Meitä janottaa, siispä elämmeSalonen latasi tulisesti koomista kauhua Ligetin Suureen makaaberiin - Kulttuuri | HS.fi

Meitä janottaa, siispä elämmeSalonen latasi tulisesti koomista kauhua Ligetin Suureen makaaberiin

30.7.1997 3:00

HANNU-ILARI LAMPILA SALZBURG - "Meitä janottaa, niinpä me olemme elossa", György Ligetin Le Grand Macabre -oopperan innokkaimmat ryyppyveikot päättelevät epäonnistuneen maailmanlopun jälkeen.

Kova jano oli myös ensi-iltayleisöllä karonkassa, joka pidettiin Peter Sellarsin ohjaaman ja Esa-Pekka Salosen johtaman menestyksekkään ensi-illan jälkeen. Maailmanlopun epäonnistuminen ja Salzburgien juhlien johtajan Gerard Mortierin uhkayrityksen onnistuminen herättivät riemukkaan tunnelman, ja kuohuviini loppui nopeasti. Suuri makaaberi -oopperassa Breughellandin asukkaiden viinanhimo ei katoa tulikivenkatkuisten, kammottavasti jylisevien tuhonjulistusten keskellä, päin vastoin. Mikä huvittavinta, viinan avulla onnistutaan koko maailmanloppu estämään: kuolemanenkeli Nekrotzar juotetaan niin känniin, että hänen synkät manauksensa menettävät suurimman osan tehostaan. Ainoa, joka Suuren makaaberin lopussa kuolee, on Suuri makaaberi, Nekrotzar itse. Hän menehtyy harmiinsa, koska on niin onneton, ettei ole onnistunut täyttämään taivaallista tehtäväänsä, Viimeisen tuomion toteuttamista. Huvitteleeko ihmiskunta itsensä kuoliaaksi täysin tietämättömänä viimeisen hetken koittamisesta? Tätä kysyy Suuri makaaberi. Ligeti vääntää kaiken aivan hullunkuriseksi Suuressa makaaberissa Ligeti on suuren ironian mestari. Kaikki mihin hän tarttuu vääntyy täysin hullunkuriseksi ja groteskiksi. Vakava on humorista, koominen kuolemanvakavaa. Ooppera alkaa barokkityylisellä toccatalla, jonka soittaa - 12 autontorvea. Ne yrittävät selviytyä tehtävästään aivan vakavissaan, mutta tulos on tavattoman koominen: katkonaista, luonnotonta tuuttaamista ja räikäämistä. Kauhua Ligeti liioittelee niin voimakkaasti, ettei se enää vaikuta vaaralliselta. Hän auttaa voittamaan tuhopelkoa paljastamalla siitä naurettavia piirteitä, säilyttämällä ironisen etäisyyden tuomiopäivän julistuksiin. Kuolemanvakava paikka Suuri makaaberi kuitenkin on sen esittäjille. Teos on kaikesta päätellen pirullisen vaikea, ja sen partituuri voi herättää monissa kapellimestareissa kauhun tunteita - mutta ei kuitenkaan Esa-Pekka Salosessa. "Jos emme olisi harjoitelleet kymmentä tuntia päivässä, esitys ei olisi sujunut", huokaisi Salonen onnellisen näköisenä ensi-illan jälkeen. Ovikello, huuliharppu, paljon vaskia Ligeti parodioi oopperassaan koko länsimaista musiikkiperinnettä, ja kapellimestarin on rakennettava kaiken aikaa myös matemaattisen tarkkoja struktuureita ja muotokulkuja ilveilevän, groteskin pinnan alle. Lontoon Philharmonic Orchestran piti liittää soittimistoonsa myös ovikelloja, huuliharppuja ja joitakin muita outoja instrumentteja. Päävalta on vaskilla ja laajalla lyömäsoitinpatteristolla. Vaikutti siltä, että Salosella oli myös hauskaa maalailla Ligetin hullunkurista tuhofantasiaa, jonka huumorissa on jotakin samaa kuin Salosen joissakin omissa villiintyvissä teoksissa. Voi olettaa, että Salosta viehättää suuresti myös Ligetin lauluilmaisu, jossa äänellään voidaan tehdä mitä tahansa, uikuttaa, vinkua, muristä, kirkua, huutaa, rääkyä, supattaa, änkyttää - kaikkea mitä pidetään perinteisesti rumana. "Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen aloin todella myös nauttia johtamisesta. Sen jälkeen huomasin, että esitys menee yleisöön", Salonen totesi. Ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat ratkaisevat. Salzburgin musiikkijuhlien johtaja Gerard Mortier teki todella rohkean teon ottamalla nykyoopperan ennen niin konservatiivisten juhlien ohjelmistoon. Innostuneet suosionosoitukset kestivät yli kymmenen minuuttia, eikä kukaan buuannut. Kuvamaailma viittaa tieteiselokuvaan Sellars ja lavastaja George Tsypin ovat sijoittaneet tuhonäkynsä jonnekin tulevaisuuteen, yhdysvaltalaisista science fiction -elokuvista tuttuun autioon maisemaan. Eurooppalaisia assosiaatioita näyttämöllä ei juuri näy, mikä luo tiettyä neutraalia etäisyyden tuntua. Maailmanlopun hetkenä Sellars tekee koko suuresta Festspielhausista näyttämön, jossa valot häikäisevät ja piemenevät. Kuoro huutaa vihan päivää kurkku suorana katsoman takaa avautuvista ovista. Kuoron ja tanssiryhmän liikkeet luovat omaa, pateettisuudessaan koomista rituaalintuntua. Yleisön makaaberiin viihtyvyyteen vaikuttivat ratkaisevasti tietysti laulajat, jota oli valittu erinomaisesti tehtäviin. Mukana oli kolme tummaihoista miessolistia. Toivotun vaikutuksen tekee Willard White mustana Nekrotzarina: hän suuri, vahvan ja vaarallisen näköinen mies, jolla on raskaasti jyrisevä, fanaattisen maallikkosaarnaajan ääni. Mutta vaikka tämä Nekrotzar yrittäisi olla miten mahtipontisen profeetallinen tahansa, häntä ei yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta huvittumatta. Kaiken sijoiltaan vinksahtaneen, groteskin ääntelyn vastapainona on oopperan rakastavaisten, Laura Claycombin ja Charlotta Hellekantin hunajainen laulu. Tämä pari edustaa tulevaisuuden toivoa ja rakkautta, joka on tosin pelkkää seksuaalista himoa. Amandalle ja Amandolle riittää tosin vielä normaali seksi, kun taas hoviastrologi Astradomoksen vaimo Mescalina vaatii tyydytyksekseen sadomasokistisia temppuja. Jard van Nesin Mescalina on aivan mainio hahmo, pohjimmiltaan aivan tavallisen näköinen tukeva vaimoihminen, josta on tullut oikein "kiukkuinen muija"- ja kaiken lisäksi perverssi seksihurjastelija. Graham Clarkin Piet von Fass näyttää, miten pitää ryypätä kunnolla ja laulaa oikein hullusti. Tämä englantilainen tenori on verraton näyttelijä, täynnä elohopeamaista liikkumishalua, sisäistä vimmaa ja näyttämöhuumoria. Kun Sibylle Ehlertin Venus astui näyttämölle ilman rihmankiertämää, nousivat kiikarit miesyleisön silmille. Ligetin pieleen menevä maailmanloppu tarjoaa monenmoista silmän kiihoketta, myös mahdollisuuden tirkistelyyn. FRANZ NEUMAYR

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat