Kulttuuri

Huippunimien nousevat esiintymispalkkiot ovat vakava uhka julkisille konserttitaloille Musiikkielämän uusi luokkajako

Tilaajille

NORMAN LEBRECHT uoli vuosisataa sodanjälkeistä tukipolitiikkaa on muuttanut koko läntisen Euroopan musiikkielämän. Ooppera, joka oli vuoteen 1946 saakka kausiluonteista luksusta, on vakiintunut kokovuotiseksi välttämättömyydeksi: keskeisiksi puheenaiheiksi nousevat ensi-illat vetävät täysiä taloja.

Kaupunginorkesterit, joiden soitolle antoi aikaisemmin leimansa pikemminkin ylpeys kuin viimeistely, ovat nykyään Salzburgin juhlien koristus Wienin ja Berliinin filharmonikoiden ohella. Valtion tuki on nostanut soiton tasoa tavattomasti kylätasolta aina huippusaleihin.

Samalla se on tarjonnut lukemattomia mahdollisuuksia yksityisten taskujen täyttämiseen.

Maailmassa on arviolta parikymmentä klassisen musiikin alalla toimivaa taiteilijaa, jotka ansaitsevat yli viisi miljoonaa markkaa vuodessa - eivät lippukassasta tai levymyynnistä, vaan valtioiden ja yhtiöiden hyväntahtoisuutta väärin käyttämällä.

Valtionkin tukea tähtien taskuun Jos unohdetaan kolme tenoria ja pari kolme muuta, jotka hankkivat varansa jättiläistiloissa, klassisen musiikin tähtijärjestelmästä on tullut lupa kähveltää julkisesti. Oopperatalot kautta maailman tekevät tappiota, orkesterit ovat romahtamaisillaan, mutta esiintyjät nostavat palkkioitaan. Lontoon Covent Garden, joka oli joutunut elämään tiukan kontrollin alaisena vuoden 1987 Mustaa maanantaita seuranneen pörssiromahduksen jälkeen, kaksinkertaisti taiteilijapalkkionsa seuraavien viiden vuoden aikana - kolme kertaa inflaatiota edellä. Yhdysvaltain orkesterit käyttivät 1986 solisteihin ja vierailujohtajiin noin 1,25 miljardia markkaa. Viisi vuotta myöhemmin summa oli noussut 50 prosenttia, niiden talous painunut yhteensä 115 miljoonaa tappiolle ja pienten kaupunkien orkesterit saaneet miltei kuoliniskun. "Monet kunnalliset orkesterit eivät näe tämän vuosisadan loppua", varoitti eräs merkittävä intendentti. EU:ssa taiteilijoiden palkkiot ovat nousseet 30-50 prosenttia vuoden 1991 jälkeen. Jokaisesta taiteilijan ansaitsemasta kymppitonnista kymmenen prosenttia - tai yhä useammin kaksikymmentä - menee hänen agentilleen. Klassista musiikkia dominoi puolisen tusinaa agenttia. Niistä vähiten salakähmäiset julkistivat 1995 vaikuttavan 700 miljoonan markan liikevaihdon, josta suuri osa oli peräisin julkisin varoin rahoitetuilta instituutioilta. Covent Gardenista agentit hankkivat joka ilta suunnilleen baritonin iltapalkkion. Kun se kerrotaan 150 vuotuisella esityksellä, musiikkibisneksen tulot pelkästään Covent Gardenista riittäisivät kuuden uuden produktion rahoittamiseen tai ulkopuolisten toimintojen kaksinkertaistamiseen. Agenttien moittiminen palkkioiden noususta on kuitenkin kuin moittisi hyttysiä verenhukasta. Se on heidän leipänsä, ja toimintaansa he harjoittavat hiljaa sekä yllättävän elegantisti ja rehellisesti. Yksityisten agentuurien ja virallisten musiikkielinten välillä on tapahtunut kuitenkin huolestuttavan paljon henkilövaihdoksia. Metropolitanin ja Covent Gardenin entiset johtajat ovat siirtyneet agentuureihin, entinen laulaja-agentti johtaa Wienin valtionoopperaa. Yleisö ummistaa mieluiten silmänsä. Musiikki, kuten vankilahallinto, on aivan oma taiteensa. Se mikä tapahtuu kaltereiden takana ja valonheittäjien sammuttua on helposti salattavissa yleisöltä, joka ei halua illuusioiden turvallisuudesta tai tähteydestä murskautuvan. Yleensä yleisön sietokykyä eivät venytä agentit, vaan taiteilijat, jotka vaativat lisää rahaa vähemmistä töistä. Ahneutta puolustaessaan jotkut väittävät, että suuret nimet ovat saaneet aina liikaa. Todistusaineisto, jonka hankin kirjoittaessani rahan ja musiikin salaista historiaa, kertoo kuitenkin aivan toista. Caruso oli vain pikkuvarakas Otetaan vaikkapa Enrico Caruso. Vuonna 1906, Caruson laulaessa Metropolitanissa, hänelle tarjottiin mahdollisuutta kaksinkertaistaa palkkionsa esiintymällä Oscar Hammersteinin kilpailevassa talossa. Caruso kieltäytyi lojaalisuudesta ja Metiä auttaakseen. Hän jäädytti palkkionsa 2500 tuonaikuiseen dollariin miltei koko elinajakseen. Tarvitessaan lisää rahaa hän lauloi Etelä-Amerikassa, jossa tähtiä ei usein kuultu. Tai ajatellaanpa Vladimir Horowitzia ja Jascha Heifetzia , oman aikansa johtavaa pianistia ja viulistia. Vuonna 1949 nämä huiput tienasivat 3000 dollaria Carnegie Hallin konsertista. Seuraava taso - Rubinstein, Schnabel, Milstein - sai 2500. Heifetzin esiintyessä talo ansaitsi 5000 dollaria, Milsteinilla hieman vähemmän. Nykyhetken huippuviulisti Itzhak Perlmanin minimipalkkio, josta ei neuvotella, on 45000 dollaria eli yli 200000 markkaa, olipa paikkakunta mikä tahansa. Perlman, joka on yhä voimatekijä amerikkalaisessa musiikissa, sekä turboviulisti Anne-Sophie Mutter , joka saa 300000 Suomen markkaa Saksassa esiintyessään, ovat luoneet eräänlaisen eliittiskaalan: minuutti soittoa maksaa 2500 markkaa. Kukaan muu nykyhetken viulisti ei saa yhtä paljon. Se on merkittävä muutos Heifetzin ajoista, jolloin tähdet olivat iloisia saadessaan viisitoista prosenttia enemmän kuin kollegansa. Toinen hämmästyttävä ero Caruson ja Heifetzin päivistä on se, että silloin ei tarvittu tukiaisia, mutta tehtiin silti voittoa. Kun Perlman soittaa New Yorkissa ja Mutter Nürnbergissä, yhtiöiden ja valtion sponsorit on hommattava hätiin, jottei konserttisali menettäisi maksukykyään. 1990-luvun klassiset tähdet ovat hinnoitelleet itsensä järkevän tason yläpuolelle. Heidän vaatimuksensa eivät ehkä ole klassisen musiikin kriisin ainoa syy, mutta ne ovat hyvin lähellä asian ydintä. Von Karajan tiennäyttäjänä 1950-lukuun saakka orkesterikonsertit kannattivat itse itsensä, ooppera tuli toimeen pienellä tuella ja molempiin pääsi hinnalla, johon kenellä tahansa oli varaa. Vuonna 1949 Covent Gardenin piippuhyllyltä saattoi kuunnella oopperaa kahden oluen hinnalla tai parhailta paikoilta kovakantisen romaanin hinnalla. Valtion tuki oli alle 200000 puntaa, ja Euroopan parhaat taiteilijat kerjäsivät rooleja. Nykyään laitos tarvitsee 140 miljoonaa markkaa valtionapua ja 70 miljoonaa sponsoritukea. Lippujen hinnat ovat ampaisseet katon läpi taivaisiin, ja kaksi kolmesta huipputenorista ei millään viitsi tulla enää ensi kaudeksi. London Symphony Orchestra, joka 1949 sai ensimmäisen 2000 punnan valtionapunsa, tarvitsee nykyään neljätoista miljoonaa markka Arts Councilin ja London Cityn rahaa pysyäkseen pinnalla, vaikka soittajien viime palkankorotuksesta on kulunut jo neljä vuotta. Orkesterit käyttävät viidenneksen tuloistaan taiteilijoihin, jotka kerran toisensa jälkeen vetävät vain puoli salia. Orkesterin tai oopperan pyörittäminen maksaa siis tuhat kertaa enemmän kuin sukupolvi sitten. Syyt ovat selvät. Klassisen musiikin talous alkoi suistua raiteiltaan noin 1960, jolloin Euroopan valtiot sodasta toivuttuaan alkoivat pumpata rahaa taiteisiin. Yhdysvalloissa Fordin säätiö pani 1962 alulle kaupallisen sponsoroinnin antamalla orkestereille vähän yli kolmesataa miljoonaa markkaa sillä ehdolla, että ne hankkisivat saman summan muista lähteistä. Atlantin molemmilla rannoilla oli siten äkisti niin paljon rahaa, että musiikilliset unelmat voitiin toteuttaa. Eräs kapellimestari oli muita paremmassa asemassa käyttääkseen hyväkseen tätä avokätisyyttä. Herbert von Karajan oli vuonna 1960 Berliinin filharmonikoiden, Wienin valtionoopperan, Salzburgin juhlien ja paljon muun johtaja. Hän keksi vaatia viisikymmentä prosenttia enemmän kuin kukaan muu. Suurimmat budjetit hänellä olikin jo käytössään. Maksamalla paljon yli normaalitason hän pääsi isännöimään huippusolisteja ja pakotti muutkin järjestäjät nostamaan taiteilijapalkkioita. Sopraano, joka sai Salzburgissa 20000 dollaria, ei laulanut sen halvemmalla Pariisissa tai Chicagossa. Karajan, joka käytti valtion maksamia orkesteriharjoituksiaan tehdäkseen kaupallisia levyjä ja joka muutti idyllisen Salzburgin festivaalin musiikkipörssiksi, jätti noin 1,5 miljardin markan perinnön sekä ikuisen kaaoksen musiikin talousasioihin. Ei rahaa, ei soittoa Samaan aikaan, kun Karajan pani musiikin raha-arvot uusiksi Euroopassa, hänen New Yorkin superagenttinsa Roland Wilford viritti Amerikan orkesterit uudelleen. Yli sadan kapellimestarin agenttina hänellä oli monopoli maansa konserttijärjestelmässä. Alkaen vuodesta 1971, jolloin hänestä tuli Columbia Artistsin pääjohtaja aina vuoteen 1989, jolloin Karajan kuoli, Wilford viisinkertaisti musiikillisen johtajan palkan Philadelphiassa, joka oli yksi niitä kaupunkeja, joissa puikko heilui hänen määräämässään tahdissa. Hänellä oli yksi sääntö: no pay, no play (jos ei tule maksua, ei tule soittoakaan). Orkesterit, jotka eivät suostuneet hänen taksoihinsa jäivät ilman tunnettuja nimiä. Suurimman agentuurin johtajana Wilford kantaa raskaan vastuun siitä, että orkestereiden kulut nousivat kahdeksankertaisiksi, mikä laukaisi ensimmäiset lopettamista enteilevät maanjäristysaallot. Viime kevätkauden lopuksi yleensä kitsastelematon Philadelphia Orchestra ilmoitti, ettei sillä ole enää varaa omaan composer-in-residenceen. Se joutui myös supistamaan taiteilijabudjettiaan viisi prosenttia. Sen jälkeen kun Karajan ja Wilford olivat pumpanneet palkkiot epärealistisen korkealle, Kolme Tenoria paljastivat todellisuuden, joka on klassisen musiikin ulkopuolella. Heidän laulamansa konsertti eräässä roomalaisessa kylpylässä vuoden 1990 maailmancupin aikana möi levynä kymmenen miljoonaa kappaletta. Los Angelesissa 1994 järjestetty uusinta toi heille ennenkuulumattoman seitsemän miljoonan ennakon. "Näissä esiintymisissä pääsee tekemään rahaa kunnolla, koska oopperassa ei pääse", selitti Placido Domingo. Kolmen Tenorin vanavedessä klassisen musiikin palkkiot sinkosivat katon läpi pilviin. Sopraano Jessye Norman sai Lyonissa pitämästään konsertista 450000 markkaa. Mezzosopraano Cecilia Bartolille tarjottiin Floridasta viisi miljoonaa. Pianisti Jevgeni Kissin halusi Bournemouthista suhteellisen vaatimattoman 80000 markan palkkion, mutta sekin on enemmän kuin moni orkesterimuusikko tienaa vuodessa. Tähtien ja kituliaasti elävien massojen välinen kuilu ei ole koskaan ollut suurempi. Johtajat tulevat hyvinä kakkosina Pieni silmäys siihen, mitä huippusolistit ansaitsevat, osoittaa että kolme tenoria elävät ikiomassa stratosfäärissään. Pavarottin koko omaisuuden lasketaan olevan noin 500 miljoonaa markkaa - niin väittävät ainakin ystävät, jotka puhuvat hänen hylkäämänsä vaimon ja entisen varausagentin Adua Pavarottin puolesta. Tenoreiden takana tulee nippu kapellimestareita, jotka ovat osanneet hoitaa sopimusasiansa. Zubin Mehta on rikas kuin tenori, ja nyt hänellä on vielä uusi, rahamyllyn tapainen toimi Münchenissä. Lorin Maazel ansaitsee vuosittain viisi miljoonaa markkaa Pittsburghin orkesterista ja 15 miljoonaa Baijerin radiosta. Daniel Barenboim ansaitsee samansuuruisia summia sekä Chicagosta että Berliinistä, ¤ Vladimir Ashkenazy häärää ahkerasti eri puolilla maailmaa. Dollarimiljonäärien alakastista löytyy Esa-Pekka Salonen , joka saa Los Angelesin filharmonikkojen taiteellisena johtajana noin 3,4 miljoonaa markkaa vuodessa. Vieraillessaan muiden orkesterien johtajana hän tienaa keskimäärin 50000-70000 markkaa konsertilta [Helsingin juhlaviikoilla hän johti ilmaiseksi] ja päälle tulevat vielä rojaltit levytyksistä Sony Classical-yhtiölle. Jopa erakkomainen Carlos Kleiber , joka johtaa häthätää kerran vuodessa, kuuluu miljonääreihin. Hänen keväällä Ingolstadtissa pitämänsä konsertti maksoi sponsorille eli Audille erikoistilauksena tehdyn auton ja 300000 markkaa rahaa. Nämä summat ovat valtavia jopa urheilun kaltaisen massaviihteen standardeilla. Miljoona dollaria on pikkusumma Mike Tysonin kaltaiselle nyrkkeilijälle tai Yhdysvaltojen huippukoripalloilijalle Michael Jordanille . Mutta useimmissa muissa urheilulajeissa huiput eivät ensaitse enempää ja joissakin he jopa jäävät klassisen musiikin tähtien tuloista. Vuonna 1993 formulakuski Nigel Mansel ansaitsi 52 miljoonaa markkaa ja huippugolffari Nick Faldo 47 miljoonaa markkaa. Brittiläinen jalkapallotähti Gary Lineker tienasi 14 miljoonaa markkaa ja snookerin maailmanmestari Stephen Hendry vaivaiset 9,5 miljoonaa markkaa. Palkkioita sopii verrata klassisen musiikin huipputähtien vuosipalkkioihin. Pavarotti imuroi vuodessa 70 miljoonaa markkaa, Domingon 50 miljoonaa, Perlman 24 miljoonaa ja Anne-Sophie Mutter noin 12 miljoonaa markkaa. Mansellin koko omaisuuden arvo on noin 330 miljoonaa markkaa ja sen kootakseen hänen täytyi laittaa elämänsä peliin huippunopeissa autoissa. Pavarottin omaisuukdeksi väitetään siis 500 miljoonaa markkaa. Vaikka klassinen musiikki tarvitsee yhteiskunnan tekohengitystä, se tuottaa tukirahoilla kuitenkin suurempia omaisuuksia kuin urheilu mainosmarkkoineen. Mutta onko meillä rahaa tähän? Vain jos valtiot ja sponsorit ovat valmiita maksamaan. Nyt kysytäänkin, miten kauan lasku viedään vielä kassaosastolle. Supistuksia tehdään jopa Berliinissä, vaikka maestro Barenboim huutaakin: "Skandaali!". Yhdysvalloissa surffusta sponsoroidaan enemmän kuin koko klassista musiikkia. Kanadassa julkinen tuki on pudonnut 20, Meksikossa 70 prosenttia. Järkevät taiteilija-agentit laativat iltatyönä katastrofiskenaarioita, joista realistisimmat lähtevät siitä, että elävää musiikkia tarjotaan pian hyvin paljon vähemmän. Kuulijamäärät pienenevät kaikkialla, koska liput ovat niin kalliita ja useimmat esiintyjät niin tylsiä. Suuntaus ei ehkä ole peruuttamaton, mutta lyhyen aikavälin ilmiöt ovat katastrofaaliset. LAUTERWASSER

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Tarina opiskelijanaisen täysin surkeasta seksiyöstä nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi – Miksi annamme huonon seksin tapahtua?

    2. 2

      Suurmoskeijahanke sai pakit Helsingissä, puuhanainen uhkaa viedä moskeijan muualle: ”En ole käynyt yhtäkään järkevää keskustelua yhdenkään poliitikon kanssa”

    3. 3

      Walesilainen lammasfarmari äänesti brexitin puolesta, mutta nyt EU-ero vaarantaa koko elämäntyön: ”En koskaan halunnut kovaa brexitiä”

    4. 4

      Ultra Bran jälkeen Vuokko Hovatta menetti ensin lapsen ja sitten miehensä: ”On lohdullista tietää, että aika kauheistakin asioista voi selvitä”

      Tilaajille
    5. 5

      Egyptiläinen laulajatar söi musiikkivideolla banaania alusvaatteissaan – tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan siveettömyydestä

    6. 6

      Valtiolla on käsissään huumekaupasta peräisin olevia bitcoineja miljoonien eurojen edestä – Valtiokonttori päättää tammikuussa, miten se suhtautuu kyseenalaiseen valuuttaan

    7. 7

      Espoo varautuu ongelmiin: Liikennekaaos uhkaa tammikuussa, kun länsimetron liityntäliikenne käynnistyy

    8. 8

      Pakkasukon porttikielto on hyvä uutinen

    9. 9

      Pitkittynyt stressi syö parisuhdetta, kun kotona ei osata tehdä enää muuta kuin riidellä – Onneksi tulehtunutta tilannetta voi hoitaa

    10. 10

      "Häirintää on todella runsain mitoin", sanoo Rakennusliiton puheenjohtaja – Nyt kymmenen eri alojen vaikuttajaa kertoo, miten he aikovat puuttua seksuaaliseen häirintään

      Tilaajille
    11. Näytä lisää
    1. 1

      Tarina opiskelijanaisen täysin surkeasta seksiyöstä nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi – Miksi annamme huonon seksin tapahtua?

    2. 2

      #Metoo-kampanja voi lannistaa ujot ja kokemattomat pojat

    3. 3

      Venäjä saattaa antaa Ruotsille ikävän joululahjan: Iskander-ohjuksia naapuriin – Mutta miksi ohjus­kohut hymyilyttävät Venäjän tuntevia suomalais­sotilaita?

      Tilaajille
    4. 4

      Suurmoskeijahanke sai pakit Helsingissä, puuhanainen uhkaa viedä moskeijan muualle: ”En ole käynyt yhtäkään järkevää keskustelua yhdenkään poliitikon kanssa”

    5. 5

      Sikarin muotoista asteroidia tarkkaillaan radioteleskoopilla – se on niin outo, että siinä voisi olla merkkejä vieraasta sivilisaatiosta

    6. 6

      Ultra Bran jälkeen Vuokko Hovatta menetti ensin lapsen ja sitten miehensä: ”On lohdullista tietää, että aika kauheistakin asioista voi selvitä”

      Tilaajille
    7. 7

      Vuosikymmeniä paraatipaikalla polkuhintaan kirjoja myynyt antikvariaatti kaatui Helsingin kaupungin vuokran­korotuksiin – ”Olemme pelanneet tähänkin asti minimikatteella”

    8. 8

      Ensin Vantaa kaatoi tonnikaupalla lasten ruokaa roskiin, nyt kaupunkilaiset maksavat siitä miljoona euroa – ”Käsittämätön virhe”, luonnehtii poliitikko

    9. 9

      Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

    10. 10

      Suomalaismies vaati Googlelta 120 000 euron korvauksia henkisestä kärsimyksestä, kivusta ja särystä, mutta joutui itse maksajaksi

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Helsinkiläis­nainen otti kuvan pyörä­tielle pysäköidystä paketti­autosta – autosta tuli poliisi ja vei ilman henkilöllisyys­todistusta liikkeellä olleen naisen putkaan

    2. 2

      Kuvia Suomesta, osa 27: Mikko Suutarinen valokuvasi kuljettajia, jotka muistuttavat ajoneuvojaan

    3. 3

      Alma on julkaissut musiikkia vain vajaat 17 minuuttia – Onko hän todella kansain­välisesti menestynein suomalainen artisti?

      Tilaajille
    4. 4

      Tämä kysymys kysytään lähes jokaisessa työhaastattelussa, sillä se paljastaa työntekijästä paljon – Näin vastaat siihen oikein

      Tilaajille
    5. 5

      Onko tässä Linnan juhlien hervottomin kuva – Oletko koskaan nähnyt Timo Soinia yhtä onnellisena?

    6. 6

      HS:n lukijat äänestivät suosikkinsa Linnan juhlien näyttävimmistä puvuista – kärki­viisikossa säihkyviä paljetteja, upeita laahuksia ja Suomen leijonalla koristeltu housupuku

    7. 7

      Kummelin Heikki Silvennoinen on ymmällään ja otettu sketsinsä maailmanlaajuisesta suosiosta: ”Pääasia, että ihmiset nauravat”

    8. 8

      Viiden lapsen isä Topi Linjama erosi vanhoillislestadiolaisuudesta ja puolustaa nyt isien asemaa – Isä on monessa perheessä juoksupoika ja äiti projektipäällikkö, hän sanoo

      Tilaajille
    9. 9

      Järjestäjän Facebook-kirjoitus osoittaa: Töölöntorin alpakka­tapahtumalla haluttiin viedä huomio pois 612-kulkueesta ja saada se siirtymään muualle

    10. 10

      Toimittaja kyykkäsi viikon ajan: asennon vaikeus ja kivistys yllättivät, muiden kummastelu ja muotikin haittasivat – lopulta käteen jäi uusi, terveellinen tapa

      Tilaajille
    11. Näytä lisää