Keskeislyriikka ennen ihanne, tänään solvaus - Kulttuuri | HS.fi

Keskeislyriikka ennen ihanne, tänään solvaus

11.5.2002 3:00

Suurelta osin juuri Tuomas Anhavan vaikutuksesta modernismi murtautui suomalaiseen kirjallisuuteen 50-luvulla ja jäi vallitsevaksi opiksi.

Missään toisessa maassa ei ole suhtauduttu esimerkiksi riimiin ja mittaan yhtä nuivean tuomitsevasti kuin Suomessa, vain Ilpo Tiihonen on johdonmukaisesti uhmannut vapaarytmisyyden opinkappaletta. Poundilaisesta imagismista sekä tankarunoudesta omaksuttu itsenäisen kuvan ajatus (tai kuvallisuus ylipäänsä) on meillä syrjäyttänyt monet muut ilmaisumuodot, kuten sanamagian tai äänteisiin ja kirjaimiin perustuvan runouden. Modernistinen kuva oli osa runoilijan minänmaailmaa, ja kuvat "saattoivat asettua peräkkäin ja syntyä toisistaan juuri niin kuin ne runoilijan mielessä asettuvat ja syntyvät", kuten Anhava luonnehtii Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka -kokoelman arvostelussa 1956. Vaikka kuvat vapautuivatkin naturalistisesta johdonmukaisuudesta, ne olivat silti elämänkokemuksen pohjalta ymmärrettäviä ja "purettavissa". Kirjeenvaihdossaan Manner luonnehtiikin itseään "realistiksi". Kuvakäsitys ja kuvallisuuden asema muuttui 90-luvulla voimakkaasti. Kokemustieto ei välttämättä enää auttanut jäsentämään kuvaa, joka saattoi takautua baudelairelaiseen romantiikkaan ( Tomi Kontio ) tai sen tärkeä asema saatettiin kokonaan sivuuttaa kiinnittämällä huomio esimerkiksi kielimystiikkaan. Jos runo oli kuvallinen, olennaista siinä oli nopea liikkuvuus, äkkikäänteet ja leikkaukset musiikkivideon tapaan. Runoilijat reagoivat kaikkialta vyöryvään kuvien tulvaan monella eri tavalla. Tuomas Anhava piti itseään keskeislyyrikkona, ja 50-luvulla keskeislyriikka olikin runouden "korkein" muoto. Oli tarkoitus, että runoilijan minänmaailmaan tutustuvassa lukijassa virittyi lyyrinen tunne. Nykyään sana "keskeislyyrikko" on enemmän solvaus kuin ihanne. Minänmaailmaa ei ole olemassa, koska "minä" on omissakin silmissään muukalainen. "Minää" olennaisempaa on kysymys "sinästä", "toisesta". Runo tai runoteos on moniäänisyyden näyttämö: siinä on monta kokijaa, puhujaa, näkökulmaa. Yksi Anhavan opeista pätee sentään yhä: tarkan ja täsmällisen kielen vaatimus. Siitä kirjallisuus on pääsemättömissä niin kauan kuin sen instrumenttia käytetään myös ostoksilla ja kahviloissa, viestinnän välineenä. Helena Sinervo

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat