lauhtuvan aikana tutkimusteknikko Syvänperä säätää keräintä astian avulla, jottei vedeksi muuttuva lumi liru karkuun.
Lähellä lapintiaisten ruokintapaikkaa hangesta törröttää varsi, jonka päässä on metallinen neliö.
Vaatimattoman näköisen töröttimen avulla kerätyistä vesi- ja luminäytteistä voidaan analysoida vesimolekyylin atomien isotoopit. Näin saadaan selville, mistä kukin saderintama on tullut: onko alas satava vesi aikanaan haihtunut Välimerestä, Atlantilta vai peräti Tyynestä valtamerestä. Tai ehkä Jäämereltä.
Nyt sateita tulee Jäämereltä vain vähän, mutta oletus on, että mitä laajemmin ja pidempään Jäämeri on sulana, sitä enemmän sieltä kulkeutuu vettä myös Lappiin.
Tällaisilla Kevolla kerätyillä tiedoilla voi joskus olla merkitystä koko ihmiskunnalle.
Sadenäytteet kerää talteen Ilkka Syvänperä. Se on tehtävä jokaisen sateen jälkeen. Muuten eri puolilla syntyneet sateet sotkeutuisivat toisiinsa.
Seuraava haave on soveltaa vesimolekyylin isotooppitietoja eräänlaisena aikakoneena. Isotoopit ovat varastoituneet puiden vuosilustoihin, joten ikivanhojen runkojen avulla voidaan päästä näkemään jopa satojen vuosien taakse, mistä suunnasta sateet ovat Suomeen eri aikoina tulleet.
Vähän vastaavia aikamatkoja voidaan tehdä porojen avulla. On saatu selville, että porojen suolesta irtoaa tiettyä lipidiä, joka säilyy maaperässä. Sedimenttinäytteiden avulla voidaan siis tutkia muinaisten poro- ja peurakantoja levinneisyyttä ja tiheyttä kahden tuhannen vuoden taakse.
”Kun teknologia kehittyy, joskus aikanaan kerätyt näytteet voivat muuttua todella arvokkaiksi”, Otso Suominen sanoo.
Entisen päärakennuksen katolla sijaitseva revontulikamera on yksi tärkeimmistä revontulifysiikan tutkimuslaitteista. Kamera kuvaa 110 kilometrin korkeuteen asti. Kevon kuvaa pääsee katsomaan osoitteessa https://rwc-finland.fmi.fi/.
Kevolla on ollut jo yli 30 vuotta simulaatiotutkimus, joka jäljittelee Kuolan niemimaan raskasmetallisulattojen kaukolaskeumaa Suomen puolelle. Tarkoitus on tutkia saastumisen pitkäaikaisia vaikutuksia.
Tämä pätee tieteelliseen tutkimukseen laajemminkin. Kun jokin seuranta, koe tai näytteenotto aloitetaan, ei ehkä tarkkaan tiedetä, mihin kaikkeen niitä aikanaan tullaan käyttämään.
Kevon laidunnuskokeetkin on aidattu metsään jo vuonna 1968. Kasvitietoja alettiin kerätä systemaattisesti Utsjoen ja Inarin alueilta vuonna 1954. Metsänraja-arboretumien perustaminen aloitettiin 1975. Kolmeen metsänrajapuutarhaan on koottu arktisen alueen puulajeja Islantia, Grönlantia, Alaskaa, Kanadaa ja Siperiaa myöten.
Laidunnuskoe on saanut uutta merkitystä ilmastonmuutoksen myötä. Vanhoihin kasvikartoituksiin vertaamalla voidaan nähdä, miten kasvillisuus Lapissa muuttuu. Metsänraja-arboretumit vetävät tutkijoita omien kotoperäisten lajiensa perässä Alaskasta asti.
Ilmastonmuutos liittyykin lähes kaikkeen mitä Kevolla tehdään. Arktisella alueella ilmasto lämpenee neljä kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Kevo on Manner-Euroopan pohjoisin miehitetty kenttäasema.
Uusiakin seurantoja on aloitettu, kuten puutiaisseuranta vuonna 2015. Yhtään puutiaista ei vielä ole löytynyt – paitsi hotellinomistajan kissasta – mutta Kevolla ollaan jo valmiina siihen, että punkki leviää Utsjoelle asti.
Kevon asema on EU:n pohjoisin yliopistollinen tutkimusasema. Aseman olemassaolon aikana ympärillä keskilämpötila on noussut 2,5 asteella ja lumisen ajan pituus lyhentynyt 20 päivää.
Kevon erikoisuus on sekin, että sijaitsee hyvin pohjoisessa, jossa kaamos on pitkä, samoin kuin yötön yö. Kuitenkin Golfvirran ansiosta ilmasto on paljon lauhempi kuin pohjoinen sijainti muuten tarjoaisi.
Tavallaan Kevo on siis laboratorio tai aikakone, jolla voidaan matkustaa tulevaisuuden Siperiaan tai Alaskaan. Aikaan, jolloin nuo alueet ovat lämmenneet, mutta arktiset valaistusolosuhteet pysyvät.
Kevon pitkät aikasarjat ovat arvokkaita, sillä nykypäivänä tutkimus pyörii paljon erilaisina hankkeina ja projektirahoituksella. Muutaman vuoden projektirahoituksella ei voi käynnistää 60 vuotta kestävää seurantaa tai koetta.
Ilmastonmuutos järjestää yllätyksiä juuri arktisella ja subarktisella alueella.
2000-luku toi Utsjoelle hallamittarin. Vuonna 2014 Utsjoelta löydettiin ensimmäisen kerran ruskamittaria. Sekin oli pitkäaikaisen seurannan tulosta. Ruskamittari ei löytynyt sattumalta, sillä uusi perhonen pyristeli Kevon valorysästä.
Voiko sekin runsastua Lapissa joukkoesiintymäksi asti? Kestävätkö koivut Lapissa kolmen eri mittarin peräkkäisiä hyökkäyksiä?
Entä onko Kevolla silloin vielä joku huolehtimassa, että pitkät aikasarjat yhä täydentyvät uudella tiedolla?
Juttua varten on lisäksi haastateltu Turun yliopiston rehtori Jukka Kolaa, subarktisen ekologian professoria, Kevon entistä asemanjohtajaa Kari Saikkosta sekä mittaritutkija Tero Klemolaa. Lisäksi lähteenä on käytetty Lassi Saressalon kirjaa Kertomus Kevosta.
Hallamittarien joukkoesiintymän tappamaa tunturikoivikkoa Nuorgamin lähellä Utsjoella. Lämpenemisen takia metsänrajan olisi pitänyt kivuta ylemmäs, mutta Kevon tutkimuksista tiedetään, että näin ei ole käynyt. Utsjoella puuton alue on päinvastoin laajentunut. Tämä johtuu mittarien aiheuttamista tuhoista.