Italialainen Lina Bo Bardi raivasi tiensä miehisen modernismin rintamaan Hän suunnitteli Brasiliassa taloja kansalle ja huonekaluja sademetsän puista Kahden kulttuurin arkkitehti Arkkitehti ja hänen käsialansa - Kulttuuri | HS.fi

Italialainen Lina Bo Bardi raivasi tiensä miehisen modernismin rintamaan Hän suunnitteli Brasiliassa taloja kansalle ja huonekaluja sademetsän puista Kahden kulttuurin arkkitehti Arkkitehti ja hänen käsialansa

14.12.1995 2:00

Italialainen arkkitehti Lina Bo Bardi (1914-92) teki elämäntyönsä Brasiliassa.

Rikas ja elävä muistonäyttely on ehtinyt tehdä jo laajan kierroksen Euroopassa. Helsingistä katselmus jatkaa Roomaan, New Yorkiin ja Mexico Cityyn. Näyttely ja sitä säestävä painava kirja ovat herättäneet huomiota. Lina Bo Bardin työ on nostettu postuumisti vuosisadan arkkitehtuurin miesvaltaisten mestarien rinnalle. Hän oli Lucio Costan ja Oscar Niemeyerin rinnalla Brasilian kolmas merkittävä arkkitehti, mutta hän oli aina myös enemmän kuin vain arkkitehti: yhteiskunnallinen ja kulttuurielämän vaikuttaja, vasemmistoaktivisti ja nainen. Näyttely ja kirja eivät korosta naisnäkökulmaa. Se on luettavissa rivien välistä. Näyttelyyn sisältyvät arkkitehdin alkuperäiset piirustukset kuhisevat elämää, jopa arkkitehtuuripiirustuksissa harvinaisia ihmisiä. Lina Bo Bardi piirsi kuvansa toisin kuin monet modernismin miespuoliset mestarit helppotajuisesti ja suoraan ihmisille, jotka olivat hänen rakennuksissaan aina pääosassa. "Syöminen, istuskelu, kuljeskelu, istuminen auringossa ... arkkitehtuuri ei ole utopiaa, vaan se on keino saavuttaa ihmisten välinen yhteenkuuluvaisuuden tunne", hän kirjoitti. Sota-ajan nuoruus Italiassa Kun sota syttyi ja rakentaminen kävi mahdottomaksi, Ponti uskoi Domus-lehden toimittamisen nuorelle avustajalleen, mutta lehtikin lakkautettiin. Lina Bo liittyi vastarintaliikkeeseen ja maanalaiseen kommunistipuolueeseen. "Vuodet, joiden olisi pitänyt olla auringonpaistetta, pilvetöntä taivasta ja onnellista elämää, kuluivat maan alla, pommeja ja konekiväärejä pakoon juostessa", Lina kirjoittaa. Sodan päättyessä 1945 hän perusti kriitikko Bruno Zevin kanssa arkkitehtuurin viikkolehden A Cultura della Vita . Hän solmi avioliiton jo koulutytöstä saakka ihailemansa Pietro Maria Bardin kanssa, joka oli Linan sanoin "Italian merkittävin journalisti". Bardit muuttivat 1947 Brasiliaan, jonne P.M. Bardia pyydettiin perustamaan taidemuseo. "Rio oli ehdoton suosikkini, mutta raha oli São Paulossa", Lina kirjoittaa. Näin sai alkunsa São Paulon taidemuseo, jonka 1957-68 valmistuneesta uudisrakennuksesta tuli Lina Bo Bardin pääteos arkkitehtina. Maa jossa ei ollut keskiluokkaa Lina sanoi, että hän rakasti Brasiliaa kaksin verroin, koska se oli maa, jonka hän itse valitsi. Brasilialaiset taas sanovat, että hän oivalsi, koska oli ulkomaalainen, Brasilian kulttuurin syvemmin ja tarkemmin kuin brasilialaiset itse. Elämäntyön näyttelystä säteilee harvinaisella tavalla se innostus, jolla arkkitehti pureutui uuden maan kulttuuriin. Hän toimitti lehtiä ja laati lukuisia, rikkaita yksityiskohtia tulvivia näyttelyitä paitsi suunnittelemiinsa taidemuseoihin myös São Paulon biennaaleihin. Hän oli läsnä kulttuurinvaihdossa. Hän lavasti monien ajankohtaisten näytelmien, Kerjäläisoopperan ja Kuningas Ubun brasilialaiset ensiesitykset. Hän totesi, että Brasiliassa oli vain vähän hyviä, moderneja huonekaluja. Helsingissä vierailevaan näyttelyyn sisältyy huonekalujen runsas kokoelma, joissa kuten arkkitehtuurissakin käsiala kypsyi vuosien varrella. Arkkitehti siirtyi kansainvälisistä metallirakenteista käyttämään sademetsien puulajeja, jotka olivat hänestä aivan liian arvokkaita tuhlattavaksi rumaan tai tarkoituksettomaan muotoiluun. Alvar Aallon huonekalut olivat eräs hänen haastajansa. Huonekaluihin sisältyy myös piikkinä hienostelevaa eliittimuotoilua kritisoiva elokuvaohjaaja Glauber Rochalle omistettu vapaan vaeltajan istuin, jonka rakenne koostuu kolmesta kuorimattomasta oksasta. Kohtauspaikkoja kanssaihmisille Lasitalon arkkitehtuuri on eurooppalaista modernismia, joka on istutettu elämää, lintuja, sammakoita ja käärmeitäkin kuhisevan sademetsän helmaan. Ainoa naapuri oli aikoinaan maalaistalo, jonka historiaan liittyivät intiaanit, jesuiitat ja mustat orjat. São Paulon taidemuseon karhean runollisessa rakennuksessa Lina Bo Bardin arkkitehtuuri löysi brasilialaisen sävellajin. Rakennus, betonisilta, on toisaalta suuri ele kaupunkimaisemassa ja toisaalta kulttuurikeskus, joka on täynnä ihmisten ja kulttuurin kohtaamispaikkoja. Alun perin aiotun punaisen ulkomaalauksen rakennus sai vasta myöhemmin. Toinen pääteos Pompeia-kulttuurikeskus São Paulossa valmistui 1977 vanhan tynnyritehtaan laajennukseksi. Siro metallirakenteinen vanha tehdashalli sai jäädä lähes koskemattomaksi kokoontumispaikaksi. "Lisäsimme sinne vain vähän vettä ja tulisijan", arkkitehti kirjoitti. Urheilulle omistettujen uudisrakennusten, kahden betonitornin, asuksi hän valitsi jykevän ekspressionismin. "Tunnen samanlaista kammoa ilmastointia kuin kokolattiamattojakin kohtaan. Suunnittelin ikkunoista lasittomat esihistorialliset aukot, jotta keinotekoista ilmastointia ei tarvita." Rakennuksia ilman rahaa Hän on suunnitellut myös syrjäseuduille rakennuksia, joiden budjetissa ei ole ollut juuri lainkaan rahaa. Tällainen on Pyhän hengen kirkko , jonka suunnitelman tilasi kaksi fransiskaanimunkkia. Munkit rakensivat kirkon kyläläisten, myös naisten ja lasten avustuksella savitiilistä ja paikallisista puulajeista. Osa tarvikkeista saatiin almuina. Arkkitehti osallistui hänkin työhön itse paikalla. "Tällaista työtä ei voi suunnitella toimistossa", Lina Bo Bardi kirjoitti. Näyttelyä säestävä painava ja runsaasti kuvitettu luettelo koostuu kokonaan arkkitehdin omista teksteistä.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat