Juhlaesitys ilman nostalgiaa Heikki Vihisen ohjaus hukkaa West Side Storyn tarinan - Kulttuuri | HS.fi

Juhlaesitys ilman nostalgiaa Heikki Vihisen ohjaus hukkaa West Side Storyn tarinan

8.9.2004 3:00

TAMPERE. Tampereen Teatteri saavutti runsas neljä vuosikymmentä sitten ennen näkemättömän menestyksen West Side Storyn pohjoismaisella kantaesityksellä.

Musikaali pysyi ohjelmistossa kolme vuotta ja teatteri kutsuttiin vierailulle peräti Wieniin.

Nyt Tammerkosken partaalla tartutaan teokseen teatterin 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Uutta Westistä ei kannata lähteä katsomaan ainakaan nostalgian vuoksi. Teatterinjohtaja Heikki Vihisen ohjaamasta esityksestä tuskin löytyy yhtymäkohtia Tapani Pertun ja Kaija Sinisalon aikoinaan tähdittämään versioon. Musikaalista on tyystin häivytetty yhteys omaan aikaansa, mikä ei tietenkään vielä ole ongelma.

Kohtalokasta on kuitenkin se, ettei esitys löydä minkäänlaista omaa sisäistä totuuttaan.

Mitä ilmaistaan ja miksi?

Tekemisen perusteiksi ei riitä, että West Side Story on yksi maailman parhaista musikaaleista ja Marian roolissa vieraileva Maria Lund vaikuttava näyttämöpersoona.

Epämääräisyys vaivaa jo Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin tekemää uutta suomennosta.

Riimit ovat väkinäisiä ja näyttelijöillä tuntuu olevan suuria vaikeuksia löytää repliikeistä ajatusta. Välillä ei ole uskoa korviaan. Mitä ihmettä rakkaudesta pakahtunut Maria tarkoittaa, kun hän laulaa ystävättärilleen: "Mä löysin stailin, on tää kliffaa"?

Myös Milja Salovaaran visualisointi jättää jälkeensä lähinnä kysymysmerkkejä. Miksi lavalla pitää olla kömpelö siltarakennelma? Miksi puvuilla ei haluta ilmaista mitään?

Sen ymmärsin oikein hyvin, että pienissä tiloissa pelataan lähikuvilla. Tampereen Teatterin päänäyttämö ei todellakaan ole koolla pilattu. Suurten joukkokohtausten tilalla nähdään mustaa taustaa vasten asetettuja tiukasti rajattuja ryhmitelmiä.

Valitettavasti näyttämön paljaus korostaa samalla entisestään sitä, ettei ohjaaja ole ratkaissut, keitä tarinan henkilöt ovat ja missä he elävät.

Välillä näyttämöllä keikutaan kuin avaruusasemalla, jonne tunkeutuu omituisen robottimaisia hahmoja.

Kummallisimmasta päästä on Markku Eskelisen esittämä poliisipäällikkö Schrank. Tilannetta eivät pelasta edes Ari Nummisen suunnittelemat energiset tanssit.

Maria Lund on joka tapauksessa lumoava puertoricolaistyttö Maria. Nuoren laulajattaren vähäinen näyttämökokemus kuuluu replikoinnista, eikä hän musiikkinumeroissa pysty eikä pyri juuri tukemaan muita laulajia.

Silti Lundin räiskyvää olemusta katsoessa tulee mieleen, että tarinassa ei ehkä sittenkään ole kyse kahdesta kilpailevasta jengistä. Ehkä musikaalin perusasetelma kuuluu: Maria vastaan muut. Ihan mahdollinen tulkinta sekin.

Mikko Rantanivan Tony on pätevä sankarihahmo. Rantanivalla on ohut ääni, mutta hän tekstaa selkeästi.

Mari Postin Anitasta löytyy voimaa, mutta henkilökuva jää kapeaksi. Muut vellovat lavalla aika hahmottomasti.

En tiedä kuinka paljon itkisin, jos musikaalit kokisivat Suomessa täydellisen inflaation. Mutta toivottavasti ei pääse täysin unohtumaan, että teatterissa tarvitaan ohjaajaa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat