Kulttuuri

Kirjallisuus talvisen hämärän maassa

Tilaajille

Uudessa kirjassaan Hurmio tai turmio? WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio herättelee keskustelua kirjan ja kustantamojen tulevaisuudesta. Siitä onkin tärkeä puhua, vaikka vastaukset eivät välttämättä ole mustavalkoisia: suuri ei aina ole ilkeä, eikä pieni laadukas - ja rahaakin tarvitaan. Mutta totta on sekin, että kirjojen kustantaminen on herkkä ala, jota on vaikea sovittaa pörssin nopeita voittoja himoavaan henkeen.

Suurten kustantamojen valta kirjallisuuteen näyttää ulospäin vahvalta, mutta seisovatko jättiläiset savijaloilla? Kustantamon pääasialliset tehtävät ovat painatus ja markkinointi, jotka voi ostaa helposti ja halvalla muualtakin. Kirjailijat saattavatkin jatkossa loikata esimerkiksi pienkustantamoihin tai omakustantamoihin, ellei isojen talojen meno heitä miellytä.

Muuttajia onkin jo joitakuita - esimerkiksi Harri Tapper ja Heidi Liehu julkaisivat tuoreet teoksensa suurten talojen ulkopuolella - mutta isommat siirtymät on toistaiseksi estänyt lähinnä kaksi asiaa: kirjailijoille ominainen turvallisuudentarve ja suomalaiseen kulttuuriin syvään juurtunut suurten kustantamojen arvostus, mikä on näkynyt niin julkisuudessa kuin kirjakaupoissakin.

Kirjailijan työ on henkisesti niin raskasta, että useimmat kirjailijat pelkäävät suunnattomasti kaikenlaisia muutoksia. Jo tutun kustannustoimittajan vaihtuminen voi olla halvaannuttava kriisi. Siksi kustantajat ovat voineet laskea kirjailijoiden uskollisuuden varaan.

Toisaalta Suomessa elää vielä sitkeä käsitys, jonka mukaan pienkustantamot julkaisevat vain kummaa marginaalikirjallisuutta tai sellaisia kirjoja, jotka eivät ole suurille kelvanneet.

Maailmalla on menty toiseen suuntaan - suuri osa parhaista kirjoista tulee pieniltä kustantajilta - mutta Suomessa suurten valta näyttää entisestään vahvistuvan. Julkisuutta, markkinointia ja myyntikanavia hallitseva kustannustalo tuntuu pienessä maassa käsittämättömän ylivoimaiselta, niin jättimäiseltä koneistolta että sen rinnalla kirjailija voi alkaa tuntea itsensä entistä pienemmäksi rattaaksi, lähes mitättömäksi tekijäksi.

Olen viime aikoina keskustellut kirjan tilanteesta lukuisien kirjailijakollegojeni kanssa. Yleisimmät tunteet ovat hämmennys, ärtymys tai suoranainen kauhu.

Kustantamoista on tietysti purnattu aina, mutta nyt muutoksia on tapahtunut ja tapahtumassa monella muullakin alueella.

Suomessa 1970-luvulla luotu taiteen apurahajärjestelmä on ollut maailmankin mitassa hieno ja esikuvallinen. Siksi taiteilijat ja taiteilijajärjestöt ovat pitäneet apurahoista kynsin hampain kiinni, mutta muutokset odottavat jo ovella.

Esimerkiksi näyttelijät järjestävät jo omia "pestuumarkkinoitaan", joista ammattinäyttelijän voi vuokrata vaikka radiomainokseen. Kirjailijatkaan eivät voi enää jatkossa laskea pelkän valtion rahan varaan vaan heidän (meidän) on vähitellen pakko alkaa ennakkoluulottomasti miettiä uusia tapoja myydä omaa ammattitaitoamme tässä markkinoiden maailmassa.

Opetusministeriön Kulttuuriteollisuustyöryhmä on vastikään tuonut esiin ajatuksia suomalaisen kulttuurin - myös kirjallisuuden - tulevaisuudennäkymistä. Hannele Koivunen ja Tanja Kotro ovat rohkeasti pelmuuttaneet perinteisiä käsityksiä luovuudesta, apurahoista, agenteista ja luovan työn "tuotteistamisesta".

Vastarinta on kovaa, mutta vaihtoehtoja vähän. Taiteilijoiden joukossa juuri kirjailijat purnaavat eniten kaupallisuudesta ja tuotteistumisesta, vaikka todellisuudessa kirjailijat jos ketkä ovat hyvinkin tarkkoja omasta markkinoinnistaan ja myyntiluvuistaan. Monen mielestä juuri epäkaupallisen kirjallisuuden pitäisi käydä kaupaksi ja vähälevikkisen levitä. Tätä kaksinaismoraalia on syytäkin ravistella.

Kirjan ja kirjailijoiden rooli - kohtelu - julkisuudessa on myös muuttunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana rajusti.

Joskus tuntuu kuin esimerkiksi kotimaisista syksyn uutuuskirjoista etsittäisiin vain paljastuksia, virheitä ja typeryyksiä. Suhtautuminen suomalaiseen kirjallisuuteen ja kirjailijoihin on ylemmyydentuntoista ja ironista verrattuna esimerkiksi klassiseen musiikkiin, rokkiin tai elokuvaan, joita arvioidaan aina vähintäänkin ystävällisen ymmärtävästi.

Elokuvan ja musiikin alalla neron titteleitä jaellaan julkisuudessa joka toiselle piirikunnalliselle kyvylle. Mutta voisiko kuvitella, että jotakuta elävää kirjailijaa kutsuttaisiin julkisuudessa neroksi? Paavo Haavikkokin on nykymediassa lähinnä säälittävä höppänä, jota kuka tahansa palstanpitäjä voi mennen tullen herjata. Ilmankos Aatos Erkko huomasi kirjallisuuden olevan kriisissä - sehän selviää jo lehtiäkin lukemalla.

Suomessa kirjallisuudella on ollut erityisasema suomen kielen ja kansallisvaltion henkisen pohjan luojana ja kansallisen itseymmärryksen rakentajana. Me olemme nähneet itsemme pitkälti kirjailijoiden silmin. Suomi on fiktio, jonka ovat luoneet kirjailijat, kuten Lönnrot , Runeberg , Canth , Kivi , Leino , Linna ja monet muut.

Painopisteen suuntautuessa kansallisesta ylikansalliseen, etualalle on nostettu kielirajoja ketterämmin ylittävät taiteet, kuten musiikki ja kuvataide. Kirjallisuuden tehtävä on kuitenkin yhä se entinen: kertoa meille meidän omin sanoinemme, keitä me olemme. Ilman sitä tietoa ja sen tuomaa itsetuntoa maailmallakin äkkiä eksyy.

Voisimme me kertoa sen muillekin. Me suomalaiset olemme esimerkiksi muille EU-maille taatusti unionin oudoin ja tuntemattomin kansa. Suomi-tietoa yritetään nyt lisätä kiireenkaupalla erilaisilla "Sisu, sauna ja Sibelius bisnesmiehille" -kirjasilla, mutta kaikki propaganda ei yhteensäkään vastaa yhtä suomalaista Peter Höegia tai Jostein Gaarderia. Muissa pohjoismaissa myös oman kirjallisuuden vienti kiinnostaa kustantajia, mutta suomalaisille kustantajille kansainvälisyys on lähinnä ulkomaisten käännöskirjojen ostamista.

Jotkut haluaisivat kohottaa kansallisen kirjallisuuden profiilia tuomalla komean Kirjallisuustalon Töölönlahdelle muiden kultturimonumenttien viereen. Miksipä ei? Arkkitehtuuri kuvastaa aina aikakauden arvostuksia. Onhan aikamoinen ajan merkki sekin, että keskustaan halutaan kaksi musiikkipalatsia, joita piskuinen puinen kirjailijatalo sitten Linnunlaulun mäeltä ironisesti hymyillen katselisi.

Mutta on kirjallisuudella isompiakin huolenaiheita.

Kirjastojamme on viime vuosien aikana uudistettu vauhdilla. Valikoima on kasvanut ja verkot toimivat. Tavoitteena on tehdä kirjastoista maailmanlaajuisen tiedon valtatien bittipysäkkejä.

Hyvä niin, mutta miten tässä vauhdissa on käymässä laitoksen perimmäisen tehtävän?

Puhun siis kirja stosta.

Tuoreen tutkimuksen mukaan sulkeminen uhkaa joka viidettä sivukirjastoa. Viime aikoina pikku-uutisia tämän tai tuon kirjaston poismenosta onkin sattunut silmiin usein. Ne ovat aina suuria suruviestejä, kuin lukisi rakkaan ystävän kuolinilmoituksen.

Jotta kirjasto voisi palvella esimerkiksi lapsia ja vanhuksia, kirjaston on oltava lähellä, mieluiten kävelymatkan päässä. Huippumodernien bittipysäkkien lisäksi me tarvitsemme myös pieniä ja rauhallisia korttelikirjastoja, jonne kuka hyvänsä ihminen voi aamuin päivin illoin ilman pääsymaksua pistäytyä lukemaan lehdet ja lainaamaan kirjan. Kirjallisuus on todellista koko kansan kulttuuria.

On syytä muistaa, että lamavuosina kirjastojen käyttäjämäärät suorastaan räjähtivät kasvuun. En tiedä enemmän toivoa antavaa asiaa kuin nähdä viisikymppisen työttömän miehen pitävän itseään ajassa kiinni lukemalla lehtiä tai kehittämällä itseään lainaamalla kirjoja. Se on minusta Suomea hienoimmillaan, todellista laman sankaruutta. Ja missä nuokin miehet olisivat viime vuodet istuneet ellei edes kirjastoa olisi ollut?

Myös Suomen koulujen kirjastot ovat järkyttävällä tolalla. Kirjastoja on pikapikaa muutettu atk-luokiksi ja kirjahyllyt ammottavat tyhjyyttään jonkin varastotilan perällä. Samoin on laita laitoskirjastojen; sairaaloissa ja vankiloissa jos missä alkaa pitkinä päivinä ja iltoina kurnia lukemisen nälkä.

Suomeen suunnitellaan jo internet-kioskeja, joissa jokainen voi "hoitaa asioitaan". Mutta mihin ihminen voi enää pysähtyä ajattelemaan? Vai onko kohuttu "tietoyhteiskunta" pelkkää viihdettä, verkkosoppailua ja entistä kätevämpää laskujen maksamista?

Oireellinen oli myös professori Irina Buchbergerin yleisönosastokirjoitus syyskuussa Helsingin Sanomissa. Buchbergerin mielestä koulun pitää hyväksyä se, ettei kirjojen lukeminen kuulu poikien kulttuuriin.

"Suomalaiselle miehelle sopii sanomalehti ja aikakauslehti, keskieurooppalainen työntää povitaskuun runokirjan", Buchberger kirjoitti.

Koska pojat ovat luopumassa jo lehtienkin luvusta ja siirtymässä verkkoihin, koulun pitää Buchbergerin mielestä seurata heitä sinnekin. Äidinkielen ylioppilaskokeiden pohjaksi pitää siksi ottaa myös "monimediaiset sekä suomen- että vieraskieliset verkkotekstit".

Odotin aikani, että miehet rynnistäisivät joukolla tyrmäämään tällaiset ajatukset. Erityisesti odotin mieskirjailijoiden ja miksei kustantamoidenkin reaktioita. Jos koulukin lyö hanskat tiskiin poikien lukuhaluttomuuden edessä, mistä löytyvät jatkossa ostajat kaikille niille veijariromaaneille, vakoojaseikkailuille, sotamuisteloille ja urospsykologioille, joita nimenomaan miehille uskollisesti markkinoidaan? Ja jos hyväksytään se, ettei poikien tarvitse enää selvitä edes lehtitekstistä, niin tuleeko kaikista lehdistä sitten naistenlehtiä?

Minusta on häpeä, jos ja kun Suomessa kukaan pääsee ylioppilaaksi tuntematta edes Kalevalaa , Seitsemää veljestä , Helkavirsiä , Tuntematonta sotilasta ja Sinuhea - kaikki miesten kirjoittamia kirjoja muuten.

Kaikki oppilaat tarvitsevat mielestäni nykyistä enemmän, eivät vähemmän, äidinkielen, kirjallisen ilmaisun ja kirjallisuuden opetusta. Aatos Erkko vaati HS:n haastattelussaan vahvaa panostusta suomalaisen kaunokirjallisuuden puolesta.

Mistä muualta sellaiset toimet voivat luontevammin lähteä kuin koulusta - koulun äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilta? Siellä kasvavat tulevaisuuden kirjoittajat ja sieltä kasvavat tulevaisuuden lukijat. Jos kasvavat.

Ideoita onneksi riittää. Lahjakkaille lukijoille on perustettu Espoossa Matilda-projekti, jossa etsitään ja tuetaan nimenomaan kaunokirjallisuudesta kiinnostuneita koululaisia. He vaihtavat internetissä lukuvihjeitä ja tekevät viikottain arvosteluja lukemistaan kirjoista. Hienoa.

Lukemisesta ja kirjallisuudesta pitää tehdä loistojuttu. Hyvä lukija ansaitsee tukea ja huomiota siinä, missä hyvä laskija, erinomainen urheilija tai muu erityislahjakkuus.

Kirjallisuus opettaa paljon. Se antaa meille ainoan aidon sydämen ilmaisun kielen: oman äidinkielemme. Se auttaa meitä ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitamme ja asettumaan myös toisenlaisten ihmisten asemaan; se siis kasvattaa sitä paljon puhuttua tunneälyä, jota tarvitaan perheissä, työpaikoilla ja kaikissa elämämme ihmissuhteissa. Kirjan henkilöiden nahassa voimme olla hetken mustia tai valkoisia, miehiä tai naisia, lapsia tai vanhuksia, neroja tai hulluja, historian tai tulevaisuuden henkilöitä, koiria tai koppakuoriaisia.

Taskussa tai kainalossa kaikkialle mukana kulkeva pieni kirja avaa pakoreitin tästä yhä yksiarvoisemmasta ja karkeammasta arkipäivästä. Se muistuttaa, että elämä ei ole vain järjen suora viiva vaan myös mielikuvituksen labyrintti, kaunis mysteerio.

Kirjallisuus on kulttuuripääomaa, jota tarvitaan, ellemme halua jäädä Euroopan koilliseksi moukkien maakunnaksi. Keski-Euroopassa sivistyneet ihmiset keskustelevat hyvin paljon kirjoista: mitä olet lukenut, mistä pidät, mitä luet seuraavaksi. Ranskassa tai Saksassa ei ole fiksua kääntää keskustelua oitis rokkiin tai urheiluun saati ilmoittaa, ettei lue kirjoja.

Se ei ole merkki rohkeasta antielitismistä vaan pelkästään tyhmyydestä.

Olemme jo tottuneet siihen, että Suomessa monet sivistyneenkin kirjoissa kulkevat ihmiset - esimerkiksi poliitikot - myöntävät lähes ylpeästi, etteivät lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Jotkut saattavat silti lisätä, ettei esimerkiksi kotimainen kaunokirjallisuus puhuttele heitä; tieto joka on ilmeisesti hankittu jollain yliluonnollisilla keinoilla!

Viime aikoina olen tyrmistyksekseni erilaisista haastattelulausumista huomannut, että nyt jopa monet kirjailijat ovat liittyneet lukemattomuudellaan kerskuvien kuoroon. Jos se todella on kirjailijoiden oma asenne, miksi kenenkään muunkaan pitäisi vaivautua lukemaan?

Olen yrittänyt kovasti miettiä, mistä tällainen kirjallisuutta halveksuva ja ylipäänsäkin kulttuurivihamielinen henki on syntynyt?

Voi olla, että kirjoihin ja kulttuuriin liittyy meillä vielä lukkarin ABC-kirjan pelkoa. Kulttuuri on koettu vaikeana ja elitistisenä. Aikaisemmin omaa ymmärryksen puutetta on salailtu ja häpeilty, mutta nyt uuden den glider in -itsetunnon voimalla paukutetaan, että perkele, mehän käytetään tennissukkia jos huvittaa, eikä jumalauta lueta kyllä ainuttakaan kirjaa, saatana!

Muiden eurooppalaisten voi olla vaikea ymmärtää suomalaisten uhmaikää. Suomessa on ehkä kova juttu uhota, että lukekoot Euroopassa runoja, meidän ei tarvitse - mutta mitä teemme, kun puhe eurooppalaisessa seurassa kääntyy kirjallisuuteen?

Joo, Zola - eikös se ole se Chelsean kärkimies, kova maalitykki!

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Tarina opiskelijanaisen täysin surkeasta seksiyöstä nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi – Miksi annamme huonon seksin tapahtua?

    2. 2

      Suurmoskeijahanke sai pakit Helsingissä, puuhanainen uhkaa viedä moskeijan muualle: ”En ole käynyt yhtäkään järkevää keskustelua yhdenkään poliitikon kanssa”

    3. 3

      Walesilainen lammasfarmari äänesti brexitin puolesta, mutta nyt EU-ero vaarantaa koko elämäntyön: ”En koskaan halunnut kovaa brexitiä”

    4. 4

      Ultra Bran jälkeen Vuokko Hovatta menetti ensin lapsen ja sitten miehensä: ”On lohdullista tietää, että aika kauheistakin asioista voi selvitä”

      Tilaajille
    5. 5

      Egyptiläinen laulajatar söi musiikkivideolla banaania alusvaatteissaan – tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan siveettömyydestä

    6. 6

      Uusi Tähtien sota -elokuva The Last Jedi on niin hyvä, että se pääsee jo lähelle alkuperäistä trilogiaa

    7. 7

      Espoo varautuu ongelmiin: Liikennekaaos uhkaa tammikuussa, kun länsimetron liityntäliikenne käynnistyy

    8. 8

      Helsinki-Vantaan lentokenttä meni sekaisin: Laukkujensa etsijöitä kehotettiin tiistaina lähtemään pois ja palaamaan aamulla asiaan

    9. 9

      Valtiolla on käsissään huumekaupasta peräisin olevia bitcoineja miljoonien eurojen edestä – Valtiokonttori päättää tammikuussa, miten se suhtautuu kyseenalaiseen valuuttaan

    10. 10

      Erikoisen ”tappaja-ankan” fossiili löytyi Mongoliasta – dinosaurus oli niin erikoinen, että tutkijat epäilivät otusta väärennökseksi

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Tarina opiskelijanaisen täysin surkeasta seksiyöstä nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi – Miksi annamme huonon seksin tapahtua?

    2. 2

      #Metoo-kampanja voi lannistaa ujot ja kokemattomat pojat

    3. 3

      Venäjä saattaa antaa Ruotsille ikävän joululahjan: Iskander-ohjuksia naapuriin – Mutta miksi ohjus­kohut hymyilyttävät Venäjän tuntevia suomalais­sotilaita?

      Tilaajille
    4. 4

      Suurmoskeijahanke sai pakit Helsingissä, puuhanainen uhkaa viedä moskeijan muualle: ”En ole käynyt yhtäkään järkevää keskustelua yhdenkään poliitikon kanssa”

    5. 5

      Sikarin muotoista asteroidia tarkkaillaan radioteleskoopilla – se on niin outo, että siinä voisi olla merkkejä vieraasta sivilisaatiosta

    6. 6

      Ultra Bran jälkeen Vuokko Hovatta menetti ensin lapsen ja sitten miehensä: ”On lohdullista tietää, että aika kauheistakin asioista voi selvitä”

      Tilaajille
    7. 7

      Vuosikymmeniä paraatipaikalla polkuhintaan kirjoja myynyt antikvariaatti kaatui Helsingin kaupungin vuokran­korotuksiin – ”Olemme pelanneet tähänkin asti minimikatteella”

    8. 8

      Ensin Vantaa kaatoi tonnikaupalla lasten ruokaa roskiin, nyt kaupunkilaiset maksavat siitä miljoona euroa – ”Käsittämätön virhe”, luonnehtii poliitikko

    9. 9

      Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

    10. 10

      Suomalaismies vaati Googlelta 120 000 euron korvauksia henkisestä kärsimyksestä, kivusta ja särystä, mutta joutui itse maksajaksi

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Helsinkiläis­nainen otti kuvan pyörä­tielle pysäköidystä paketti­autosta – autosta tuli poliisi ja vei ilman henkilöllisyys­todistusta liikkeellä olleen naisen putkaan

    2. 2

      Kuvia Suomesta, osa 27: Mikko Suutarinen valokuvasi kuljettajia, jotka muistuttavat ajoneuvojaan

    3. 3

      Alma on julkaissut musiikkia vain vajaat 17 minuuttia – Onko hän todella kansain­välisesti menestynein suomalainen artisti?

      Tilaajille
    4. 4

      Tämä kysymys kysytään lähes jokaisessa työhaastattelussa, sillä se paljastaa työntekijästä paljon – Näin vastaat siihen oikein

      Tilaajille
    5. 5

      Onko tässä Linnan juhlien hervottomin kuva – Oletko koskaan nähnyt Timo Soinia yhtä onnellisena?

    6. 6

      HS:n lukijat äänestivät suosikkinsa Linnan juhlien näyttävimmistä puvuista – kärki­viisikossa säihkyviä paljetteja, upeita laahuksia ja Suomen leijonalla koristeltu housupuku

    7. 7

      Kummelin Heikki Silvennoinen on ymmällään ja otettu sketsinsä maailmanlaajuisesta suosiosta: ”Pääasia, että ihmiset nauravat”

    8. 8

      Viiden lapsen isä Topi Linjama erosi vanhoillislestadiolaisuudesta ja puolustaa nyt isien asemaa – Isä on monessa perheessä juoksupoika ja äiti projektipäällikkö, hän sanoo

      Tilaajille
    9. 9

      Järjestäjän Facebook-kirjoitus osoittaa: Töölöntorin alpakka­tapahtumalla haluttiin viedä huomio pois 612-kulkueesta ja saada se siirtymään muualle

    10. 10

      Toimittaja kyykkäsi viikon ajan: asennon vaikeus ja kivistys yllättivät, muiden kummastelu ja muotikin haittasivat – lopulta käteen jäi uusi, terveellinen tapa

      Tilaajille
    11. Näytä lisää