Kulttuuri

Kun aikoinaan vaihdoin Paranoidin...

Tilaajille

Kun aikoinaan vaihdoin Paranoidin John Coltranen A Love Superemeen en enää koskaan kuvitellut vaivaavani itseäni Black Sabbathilla tai hevillä.

Tietysti kävi toisin, ja nyt hevi on yksi sodanjälkeisen popmusiikin formalisoiduista tyyleistä, jota lainataan ja kopioidaan, parodioidaan ja ironisoidaan kuin huomista ei olisikaan. Samalla pophistoria on saavuttanut käännekohtansa: tulevaisuus on menneisyyttä ennustettavampaa.

Esimerkiksi käy vaikka tämä Trouble. Se jäljentää hevipioneeri Black Sabbathia paremmin kuin kukaan muu sitten Black Sabbathin, raskaasti ja jähmeästi.

Ylösalaisin se on kääntänyt vain vaikuttajansa mustalla magialla väritetyn maailman: Troublen Herra on kaikkea muuta kuin Black Sabbathin "herra".

Vain kirkonkellot puuttuvat. Ne tähän tyylin vasta sopisivat.

Harri Uusitorppa

Paluumuutto 1960-luvulle kiihtyy: nyt on mukana myös Steppenwolf. Muistattehan Born To Be Wildin, Magic Carpet Riden, The Pusherin.

Laulaja John Kayn luotsaama hardrock-yhtye teki kahdeksan kultalevyä 1968-72, mutta katosi sitten kuvasta. Nyt Kay laulaa jälleen miehekkään vetävällä ja musikaalisen raa'alla äänellään, kuin paria vuosikymmentä ei olisi välissä ollutkaan. Uusi miehistökin tavoittaa vanhan saundin ja vanhaan tapaan poliittistakin sisältöä löytyy. Muuttumattomuus ja hieman junnaava yksi-ilmeisyys vievät voiton parista hyvästä kappaleesta.

Mannaa nostalgikoille?

Jukka Hauru

Yoko Onon, Linda MacCartney ja Olivia Harrisonin perustama Angel Appeal kerää rahaa Romanian orpokodeille. Hankkeen yksi täky on demografisesti tarkkaan rajattu Nobody' s Child, joka noudattaa niin sanottua LiveAid-logiikkaa: suosio syrjäyttää substanssin.

Tällä levyllä tätä periaatetta toteuttavat muun muassa Ringo Starr, George Harrison & Paul Simon ja Bee Gees (konserttiäänitteitä) Van Morrison, Stevie Wonder, Eric Clapton ja Billy Idol (ylijäämä-äänitteitä) sekä Dave Stewart, Elton John ja Rick Ocasek (uusia äänitteitä).

Itse aiheeseen kajotaan vain nimiraidalla (Traveling Wilburys) ja Guns 'N Rosesin Civil Warissa , joka sisältää erikoisen tulkinnan Romanian lähihistoriasta. "En tarvitse sisällissotaa", hoetaan kertosäkeessä. Joulukuussa moni romanialainen ajatteli toisin.

Harri Uusitorppa

Sonic Youthin meluihin, massoihin ja ylä-ääniin perustuva pelkistetty, kirskuva ja tietoisen kokeellinen kitararock on yhden paikan ja yhden lajin prototyyppi, joka on vuosien varrella synnyttänyt leegion kalpeita underground-kopion kopioita. Mutta itse se on edelleen uhmakkaan progressiivinen ja uhmakkaan ironinen, alleviivaamatta.

Goo venyttää rockin lisäksi myös musiikkiteollisuuden äärirajoja, sillä nykyään Sonic Youth levyttää ylikapitalistiselle Geffenille, jonka muut kiinnitykset ovat kokonaan toisenlaisia: bonjoveja ja patmethenyja.

Goolla tämä megahyppy ei kuitenkaan kuulu. Päinvastoin, se on epätavallisen itsevarma ja tiivis, rosoinen ja uhkaava: kanttaan myöten kaikkea muuta kuin ylikansallinen, siistin sliipattu.

Harri Uusitorppa

Viime vuonna ilmestynyt Cosmic Thing taittoi beeviiskakkosten ylipitkän "taiteellisen" alamäen. Sen kitsch-rockissa soi taas alkuaikojen niukismi, niukasti.

Toisin oli kymmenen vuotta sitten. Silloin B-52's soitti punkin jälkimainingeissa tietoisen naiivia ja epäpoliittista rockia. Silloin B-52's imi ideansa alemmista amerikkalaisista taiteista: tieteistarinoista, elokuvista ja sarjafilmeistä. Silloin sen maailma oli erilainen, oma ja tosi.

Loistavan debyytin jälkeen yhtye käänsi itsensä vähitellen kuitenkin itseään vastaan. Se pyöräytti amatöörimäisen ja iskevän uusyksinkertaisuuden ammattimaisen iskemättömäksi vanhakantaisuudeksi. Tavattomasta tuli muun muassa David Byrnen avustuksella (Mesopotamia) tavattoman tylsä, itsensä parodia.

Liika oli liikaa.

Harri Uusitorppa

Dusty Springfieldin pitkään valmisteilla ollut comeback on tuottajien levy, pahassa ja hyvässä. Ja koska heitä on peräti kuusi on levyllä paljon varsinkin pahaa ja nimetöntä.

Pahinta pahaa saa aikaan Dan Hartman, jonka kolme jätöstä ovat kertakäyttöisen pömpöösejä ja ikävystyttävän kuluneita. Hyvintä hyvää saavat aikaan Neil Tennant, Chris Lowe ja Julian Mendelsohn, joiden otteessa on parhaimmillaan parasta Pet Shop Boys -dramatiikkaa.

Mutta ei se koko levylle riitä.

Harri Uusitorppa

New Orleansin monikulttuurinen rytmimusiikkiperinne oli vielä muutama vuosi sitten kovin huonoissa kantimissa, mutta nyt se kuulostaa paremmalta. Kiitos siitä kuuluu esimerkiksi kuudesta puhaltajasta ja kahdesta rumpalista kootulle Dirty Dozen Brass Bandille. Sen rennon polyrytmisessä puhallinmusiikissa todella soi New Orleans.

Tällä levyllä se soi myös tietoisen tarkoituksellisesti, sillä The New Orleans Album käy paikallisten legendojen (Dave Batholomew, Eddie Bo, Danny Barker) vahvistamana läpi paikallista rytmihistoriaa ja kallistuu nyt entistä enemmän rhythm & bluesiin, oikeisiin laulettuihin lauluihin.

Siis entistä "kaupallisempaa", ja entistä parempaa.

Harri Uusitorppa

Monet muistanevat Rory Gallagherin, mainion blueskitaristin ja laulajan kahden vuosikymmenen takaa muun muassa uraa uurtaneesta Taste-triosta.

Valitettavasti Fresh Evidence ei loihdi esiin tuttua mielikuvaa Gallagherin ihmisläheisistä, taidokkaista ja voimakkaista blues- ja rock-kyvyistä. Vanha farkkureissaaja ja fiilismies ei saa tuotettaan enää elähdyttämään.

Vika voi myös olla "kasvaneessa" kuulijassa. Ei se silti näin yksitasoista ja elähtynyttä aikanaan ollut!

Jukka Hauru

Sokea ja tietyllä tavalla jopa karismaattinen kitaristi-laulaja Jeff Healey oli Porissakin kuuma nimi. Uudella levyllä vierailevat muun muassa George Harrison, Mark Knopfler ja Jeff Lynne. Silti odotukset eivät täyty.

Toki Healey laulaa ja soittaa hyvin, mutta debyytin tuoreuteen hän ei yllä. Tuotanto ja kappalevalikoima sortuvat tasapaksuuteen ja levyltä puuttuvat ilma ja niin sanottu näkemys.

Blues hukkuu turhaan meteliin, vaikka moni raita, kuten kova versio Harrisonin hienosta kappaleesta While My Guitar Gently Weeps vaikuttaa aluksi kiinnostavalta.

Jukka Hauru

Tämän kokooman tunnetuin nimi ja vaikuttaja on Thomas Mapfumo, mutta myös muut yltävät tämän verroille. Zimbabwen tyylit risteävät lopulta ilahduttavan mielenkiintoisesti, vaikka tottumaton voi aluksi niputtaa ne yhdeksi iloiseksi ja dynaamiseksi pulputukseksi.

Levykannen informatiivinen esittely auttaa kuitenkin löytämään mbaqangan, rumban ja chimurengan selkeät erot. Erothan ovat aina selkeitä. Vain kieli ja nimilappujen hierarkia sotkevat aina asiat. Tanssimaan tai ei.

Humaani kuplii.

Jukka Hauru

Oldfield ei ole vanhaan palaaja, vaikka megahitti Tubular Bells tehtiin 1973. Hän on vetänyt omaperäistä, valtavan kunnianhimoista ja suureellista linjaansa koko ajan, valtavirroista välittämättä ja kriitikoiden hylkäämänä. Silti suosio on pysynyt melko vakaana. Jos tykkää Oldfieldista, kannattaa ostaa Oldfieldia.

Amarok on jälleen yli tunnin kestävä tauoton fresko, kelttiläisine ja afrikkalaisine sävyineen tyypillistä Oldfieldia. Kuvassa soljuvat pikkutarkat leikkaukset, viihteelliset elementit, toisto ja lukemattomien instrumenttien tavattoman huolellisesti virkatut saundit. Yllättävät aksentit ja Thatcher-sarkasmi viittovat jopa Zappan suuntaan.

Jukka Hauru

Kansanmusiikin ammattilaisyhtye Tallarin konsertti Kaustisen viimeisessä Kansat kohtaavat -konsertissa oli paras yhtyeeltä koskaan kuulemani. Etenkin Liisa Matveisen lauluosuudet loistivat.

Ne erottuvat edukseen myös tällä levyllä, joka on koottu suomalais-ugrilaisuuden ja Kantelettaren ilmestymisen 150-vuotisjuhlan merkeissä. Soittimisto on perinteistä suomalais-karjalaista kanteleineen ja puhaltimineen. Syntetisoija soi yhdellä raidalla.

Votjakkilaiset rakkauslaulut tai saamelainen joiku tarjoavat loistavaa materiaalia tulkinnoille, ja muukin paperilla periferiseltä näyttävä materiaali soi hyvin.

Pirkko Kotirinta

Provinssirockista tutut Guo-veljekset, Kiinasta muuttaneet, ottivat levylleen myös Shung Tian -trion, laulaja Guo Xiaun ja tuottaja Pol Brennanin syntikkoineen. Syntikka on onneksi kätketty pieteetillä ja veljesten huilu/kielisoitin-ilmaisu elää kauniin ilmavasti, mutta lopulta yllättävän ponnettomasti.

Guo Yue on loistavan sävykäs bambuhuilisti. Samoin viehättävät muut instrumentaation käännökset ja satunnaiset lauluosuudet. Puristit huomaavat, että tuotanto on sittenkin "länsimaalaista", maailmanmusiikkistereotyyppistä. Steriiliyden syytä on silti vaikea osoittaa. Ehkä hieno on tehty liian "hienoksi".

Jukka Hauru

Trumpetisti Breckerin uusin on hyvä huono esimerkki siitä, miten ammatillisten kvaliteettien ylikorostaminen johtaa hirvittävän neutraaliin ja sisältä kuolleeseen viihteeseen. Toe To Toe on varoittava esimerkki kaikille mainstream-jazzareille. Toisaalta: näinhän niille käy kuitenkin.

Mukana pyörivät nimimuusikot (Jim Beard, Dennis Chambers, Victor Bailey, Bob Mintzer, Mike Brecker) vetävät alan kuviosipsuttajat tämänkin syöverin ääreen. Sujuupa suuremmankin yleisön autolla ajo Breckerin tahdissa mukavasti.

Tervemenoa!

Jukka Hauru

Kovia kokenut bebop-veteraani Frank Morgan on löydetty uudelleen. Mutta tuntuu hänellä olevan sanottavaakin, yhtä lailla kuin kolostaan 1940-luvulla kaivetulla Bunk Johnsonilla. Hän ei ole kupla.

Morganin soitto on juohevaa, mutta eniten siinä tekee vaikutuksen jonkinlainen vilpittömyys ja "alkuperäisyys". Sanbornien aikakaudella se on harvinaista.

Lauri Karvonen

Tämä on jo jazzin arkeologiaa: rumpali Max Roach (66) soitti 1940-luvulla Charlie Parkerin klassisessa kvintetissä ja teki alkuvuosinaan koukkauksia myös muihin superkokoonpanoihin. Silti hän ei jäänyt haikailemaan menneitä, vaan tunnusteli tuntematonta ja teki toisin. Roachia on piiskannut se Parkerin kuulu maksiimi: musiikki ei tule koskaan pysähtymään.

Todisteeksi kelpaa vaikka tämä 1979 täysin imrovisoitu, puistattavan hienovarainen ja uhmakas One In Two - Two In One, jolla Roach törmää toiseen kyseenalaistajaan, sukupolvea nuorempaan Anthony Braxtoniin.

Edellisenä päivänä Roach luki samaa maksiimia toisesta näkökulmasta, yhteiskunnasta ja politiikasta. Marssitoverina oli Archie Shepp, toinen saksofonisti ja totinen toveri, joka on myös tehnyt musiikista politiikkaa ja politiikasta musiikkia.

Mutta jos Parkeriin uskoo, ei valinta ole vaikea: One In Two - Two In One on näistä se.

Harri Uusitorppa

Ruotsalaiset ovat Anders Öhmanin asiantuntevalla johdolla jo useamman vuoden ajan julkaisseet erinomaista jazzin vuosikertasarjaa. Kultakin vuodelta on - 1929 lähtien - kerätty parhaita paloja, jotka on oivasti asetettu historialliseen taustaansa.

Vuosi 1940 on toistaiseksi jazzin parhaita: swingin hedelmät olivat kypsyneet. Duke Ellington, Coleman Hawkins, Count Basie, Lester Young ja Bille Holiday olivat parhaassa luomisvireessään, Nat "King" Cole teki läpimurtonsa, chicagolaiset olivat Bud Freemanin ja Jack Teagardenin johdolla voimissaan, kuten myös Benny Goodman.

Tästä vuodesta Frenesi, 1940 antaa hienon läpileikkaukseen.

Lauri Karvonen

Ulkonaisesti pianisti McCoy Tyner tekee loisteliasta, moitteetonta työtä. Kyse onkin siitä, onko Tynerin nykyinen rehevyys ja rönsyilevyys antoisampaa kuin varhainen, oleellisesti niukemmin keinoin operoinut linja.

Kappalevalikoima uusine ja vanhoine klassikoineen on joka tapauksessa hyvä. Soolonumeroista suosikikseni on noussut Tynerin oma Song For My Lady, muista taas Monkin I Mean You, jota John Scofieldin kitara selkiyttää ja jäntevöittää. Saksofonisti George Adamsin yksinkertaisen tunteikkaasta tenorista on paljon apua iki-ihanassa balladissa My One And Only Love.

Lauri Karvonen

"Uusia" ja "hämmästyttäviä" rap-sensaatioita lanseerataan niin tiuhaan, että harvat vanhoista on rautaa ja moni taipua saa.

Eric B ja Rakim ovat poikkeuksia, monessakin mielessä. He jaksavat keskittyä viidettä vuotta vain siihen, mikä on välttämätöntä: rytmiin ja riimiin.

Kaksikon ensialbumi Paid In Full (1987) oli vähistä aineksista koottu ja äärimmäisen pelkistetty. Samaa toisteista kuviota toisti Follow The Leader (1988) ja sitä toistaa myös pelkistetyn massiivinen ja jähmeä Let The Rhythm Hit 'Em. Tosin paikoin sekin kääntyy itseään vastaan, mutta niin lienee tarkoituskin. Se on kai sitä dialektiikkaa.

Harri Uusitorppa

Time Peace on Ornette Colemanin sähköyhtyeissä harmolodia-teorian saloja toistakymmentä vuotta opiskelleen basisti Al Mac Dowellin ensimmäinen soololevy. Siksi on kai luonnollista odottaa hänen kuulostavan edes hitusen Ornettelta tai harmolodiselta.

Vaan ei. MacDowell pettääkin ennakkoluulot. Hän säveltää ja soittaa globaalisti maustettua melodista ja harmonista funkjazzia, joka palauttaa tajuntaan muistumia kaikesta muusta paitsi Al MacDowellista: Weather Reportista, David Sanbornista, Steely Danista, comeback-Milesista.

Hyvin soitettua. Hyvin tuotettua. Hyvin näppärää.

Olisipa kesä. Asuisinpa Kaliforniassa. Omistaisinpa ärtsynpunaisen avoauton.

Harri Uusitorppa

Was-veljesten tavaramerkki, varkaiden, teeskentelijöiden ja perverssien tunnuslauluksi nimitetty Out Come The Freaks soi nyt fragmenttina vain kahdella raidalla. Samat friikit ne silti pyörittävät tätäkin levyä, joka ajautuu aika ajoin kiduttavien intohimojen ja äärimmäisten tunteiden ylösalaisin käännetyille urbaaneille rajamaille.

Mutta Was (Not Wasin) ydin onkin vastavoimissa ja äärimmäisyyksissä. Don Wasin iskevistä funkrytmeistä ja melodisista retromelodioista ei voi johtaa sanoja, eikä David Wasin surrealistisista, amerikkalaisten absurditeettien ympärillä pyörivistä teksteistä voi johtaa musiikkia. Mutta yhdessä, yhdessä.

Are You Okay? on enemmän kuin okei.

Harri Uusitorppa

Vanhan koulukunnan ja uuden koulukunnan jälkeen tulee seuraava koulukunta, edellisiäkin ovelampi next school. Siihen kuuluu - esimerkiksi kiltiksi kansanvalistajaksi naamioituneen Jungle Brothersin lisäksi - myös rap-ryhmä X Clan. Sekin laskettelee sujuvasti toista, mustaa historiaa ja vyöryttää esiin marcusit ja malcolmit, tribaalit rytmit ja rituaalit - ja varsinkin George Clintonin.

Mutta X Clan vie afrokeskeisen kritiikkinsä vielä pidemmälle, itään ja mustiinpäin. Se päättää yksinkertaisen tehokkaisiin ja pelkistettyihin rytmeihin käärimänsä oppitunnin todelliseen mustaan esihistoriaan, Egyptiin.

Sen sampleissakin soivat naarmut ja pohjakohinat ja sama sointi on levylläkin: primitiivinen, suttuinen ja raaka.

Harri Uusitorppa

rock/pop blues afro orkesteri pelimannit etninen jazz soul/funk

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Tarina opiskelijanaisen täysin surkeasta seksiyöstä nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi – Miksi annamme huonon seksin tapahtua?

    2. 2

      Lautakunta tyrmäsi Helsingin suurmoskeijan: tonttia ei varata, pääsyynä hankkeen rahoituksen alkuperä

    3. 3

      Ultra Bran jälkeen Vuokko Hovatta menetti ensin lapsen ja sitten miehensä: ”On lohdullista tietää, että aika kauheistakin asioista voi selvitä”

      Tilaajille
    4. 4

      Uusi Tähtien sota -elokuva The Last Jedi on niin hyvä, että se pääsee jo lähelle alkuperäistä trilogiaa

    5. 5

      Väitteet siitä, että presidenttipari ei kutsunut Linnan juhliin kulttuuriväkeä, ovat totaalista hölynpölyä

    6. 6

      Suojelupoliisi haluaa perustaa vakoilukoulun – Supo ja Puolustusvoimat tarvitsevat 130 uutta työntekijää tiedustelulakeja toteuttamaan

    7. 7

      Espoon ja Vantaan bussilinjoja saatetaan joutua katkaisemaan lumen takia – Espoossa yhä lähes 5 000 taloutta ilman sähköä

    8. 8

      Helsingissä rytisee nyt pelti, märkä lumi kaatanut kymmeniä puita – kolareita eri puolilla Suomea

    9. 9

      Kaarina Hazard nauraa asianajajan välityksellä uhkailevalle miehelle #MeToo-keskustelussa – ”Kasvoton valta yrittää sabotoida naisten järjestäytymis­yritykset”

    10. 10

      Sikarin muotoista asteroidia tarkkaillaan radioteleskoopilla – se on niin outo, että siinä voisi olla merkkejä vieraasta sivilisaatiosta

    11. Näytä lisää
    1. 1

      #Metoo-kampanja voi lannistaa ujot ja kokemattomat pojat

    2. 2

      Venäjä saattaa antaa Ruotsille ikävän joululahjan: Iskander-ohjuksia naapuriin – Mutta miksi ohjus­kohut hymyilyttävät Venäjän tuntevia suomalais­sotilaita?

      Tilaajille
    3. 3

      Kiinalaismedia: Hurjia selfie-kuvia harrastanut mies putosi pilvenpiirtäjästä ja kuoli

    4. 4

      Tarina opiskelijanaisen täysin surkeasta seksiyöstä nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi – Miksi annamme huonon seksin tapahtua?

    5. 5

      Sikarin muotoista asteroidia tarkkaillaan radioteleskoopilla – se on niin outo, että siinä voisi olla merkkejä vieraasta sivilisaatiosta

    6. 6

      Vuosikymmeniä paraatipaikalla polkuhintaan kirjoja myynyt antikvariaatti kaatui Helsingin kaupungin vuokran­korotuksiin – ”Olemme pelanneet tähänkin asti minimikatteella”

    7. 7

      Ensin Vantaa kaatoi tonnikaupalla lasten ruokaa roskiin, nyt kaupunkilaiset maksavat siitä miljoona euroa – ”Käsittämätön virhe”, luonnehtii poliitikko

    8. 8

      Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

    9. 9

      Suomalaismies vaati Googlelta 120 000 euron korvauksia henkisestä kärsimyksestä, kivusta ja särystä, mutta joutui itse maksajaksi

    10. 10

      Potilas ohjattiin päivystyksestä sydänfilmiin Vantaalla, parkkisakko mätkähti – Viranomainen tiukkana: Sakon saa anteeksi ”jos joutuu tyyliin suoraan leikkaussaliin”

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Helsinkiläis­nainen otti kuvan pyörä­tielle pysäköidystä paketti­autosta – autosta tuli poliisi ja vei ilman henkilöllisyys­todistusta liikkeellä olleen naisen putkaan

    2. 2

      Kuvia Suomesta, osa 27: Mikko Suutarinen valokuvasi kuljettajia, jotka muistuttavat ajoneuvojaan

    3. 3

      Alma on julkaissut musiikkia vain vajaat 17 minuuttia – Onko hän todella kansain­välisesti menestynein suomalainen artisti?

      Tilaajille
    4. 4

      Tämä kysymys kysytään lähes jokaisessa työhaastattelussa, sillä se paljastaa työntekijästä paljon – Näin vastaat siihen oikein

      Tilaajille
    5. 5

      Toimittaja kyykkäsi viikon ajan: asennon vaikeus ja kivistys yllättivät, muiden kummastelu ja muotikin haittasivat – lopulta käteen jäi uusi, terveellinen tapa

      Tilaajille
    6. 6

      Onko tässä Linnan juhlien hervottomin kuva – Oletko koskaan nähnyt Timo Soinia yhtä onnellisena?

    7. 7

      Kyykky on tämän hetken kovin hitti – Tätä Mariah Careyn kyykkyasentoa on vaikea päihittää, ja siksi fanit rakastavat sitä

    8. 8

      HS:n lukijat äänestivät suosikkinsa Linnan juhlien näyttävimmistä puvuista – kärki­viisikossa säihkyviä paljetteja, upeita laahuksia ja Suomen leijonalla koristeltu housupuku

    9. 9

      Kummelin Heikki Silvennoinen on ymmällään ja otettu sketsinsä maailmanlaajuisesta suosiosta: ”Pääasia, että ihmiset nauravat”

    10. 10

      Viiden lapsen isä Topi Linjama erosi vanhoillislestadiolaisuudesta ja puolustaa nyt isien asemaa – Isä on monessa perheessä juoksupoika ja äiti projektipäällikkö, hän sanoo

      Tilaajille
    11. Näytä lisää