Vastaus ky symykseen "Keitä olemme?" Kansallisbiografia on tasa-arvoa kunnioittavan mutta ympäröiviin kulttuureihin lukemattomin sitein kytkeytyneen maan julkaisu - Kulttuuri | HS.fi

Vastaus ky symykseen "Keitä olemme?" Kansallisbiografia on tasa-arvoa kunnioittavan mutta ympäröiviin kulttuureihin lukemattomin sitein kytkeytyneen maan julkaisu

15.3.2003 2:00

Miksi Kansallisbiografian kaltaista järkälettä on toimittaa jyystetty vuosikymmen? Siihen on helppo vastata.

Ennen olivat kuningasluettelot, "paimenmuistot" eli pappien elämäkerrat, kokoelmat jalosukuisten tekemisistä ja aateliskalenterit, merkkihenkilöiden elämäkerrat, joista ammennettiin siveellistä johdatusta etenkin kouluissa, ja viimein matrikkelit ja hakuteokset - Kuka Kukin On ilmestyi Suomessakin ensi kertaa lähes sata vuotta sitten.

Tälle teokselle ei ole haluttu antaa sen 1920- ja 1930-luvun vastineen nimeä Kansallinen elämäkerrasto, vaikka sitä se on, tosin edeltäjäänsä kahta vertaa laajempi. Tuo kohdittain verrattoman hyvin kirjoitettu ja toimitettu suurteos ilmestyi aikana, jolloin moni oli tohkeissaan suomalaisuudesta ja esimerkiksi Venäjään liittyvät asiat herättivät yleistä vastenmielisyyttä; kukaties myös akateemiseen oppineisuuteen ja valtion virassa olemiseen suhtauduttiin uutuuden innolla.

Kansallisbiografia puolestaan on tasa-arvoa kunnioittavan mutta ympäröiviin kulttuureihin lukemattomin sitein kytkeytyneen maan julkaisu, jossa tietenkin toteutuu se luonnollinen rajoitus, että hunsvotteja on esitelty vähän ja mitättömyyksiä ei lainkaan.

Kirjassa esiintyy kyllä mielikuvitusta kiihottavia titteleitä, kuten "seikkailija" ja "avioliittohuijari". Viimeksi mainittu eli Ruben Oskar Auervaara on lisäksi pätevästi perusteltu: "...petkutuksilla oli sodasta toipuvan Suomen kansan katsannossa suuri viihdearvo".

Silti valikoimasta, kuuluisien henkilöiden luettelosta, kyllä piirtyy näkyviin suomalainen sankari, joka on tavallinen ihminen, se jonka elämäkertaa ei kuitenkaan merkitä muistiin eikä järin muistetakaan, kun asianomainen on, siitä suurta numeroa tekemättä, viety vuorollaan hautaan, ja sukupolvien verkko jatkuu.

Luonnollisesti teoksessa esiteltyihin kuuluu naisia ja odotetusti heihin on kiinnitetty nyt erityisesti huomiota. Se on paikallaan pitkän vähättelyn kauden jälkeen.

Naisia koskevissa artikkeleissa on hurjia tietoja. Valokuvauksen uranuurtaja ja kaupunkikuvien tallettaja Signe Brander kuoli kirjan mukaan jatkosodan ensimmäisenä talvena lähinnä nälkään sairaalahoidokkina.

Teoksen kirjoittajien luettelo on lähes tyrmistyttävä. Päätoimittaja Matti Klinge on Anneli Mäkelä-Alitalon, Markku Tyynilän ja Martti Häikiön kanssa onnistunut panemaan liikekannalle parhaan asiantuntemuksen. Jälki on sen mukaista. Ensimmäisen osan "vähäisen" 877 sivun näytteen perusteella arvioiden työn arvosana on kauttaaltaan "oivallinen".

Kaikki artikkelit on jo kirjoitettu. Vaikka teossarja ilmestyy nyt usean vuoden aikana kahden niteen vuosivauhtia, artikkelit ovat internetistä luettavissa. Teossarjan toivotaan 1920-luvun henkeen päätyvän sivistyneiden kotien kirjahyllyyn. Kunpa päätyisikin, nyt kun hyviä tietosanakirjoja ei enää ole.

Kaikissa kirjoissa on virheitä ja puutteita. Sellaisten esitteleminen lehdessä olisi lähinnä itsekorostusta eli tarpeetonta ja hylättävää.

Teossarjan kannalta merkittävää on toimituksen tunnustama toleranssi: mieluummin kestetään virheet ja aukot kuin rakennetaan Iisakin kirkkoa, kuten Ruotsissa, jossa vastaava hanke on ollut kesken jotain 70 vuotta.

Ilmiön nimi on insinööritieteissä "power-law" - hajonnan eli hutiprosentin painaminen vaikkapa kahdesta yhteen prosenttiyksikköön luultavasti kaksinkertaistaisi kulut ja nelinkertaistaisi tarvittavan työajan.

Tämä teos tulisi liittää lukioiden ja korkeampien oppilaitosten ohjelmaan siten että oppilailla luetettaisiin nimeltä mainittuja henkilöitä koskevat artikkelit.

Esimerkiksi Teknillinen korkeakoulu, josta on kyllä olemassa julkaistua historiaa, saisi toimia tulevaisuudessa näin. Samaa voi suositella maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle ja kaikille kauppatieteilijöille.

Nämä ovat esimerkkejä aloista, joiden suuret ja arvostetut nimet eivät välttämättä tule laajaan tietoisuuteen.

Nämä ovat myös aloja, joilla toimivat henkilöt ajautuvat joskus luulemaan , että menneisyys on voitettu kanta ja vanhan voi unohtaa. Se on hirvittävä erehdys myös alan oman menestyksen kannalta.

Tämä on vastaus kysymykseen, kenelle tällainen mahdoton kirjasarja on tarkoitettu ja kuka sitä lukee.

Itse luin ensimmäisen osan ja pelkään olevani koukussa. Pitää lukea koko teossarja. Aakkosten järjestetty mielivalta viehättää. Aakkosellista suurteosta on kevyt lukea.

Useimmat järkevät ihmiset kavahtavat moniosaisen, huolellisesti aihepiireittäin jäsennetyn teoksen lukemista. Tietosanakirjan lukeminen puolestaan voi olla merkki henkisestä hämärätilasta.

Tällaisen teoksen lukeminen tekee viisaammaksi. Se johtuu teoksen sisäisestä logiikasta ja rakenteesta.

Joskus muinoin suomalainen yhteiskunta käsitettiin pyramidia muistuttavaksi rakennelmaksi, jonka huipulla olivat suurmiehet ja Helsingin yliopisto, etenkin sen vakinaiset professorit. Lisäksi oli pieni määrä kanonisoituja taiteilijoita, ihailtuja kenraaleja ja jokunen pakollinen poliitikko.

Kansallisten suurmiesten kipsipäät kuuluivat kansakouluun ja arkihuoneen kirjakaapin päälle. Seuraavassa kerroksessa väkeä oli hiukan laajemmin, seuraavassa sitäkin enemmän, ja niin poispäin.

Pohjalla pyristeli yhteinen kansa eli veronalainen rahvas, eikä moni halunnut myöntää, että pohja on sama asia kuin perustus, sekä kieltä että mieltä ajatellen.

Suomen historia on ainakin vuodesta 1863 harvinaisen hyvä esimerkki.

Kerran toisensa jälkeen pöljä kansa on pelastanut tämän maan, sen jälkeen kun herrat Helsingissä ovat "hoitaneet" asioita. Joskus ihmiset ovat pelastaneet maan sodassa, joskus rauhassa.

Eliitti eli maan valiot ovat joskus halveksineet näitä alapuolelleen arvioimiaan, joskus taas ihailleet kansaa ja sen hyveellisyyttä katteettomasti ja kuvitelluin tunnusmerkein.

Kun kansa ei tietenkään ole niin hyveellinen, seurauksena on ollut raivokohtauksia (1918) ja vaikeita masennustiloja sekä sellaiseen liittyvää itseruoskintaa (1970-luvun Moskovan linjan kommunismi).

Puhutaan myös sukupolvien ketjusta. Aikaisemmin historioitsijat löysivät jatkuvuutta sieltäkin, missä sitä ei oikeastaan ole. Alat ja aineet käsitettiin toisistaan erillisiksi, tiedon määrä kasvavaksi ja mekanismi eräänlaiseksi viestinjuoksuksi, jossa jokainen uusi polvi ottaa vuorollaan kapulan kiidättääkseen.

Sukupolvi onkin kiehtova käsite, jota on viime aikoina elvytetty onnistuneesti.

On hiukan vaikea olla puhumatta 1910-20-luvulla syntyneiden sotasukupolvesta tai heidän lapsistaan, stalinistisukupolvesta. Tämä ajattelutapa näyttäisi olevan pohjaltaan raamatullinen, vanhatestamentillinen.

Sen ongelma on elitismi ja kätketty fasistisuus: valittu kansa ja sen valiot. Muut saavat katsoa päältä, osoittaa kadun varressa suosiotaan, avata veräjiä ja pyytää markkaa, ja muutoin varoa, etteivät jää jalkoihin.

Toki on poikkeuksellisen nerokkaita yksilöitä ja on kai heitä Suomessakin ollut, mutta heidän merkitystään ei pidä liioitella.

Yhteiskunnassa, tieteessä ja taiteessa melkein kaikki on arkea ja työtä yhdessä toisten kanssa, ja nerokkuuden ja hurmion hetket ovat harvinaisia tai peräisin pullosta.

Onni että teoksen kirjoittajat eivät ole elitistejä vaan ymmärtävät, että myös suurten saavutusten henkilöt saavat kiittää sattumaa yhtä paljon kuin kyvykkyyttään.

Teoksen päätoimittaja, professori Matti Klinge saa kunniaa tästä suuresta työstä. Otaksun että hänen henkilökohtainen panoksensa on ollut hyvin suuri. Klinge ei muuten ole todellisuudessa se hiukan erikoinen roolihenkilö, jota hän mielellään esittää, vaan mainio tutkija ja opettaja ja - kuten nytkin nähdään - organisoija.

Teoksen esipuheessaan vilahtaa silti esiin provokaattori-Klinge, joka korostaa nyt suvun suurta merkitystä ja henkilöhistorian uutta tulemista.

En usko. Kun Erkki Pihkala kirjoittaa sensaatiomaisen hyvin pankinjohtaja Matti Ali-Melkkilästä ja Skopista pankkikriisin aloittajana, lukija hahmottaa Matti Rankin, Eljas Sukselaisen, Christopher Wegeliuksen ja Juhani Riikosen roolit, mutta viis veisaa heidän sukuperästään, lukuun ottamatta ehkä Sukselaista.

Lukijaa askarruttaa, mistä tämä liikutuksen humaus tuli ja miten se levisi kylmäpäisenä pidettyyn pankkimaailmaan.

Luulen että suvun ja sukulaisuuden merkitys on viime aikoina vähentynyt. Sitä vastoin ilmiöryhmä, jonka yksi nimi on globalisaatio ja toinen "verkostojen yhteiskunta", korostaa suhteiden suurta merkitystä. Elämässä edetään suhteilla.

Toisin kuin ennen, suhteet eivät ole muuttumattomia. Suvun suosiminen on kannatettava ajatus esimerkiksi virkanimityksissä, mutta tiedän itse kokemastani ja henkilökohtaisesti tutkimastani, ettei Suomen tasavallassa edisty pelkillä suhteilla. Täytyy olla myös kykyä.

Nepotismissa on muuten se hyvä puoli, että sukulaisilla on niin usein toisistaan täsmällisen kielteinen käsitys.

Mutta on muita yhdistäviä ja erottavia tekijöitä, kuten naapuruus, työtoveruus, veriveljeys, samanseuraisuus, armeijakaveruus, koulutoveruus, liiketuttavuus, yhdenmielisyys, juomaveikkous jne.

Niin kauan kuin nämä suhteet eli yhteydet ovat yksittäisiä, ne jäävät anekdootin tasolle. Tosin se ei ole anekdootti, että Väinö Tanner tapasi Liikemiesten kauppaopiston oppilaana vt. opettajana toimineen tohtori Juho Kusti Paasikiven, sillä näiden miesten yhteistyö merkitsi myöhemmin hyvin paljon ja sattumanvarainen tapaaminen taisi luoda kestävän luottamussuhteen.

Kun yhteydet hahmotetaan sosiaaliseksi verkostoksi, joilla on yhteyksiä toisiin verkostoihin, alkaa syntyä yhteiskunnan kuva.

Suku on historiallinen, ei biologinen ilmiö, eikä etenkään periytymisestä voi tehdä paljon johtopäätöksiä.

Nimi lieneekin merkinnyt menneisyydessä enemmän kuin suku ja sukulaisuus. Jos nuoren henkilön sukunimi oli 1700-luvun Suomessa Alopaeus, hänellä oli verrattomat mahdollisuudet päästä papiksi, tai 1800-luvulla Alfthan tai Aminoff, niin upseerin ura oli lähes kirkossa kuulutettu. Tämä käy ilmi esiteltävästä teoksesta.

Teoksen sukuesittelyistä käy ilmi, että meillä on keskuudessamme joukko neljännen alenevan polven professoreita ja pari pidempääkin sarjaa ( Bondsdorff - lähes 250 vuoden katkeamaton sarja) ja että Brotheruksen veljeksistä yksi oli 1930-luvulla Helsingin yliopiston ja toinen Teknillisen korkeakoulun rehtori.

Taustalla vaikuttaa ehkä arvoituksellinen "luottamus". On taloudellisesti tehokasta ja nopeaa olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden nimi tai pärstäkerroin riittää suositukseksi. Tämä on kauppiassäädyn vanha käytäntö ja koskee myös firmoja. Oli helpompaa käydä puutavarakauppaa, jos sukunimi oli Hackman kuin Parviainen tai Sallinen, vaikka luonnistui se jälkimmäisiltäkin.

Mielestäni teoksen tekee erityisen kiinnostavaksi verkostojen ja klustereiden nouseminen esiin pelkän sukulaisuuden rinnalle.

Sellainen klusteri lienee Matti Klingen koululuokka - Anto Leikola, Pentti Saarikoski ja ties ketä. Vastaavanlaisia kertymiä esiintyi Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa vielä 1960- ja 1970-luvulla, mutta kirja tuo esiin odottamattomiakin yhteyksiä, joiden merkitys on voinut olla suuri.

Kun mallintaminen ei luultavasti näissä asioissa onnistu, tällainen erittäin laaja henkilöhistoria on omiaan avaamaan menneisyyteen ja siis tulevaisuuteen odottamattomia näköaloja.

Mihin päätyivät sotien jälkeen parhaat upseerit? Vahtimaan vakuutusyhtiöiden varoja, joku poikkeuksellisen pätevä Valion kuljetuspäälliköksi eli valvomaan merkittävää osaa maan kuorma-autoista.

Miksi huvittavasti A-kirjaimeen kasaantuvat kommunistit ja kansandemokraatit ( Arvo Aalto, Paavo Aitio, Ele Alenius) olivat niin merkittäviä yhteisen hyvän kannalta? Osittain siksi, että Moskovan kommunistit ja osa turvasäilöstä tulleista eivät tunteneet verkostoja eivätkä siis käsittäneet, miten maassa voi toimia ja miten ei.

Mistä tulivat merkittävät työväen johtajat? Norssista ja Ressusta. Missä määrin vanhan työväenliikkeen johtajat olivat työläisiä - hyvin vähäisessä määrin, useat olivat sanomalehtimiehiä, monet maistereita ja yksi ( Edvard Gylling) tohtori, jonka veli istui korkeimman oikeuden jäsenenä.

Mikä oli merkittävä modernistisen kirjallisuuden kehto - Kallio, lyseo, Wariksen ja Nummen perheet ja Kalliola ( Sirenius ja Tarkka).

Mikä yhdisti nousevan maalaisten liikkeen miehiä ja naisia sata vuotta sitten - hevosjalostusaate.

Ja tästä päästäisiin todella innostavaan luonteiden puntarointiin: oliko kenraali A. Airo se pienikokoinen suurmies, jollaisena hänet lähes aina esitetään? Kuten tunnettua, merkittävinä pidettyihin asemiin siirretään monesti ihmisiä, joista itse asiassa halutaan päästä eroon. Venäjältä lähetettiin eri vaiheissa ilkeitä ihmisiä Suomeen siinä toivossa, että he juoksisivat täällä nyrkkiin ( Bobrikov, Z{caron}danov).

Lopuksi esitän harhaoppisen hypoteesin valtaeliitistä.

Entä jos tämä porukka, jossa yhdistyvät taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen pääoma, ei olekaan kooltaan suhteessa valtion väkilukuun. Joskus näyttää, että siinä vaikuttavat muut syyt, eli verkostolla on maksimikoko. Ehkä kaikissa teollisuusmaissa on noin 1800 eliitin edustajaa, joista suunnilleen 74 on aidosti sivistyneitä? Jos mittarina olisi vaikean runouden suosiminen ja Anton Webernin musiikin kuunteleminen, absoluuttiset luvut ovat kyllä samoja Suomessa, Saksassa, Englannissa, Venäjällä, Yhdysvalloissa.

Piti tämä paikkansa tai ei, vaikuttaa erittäin uskottavalta, että tämä ja muut keskeiset verkostot ovat saaneet ansaitun ja tässä mielessä ensimmäisen esittelynsä.

Kun kysymme, keitä me olemme, vastausta voi etsiä tästä kirjasta.

Tuo kysymys onkin järkevämpi kuin "kuka minä olen" - vastaus jälkimmäiseen on jokseenkin poikkeuksetta: ohimenevä häiriö historiassa.

Jukka Kemppinen Kirjoittaja on väitellyt tohtoriksi kulttuurihistoriasta ja tutkinut väitöskirjassaan ylintä tuomarikuntaa. Hän työskentelee Tietotekniikan tutkimuslaitoksessa johtaen tutkimuksia ja ohjaten väitöskirjatöitä.

Kerran toisensa jälkeen pöljä kansa on pelastanut tämän maan, sen jälkeen kun herrat Helsingissä ovat "hoitaneet" asioita Nimi lieneekin merkinnyt menneisyydessä enemmän kuin suku ja sukulaisuus Ehkä kaikissa teollisuusmaissa on noin 1800 eliitin edustajaa, joista suunnilleen 74 on aidosti sivistyneitä

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat