Kulttuuri    |   Essee

Lisää nykymusiikkia, kiitos – haluan yllättyä ja hämmästyä konserteissa silläkin uhalla, ettei kuulemani musiikki ole yhtä kaunista kuin Schubert

Aikamme klassinen musiikki kuulostaa monen mielestä vaikealta ja niinpä julkisin varoin tuetut instituutiotkin soittavat enimmäkseen kuolleiden miesten teoksia. Mutta meitä on huijattu, kirjoittaa Sonja Saarikoski esseessään.


1960-luvun Moskovassa vietetään hääjuhlia. Vieraiden joukossa istuva pianotaiteilija on päättänyt tarjota spontaanin esityksen. Yleisössä istuva nuorimies joutuu ymmälleen:

Sanja ei ollut ikinä kuullut tällaista musiikkia. Toki hän tiesi että oli olemassa jollain tapaa vihamielistä, romanttisen tradition kieltävää, sääntöjä ja kaanoneja halveksivaa musiikkia, josta hänen korviinsa oli kantautunut paheksuvia ja kielteisiä kommentteja, mutta esitettynä hän kuuli sitä nyt ensimmäistä kertaa. Hän kuuli jotain aivan uutta mutta ei ymmärtänyt miten se rakentui.

Sanja, hahmo Ljudmila Ulitskajan romaanissa Vihreän teltan alla (Siltala 2011), on kuullut juuri aikalaissäveltäjä Stockhausenin musiikkia ensimmäistä kertaa elämässään.

Siitä on kauan ja Stockhausenkin kuollut jo kohta kymmenen vuotta sitten. Mutta jos katsomme musiikin historiaa keskiajalta nykypäivään, elämme Sanjan kanssa samaa aikakautta. Olemme syntyneet sellaiseen historiallisesti katsottuna poikkeukselliseen tilanteeseen, jossa klassisen musiikin konserteissa kuulee ensisijaisesti vanhaa, kuolleiden säveltäjien säveltämää musiikkia. Toisin kuin menneinä vuosisatoina, sitä pidetään uutta musiikkia parempana kuunneltavana.

Googlessa kaksi ensimmäistä hakukoneen tarjoamaa ehdotusta ovat: nykymusiikki on paskaa ja nykymusiikki huonoa. Ja englanniksi: modern music is 1) bad 2) garbage 3) trash. Muutama vuosi sitten Ilkka Malmberg yritti Kuukausiliitteen tekstissään opetella ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia siinä onnistumatta. Suomen Kuvalehdessä puolestaan ihmeteltiin vuonna 2007, miksi kaikki nykymusiikki kuulostaa epävireiseltä.

Jopa Sibelius-Akatemian sävellyksen dosentti Eero Hämeenniemi, tuottelias säveltäjä itsekin, puhuu teoksessaan Tulevaisuuden musiikin historia “paljon porua herättäneestä nykymusiikin kriisistä” ja pohtii, miksi säveltäjillä ei enää ole kosketusta kuulijoihinsa.

Valtaosan 28-vuotiaasta elämästäni en ole ymmärtänyt nykymusiikkia. En, vaikka soitin selloa viisitoista vuotta, viimeiset vuodet Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla ammattiuralle tähdäten.

Tuntui, että nykymusiikki ei edes ollut musiikkia siinä merkityksessä kuin olin musiikin tottunut ajattelemaan. Missä olivat kylmät väreet, innostunut odotus maailman upeimmasta käyrätorvisoolosta, liikutus hienosta teemasta, joka sai aikaan sellaisen onnentunteen, että Finlandia-talon surkea akustiikkakin unohtui?

Aikani musiikki ei tuntunut koskettavan minussa mitään. Monta kertaa olisi tehnyt mieli lähteä konsertista, kun oma klassis-romanttinen suosikkiohjelmisto vaihtui kummalliseen kilkutukseen ja väkivaltaiseen rähinöintiin. Kaikki nykysävellykset vaikuttivat samasta puusta veistetyiltä. Rytmisesti tappavan hankalalta melodiattomalta epämusiikilta, joka kuunnellessa tuntui liukkaalta kalalta. Aina kun yritti tarttua, se luiskahti pois.

Nuorena musiikinopiskelijana kuuntelin Schubertin jousikvintettoa ja Tšaikovskin viulukonserttoa, Dvořákin ja Elgarin sellokonserttoja, Haydnia. Niiden melodiat jäivät soimaan päähän päiviksi. Niiden logiikkaan tottui nopeasti ja ne olivat kauniita ja taidokkaita. Se riitti.

Onnekseni juuri noiden aikojen musiikkia minä opiskelin. Soitin Chopinin sonaattia ja Saint-Saënsin konserttoa, Bachin soolosellosarjoja ja Brahmsin H-duuritrioa. Se oli normaali kaava. Jopa ammattimaisesti musiikkia opiskelevien perusrepertuaari käsittää ennen kaikkea 1700- ja 1800-luvuilla sävellettyä ohjelmistoa. Varmaankin uusin teos, jota koskaan huolellisesti opiskelin, oli Joonas Kokkosen sellosonaatti. Poikkeus, joka vahvisti säännön, oli valmistunut vuonna 1976.

Harvaa taiteilijaa on omana aikanaan ymmärretty aina. 1900-luvun alussa musiikissa tapahtui kuitenkin jotain, mitä ei ollut edes tarkoitus ymmärtää niillä termeillä, joihin aiemmin oli totuttu. Silloin itävaltalainen Arnold Schönberg sekä hänen oppilaansa Alban Berg ja Anton Webern eli niin sanottu toinen Wienin koulukunta alkoivat säveltää musiikkia, jossa ei ollut sävellajia.

Sitä pidettiin vallankumouksena. Säveltäjät luopuivat satoja vuosia musiikkia dominoineesta tonaalisesta, sävelten välisiin hierarkioihin ja kolmisointuihin pohjaavasta tavasta säveltää musiikkia.

Toki viitteitä tästä kehityksestä oli nähtävissä jo aiemmin – ranskalaisimpressionistien kuten Debussyn (1862–1918) tonaalisuus oli alkanut väreillä ja muuttaa muotoaan kuin lumpeet Monet’lla – mutta notaatioltaan systemaattista se ei ollut.

Toinen Wienin koulukunta kehitti Schönbergin johdolla 12-säveljärjestelmäksi kutsutun systeemin, joka tarkoitti, että sävellyksessä käytetään jokaista oktaavin 12 säveltä ennen kuin ne saavat esiintyä uudestaan. Myöhemmin sarjalliseksi kutsuttu musiikki sai paljon muitakin toteutumismuotoja.

Rationaalisuus ja matemaattisuus musiikissa saavuttivat eräänlaiset lakipisteensä. Helposti lähestyttävät harmoniat ja ennakoitavat melodiat saivat jäädä, olihan niitä jo kuultu.

Tai ehkei kuitenkaan. Eero Hämeenniemi kirjoittaa:

“Nyt lähes sata vuotta Schönbergin ja kumppaneiden pioneerityön huipennuksen jälkeen voimme selvästi nähdä, ettei dodekafoniasta [12-säveljärjestelmä] ollut tonaliteetin korvaajaksi musiikin rakenneperiaatteena.”

Nykysäveltäjät eivät enää pitkään aikaan ole noudattaneet dodekafonian periaatteita orjallisesti. Miksi suotta – monet modernistit, kuten John Cage, lähtivät nopeasti toiseen suuntaan. Hän antoi kurinalaisuuden sijaan sijaa sattumalle, mutta teki silti uuden kuuloista musiikkia.

Vaikutusta Wienin toisen koulukunnan radikalismilla on kuitenkin ollut. Perinteisen kuuloisen klassisen musiikin ystävissä on paljon niitä, joiden mielestä taidemusiikin historia suorastaan loppuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. He kaipaavat nykymusiikkia, joka kuulostaisi vaikkapa romantiikan ajan musiikilta. Mutta miksi tehdä musiikkia, joka on tehty jo? Kollegojen arvostuksen taatakseen ei myöskään kannata – säveltäjä saa liian tonaalisen ja romanttisen musiikin tekemisestä helposti “leffasäveltäjän” maineen, mikä ei muusikkopiireissä välttämättä ole positiivinen asia, niin typerä kuin tällainen asenne onkin.

Orkesterit Suomessa ja maailmalla ovat viimeisinä vuosikymmeninä ratkaisseet asian tekemällä ohjelmia, jotka koostuvat pääasiassa kuolleiden säveltäjien teoksista. Suomessa tilanne on paljon parempi kuin monessa muussa maassa, mutta silti täälläkin oman aikamme musiikki on jäänyt paitsioon.

Mitä kuulen, kun astun kahvilaan? Kauppaan? Lääkäriasemalle? Baariin?

Kun soitan Kelaan? Mihin tahansa asiakaspalveluun? Verotoimistoon?

En ainakaan Schönbergiä, vaan poppia, Für Eliseä, Mozartin neljättäkymmenettä. Tonaalista musiikkia.

Altistumme sille jatkuvasti, halusimme tai emme. Siitä tulee eräänlainen musiikin pohjakerros, johon kaikki muu soiva peilautuu. Jo 5-vuotias lapsi tunnistaa tonaalisuuden lainalaisuudet: mikä sointu seuraa luontevasti toista ja miten melodia todennäköisesti etenee.

Niin oli käynyt myös Sanjalle: Hän kantoi sisimmässään toisenlaisen, paljon ymmärrettävämmän ja tavanomaisemman “normaalin” musiikin kuuntelukokemusta, rakasti sen sävelkulkuja ja sävelten miltei vääjäämättömiä keskinäissuhteita, aavisteli ratkaisuja ja arvaili ennalta fraasien loppuja.

Monesti ajatellaan, että juuri Sanjan kokemus: duurin ja mollin tunnistaminen sekä konsonanssi- ja dissonanssisointujen väliset erot, olisivat universaaleja, sisäsyntyisiä ilmiöitä. Todisteeksi tonaalisuutta yritetään löytää esimerkiksi toisten kulttuurien kansanmusiikkiperinteistä, vaikka nekin ovat usein länsimaisen perinteen muokkaamia. Vaikkapa Latinalaisessa Amerikassa suuri osa alkuperäisestä musiikkiperinteestä on pitkälti hävinnyt kolonisaation takia. Lähinnä väitteissä onkin ollut kyse halusta pönkittää käsitystä länsimaisen taidemusiikin ylivertaisuudesta.

Nature-lehti julkaisi kesällä 2016 tsimane-kansan parissa tehdyn tutkimuksen, jossa tutkittavat olivat kuunnelleet erilaisia sointuja. Kansa elää eristyksissä Bolivian viidakossa.

Tutkimusryhmä soitti tutkittaville sekä konsonanssi- että dissonanssisointuja. Yksinkertaistettuna konsonanssi tarkoittaa sopusointuisuutta ja dissonanssi riitasointuisuutta. Tonaalisen musiikin perinteessä ajatellaan, että dissonanssi kuulostaa epämiellyttävältä, joten se pyrkii purkautumaan konsonanssisoinnulle.

Tutkitut tsimane-heimon jäsenet kuitenkin pitivät konsonanssia ja dissonanssia yhtä miellyttävinä. Heillä tonaalisuus ei ollutkaan verissä.

Pian tällaisia tutkimuksia ei voida tehdä. Eristyksissä eläviä yhteisöjä on yhä vähemmän. Urbanisoitumisen myötä tonaalinen musiikki leviää yhä laajemmalle ja ihmisten tottumukset muuttuvat samankaltaisemmiksi. Esimerkiksi Bolivian kaupungeissa asuvat pitivät saman tutkimuksen mukaan konsonanssia miellyttävämpänä kuin dissonanssia.

Filosofi Leonard B. Meyer esitti jo 1950-luvulla musiikkipsykologisen näkökulman siihen, mistä meidän mieltymyksemme tonaalisuuteen johtuu. Ihminen pitää miellyttävänä sellaista musiikkia, joka sisältää sopivasti tuttuja ja yllättäviä elementtejä. Nautimme musiikista, jossa on riittävästi sellaista, jonka tunnistamme jo valmiiksi.

Tonaalisuudella on tässä pelissä aivan ylivertaiset kortit, onhan musiikkimme perustunut tonaaliseen systeemiin satojen vuosien ajan. Jos se olisi perustunut johonkin muuhun systeemiin, saattaisivat korvamatomme tulla Mozartin sijaan vaikkapa Boulezilta.

Nykymusiikkiin liittyvä ongelma on korviemme välissä. Suuri osa nykymusiikista on rakenteellisesti itse asiassa huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Mozartin aikainen. Emme vain ole tottuneet siihen. Jopa ammattimuusikoista suurin osa soittaa mieluummin Haydnia kuin Lindbergiä. Yksi selitys tähänkin on se, että esimerkiksi Suomesta ei löydy erillistä nykymusiikin koulutusohjelmaa soittajille. Muusikot koulutetaan ensisijaisesti soittamaan klassis-romanttista ohjelmistoa olettaen, että kyllä Joseph Haydnia (1732–1809) harjoitelleelta taittuu myös Gérard Grisey (1946–1998).

Mutta ei se ole niin helppoa. Tuskin kukaan kehtaa väittää, että Dantea ja Jelinekiä kannattaa tulkita samasta viitekehyksestä käsin. Sama asia pätee musiikkiinkin: esimerkiksi rytminkäsittely on nykymusiikissa usein hyvin erilaista kuin romanttisissa sinfonioissa. Rutiini ei kehity, koska nykymusiikkia soitetaan pääasiassa niin vähän.

Myös orkesterityössä rutiini uuden musiikin soittamiseen jää ohueksi. Suomessa on 23 valtionosuuksia saavaa klassisen musiikin orkesteria ja lisäksi muilla julkisilla varoilla rahoitetut RSO ja Kansallisoopperan orkesteri. Ne soittivat vuonna 2015 yhteensä 64 kotimaista kantaesitystä, joista kymmenen samassa konsertissa Seinäjoella. Ulkomaisia kantaesityksiä oli kaksitoista. Näyttämökaudella 2014–2015 Kansallisoopperassa ei kantaesitetty yhtään oopperaa.

Yhteensä vuonna 2015 orkesterit soittivat 2 436 teosta. Vertailun vuoksi: Näyttämökaudella 2014–2015 puheteattereiden ohjelmistossa oli 371 eri näytelmää, joista kantaesityksiä oli 140. Se oli 25 enemmän kuin edellisellä kaudella. Lyhyelläkin matematiikalla prosenttiosuudet suhteessa musiikkiin käyvät selviksi. Ja kun katsoo orkesterien ohjelmia, suurin osa esitettävästä musiikista on sävelletty kymmeniä tai satoja vuosia sitten.

Toki uudistuksia on tapahtunut: Pitkään Pierre Boulezin perustaman Ensemble InterContemporainin musiikillisena johtajana toimineen Susanna Mälkin HKO vaikuttaisi kallistuvan uudemman musiikin suuntaan aiempaa enemmän. Lapin kamariorkesterin ohjelmistopolitiikka piristää raikkaudellaan.

RSO:lla on pitkät perinteet uuden musiikin esittäjänä ja juuri sitä orkesterin soittamana mieluiten kuuntelee. Kalevi Ahon Sieidi marraskuussa oli elämys. Sinfoniana tässäkin konsertissa oli kuitenkin Dvorákin tuttuakin tutumpi “Uudesta maailmasta”. Pehmennykseltä tuntui. Ja sen stereotypian vahvistamiselta, että nykymusiikki on vaikeaa, hankalasti lähestyttävää eikä sitä haluta kuulla, ellei täkynä ole jotain perinteisempää.

Tästä voi vetää vain yhden johtopäätöksen: orkesterit ovat jämähtäneet tuttuun ja turvalliseen, vaikka muu taide on mennyt jo eteenpäin. Teatteritaiteen lisäksi vertailukohtia voi hakea vaikkapa kuvataiteesta. Suomessa on monia valtion tukea nauttivia nykytaiteen museoita ja Helsingin keskustasta nykytaidetta esitteleviä gallerioita löytyy melkein joka kulmasta.

Nykytaide kiinnostaa: Harva esimerkiksi kuvaisi Damien Hirstin, Olafur Eliassonin tai Eija-Liisa Ahtilan teoksia ensisijaisesti termillä kaunis. Silti ihmiset jonottavat katsomaan niitä.

Toki myös nykytaiteella on vankka inhoajajoukkonsa. Silti museot ovat ottaneet nykytaiteilijat huomaansa huomattavasti paremmin kuin suurin osa klassisen musiikin instituutioista, jotka yleensä ovat ennen muuta vanhan säilyttämispaikkoja. Klasarin Uffizeja ja Ateneumeja riittää, muu on jäänyt vähemmälle.

Muissa taiteissa olemme tottuneet uuteen, koska sitä on saatavilla paljon. Muuta selitystä en keksi sille, miksi me intoilemme Yayoi Kusamasta ja Marina Abramovićista, Frank Gehrysta ja Zaha Hadidista, mutta haluamme yhä kuulla mieluummin Beethovenia kuin Saariahoa, ainakin jos orkesterien ohjelmistopolitiikkaa on katsominen.

Mutta onko kukaan kysynyt yleisöltä, mitä se haluaa – ja vielä tärkeämpää, tietääkö yleisö? Minä en ainakaan tiedä. En ennen kuin kuulen.

Ikävää vanhaan musiikkiin keskittyvässä orkesteriperinteessä on, että haudoissaan makaavat säveltäjät eivät kehity. Ja kun kantaesitys on hyvin usein myös se viimeinen esitys, teokset unohtuvat. Niin on käynyt mestariteoksille ennen ja niin käy myös nyt. Pelkästään Suomen säveltäjät ry:hyn kuuluu yli 200 säveltäjää, joista valtaosan musiikkia emme kuule juuri koskaan. He voisivat olla osa tulevaisuuden kaanonia, puhumattakaan muualta tulevista säveltäjistä – mutta emme tiedä heistä mitään. Se on sääli.

Puutteita on helppo perustella vaikkapa sanomalla, että emmehän tiedä, onko se hyvää vai ei. Beethoven on sitä varmasti! Muusikoiden tyypillinen argumentti on, että musiikissa vain taito ja teoksen laatu ratkaisevat. Muualta tutut keskustelut valtarakenteista eivät ole ennättäneet konserttisalien takahuoneisiin kuin osittain.

Kun puhutaan pelkästä “hyvästä” musiikista, on helppo perustella sitä, miksi vanha kaanon jyllää. Onhan kiistaton tosiasia, että Johann Sebastian Bach sävelsi poikkeuksellisen hyvää musiikkia. Samaa ei voi sanoa säveltäjistä, joka vasta aloittelevat uraansa. Huono puoli on, ettemme koskaan tule tietämään, jos emme anna heille mahdollisuutta.

Entä millainen on nykyinen maailma? Stereotypioista ja kymmenen vuoden takaisen itseni käsityksistä huolimatta se on hyvin monenlainen, kuin tilkkutäkki. Ei ole yhtä nykymusiikkia ja siksi myös yleistävät ennakkoluulot menevät auttamattomasti harhaan.

Meillä on aikoinaan radikaalit ja asemansa vakiinnuttaneet amerikkalaiset minimalistit Steve Reich, La Monte Young, Philip Glass ja heidän nuoremmat manttelinperijänsä, joiden avulla myös enimmäkseen muuta kuin klassista musiikkia kuuntelevat saadaan konserttiin.

Meillä on Bachia rakastava neuvostoavantgardisti Sofija Gubaidulina, unkarilaisesta perinteestä ammentava György Kurtág, tintinnabuli-tekniikan kehittäjä Arvo Pärt, katolilaisuudesta inspiroituva Krzysztof Penderecki, synesteetikko Kaija Saariaho, ranskalaisimpressionisteista vaikuttunut Toshio Hosokawa, jonglööripallojakin instrumenttina käyttänyt lyyrikko Lotta Wennäkoski, taputuksiin perustuvan Handsfree-teoksen säveltänyt elektronista akustiseen yhdistelevä Anna Meredith... Puhumattakaan kaikista hiljattain kuolleista, lähellä omaa aikaamme vaikuttaneista säveltäjistä. Väitän: meillä on jokaiselle jotakin.

Siksi ei ole liikaa vaadittu, että julkisella tuella toimivat orkesterit osallistuisivat tämän hetken musiikkikulttuurin kehittämiseen esittämällä huomattavasti enemmän nykysäveltäjien musiikkia ja tilausteoksia. Tämä ei tarkoita, että vanhan musiikin esittäminen pitäisi lopettaa – se tarkoittaa ainoastaan, että teemme perinteestä vähän monimuotoisempaa.

Ehkä sekään ei olisi liikaa vaadittu, että jossain vaiheessa valtionosuuksia löytyisi myös pelkästään uutta musiikkia soittavalle orkesterille – joka varmasti kokoonpanoltaan olisi ihan erilainen kuin 1800-luvulta peräisin oleva sinfoniaorkesteri.

Vuosi sitten kuolleella Nikolaus Harnoncourtilla oli teoria siitä, miksi uusi musiikki on paitsiossa. Hän kirjoittaa aikamme taiteesta teoksessaan Puhuva musiikki:

“Jos ryhdymme rehellisesti ja armottomasti tekemään selkoa omasta henkisestä tilanteestamme, ei tulos voi olla pelkästään kaunis: se puuttuu meidän elämäämme eli häiritsee meitä. Näin on syntynyt sellainen paradoksaalinen tilanne, että nykyajan taiteesta on käännytty pois, koska se on ollut häiriöksi tai koska sen on ehkä täytynyt olla häiriöksi.”

Pois kääntyessään sitä tekee kuin oman elämänsä Hitler tai Stalin. Hehän sietivät ainoastaan sellaista taidetta, joka ei millään tavalla häiritse vallitsevaa järjestystä.

Mutta minä haluan yllättyä ja hämmästyä myös konserteissa – silläkin uhalla, ettei kuulemani musiikki ole yhtä kaunista kuin Schubert tai etten pystykään ennakoimaan sitä tahti tahdilta niin kuin tuntemieni säveltäjien musiikkia. Hyvä-huono-kategorioita enemmän uskon jo antiikin Kreikasta tuttuun ajatukseen siitä, että kauneuden ja vastenmielisyyden kokemukset eivät ole toistensa vastakohtia, vaan lähellä toisiaan – toistensa elinehtoja.

Haluan kokea kuten nuori Sanja hänen kuunnellessaan Stockhausenia.

Näin fyysisesti Sanja oli eläytynyt musiikkiin vain harvoin. Hän tunsi sävelten täyttävän kallonsa ja laajentavan sitä. Elimistössä tuntui käynnistyvän jokin tuntematon biologinen prosessi, joka muistutti hemoglobiinin tai voimallisen hormonin syntyä veressä. Jotain hengityksen tai yhteyttämisen tapaista, luontoperäistä…

–Mitä tuo on? hän kuiskasi vierustoverilleen unohtaen tyystin hyvät käytöstavat.

Toisin kuin erinäiset googlettelijat, Sanja ei pelästynyt sitä, ettei heti ymmärtänyt. Hän tuli uteliaaksi.

Esseetä varten on haastateltu tutkija Mari Tervaniemeä Helsingin yliopistosta. Sitaatit Ulitskajan kirjasta on suomentanut Arja Pikkupeura. Kirjoittaja osallistui Suomen Kulttuurirahaston järjestämälle kulttuurijournalismin mestarikurssille syksyllä 2016.
HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Esseet
  • Klassinen musiikki

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      ”Ota poikasi kainaloon” – Jos haluat kasvattaa pojan, joka ei ahdistele, yksi keino on lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan ylitse muiden

    2. 2

      30-vuotias mies kertoi kokemuksistaan HS:n ahdistelukyselyssä: ”Hävetti kamalasti, miten hallitsemattomasti olin käyttäytynyt – En ollut ottanut todesta hienovaraisia vihjeitä siitä, etten ollut toivottu”

    3. 3

      Moni suomalainen syö maksansa sairaaksi – jo joka viidennellä on rasvamaksa, eikä tulevaisuus näytä erikoislääkärin mukaan hyvältä

    4. 4

      Presidentti Trump väitti valheellisesti, että Obama ei soittanut kuolleiden sotilaiden omaisille – Kongressiedustajan mukaan Trump puhutteli itse tökerösti surevaa leskeä

    5. 5

      Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen antoi poikansa pukeutua mekkoon – Näin toimii vanhempi, joka haluaa kasvattaa lapsensa feministisesti

      Tilaajille
    6. 6

      Stalinin alkuperäiset dokumentit lopettavat turhan arvuuttelun – nyt tiedetään luotettavasti, mitä Moskova suunnitteli Suomen varalle

    7. 7

      Neljä menetti työnsä, kun lääkäri poistettiin väkisin lentokoneesta keväällä Yhdysvalloissa

    8. 8

      Mikko Andelin, 41, nukkui kuukausikaupalla vain kolme tuntia yössä – sitten järvenpääläislääkäri puuttui asiaan ja tarjosi lääkkeetöntä hoitoa

      Tilaajille
    9. 9

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    10. 10

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    11. Näytä lisää
    1. 1

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    2. 2

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    3. 3

      Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen antoi poikansa pukeutua mekkoon – Näin toimii vanhempi, joka haluaa kasvattaa lapsensa feministisesti

      Tilaajille
    4. 4

      Stalinin alkuperäiset dokumentit lopettavat turhan arvuuttelun – nyt tiedetään luotettavasti, mitä Moskova suunnitteli Suomen varalle

    5. 5

      Mikko Andelin, 41, nukkui kuukausikaupalla vain kolme tuntia yössä – sitten järvenpääläislääkäri puuttui asiaan ja tarjosi lääkkeetöntä hoitoa

      Tilaajille
    6. 6

      Taloyhtiöriita sai uskomattomat mittasuhteet Helsingin Kruununhaassa: oikeudenkäyntikulut jo 50 000 euroa – eikä loppua vielä näy

    7. 7

      ”Ota poikasi kainaloon” – Jos haluat kasvattaa pojan, joka ei ahdistele, yksi keino on lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan ylitse muiden

    8. 8

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    9. 9

      Myös monet työssä käyvät välttelevät työntekoa

    10. 10

      Sote-ratkaisu horjuu jälleen – asiantuntijat laidasta laitaan varoittavat viemästä tuoreinta versiota eteenpäin

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ”ideologisesti työtön” taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet

      Tilaajille
    2. 2

      ”Äiti soittaa”, vilkutti puhelin kuolleen pojan vieressä – oppilas Niina Sassi, poliisi Timo Leppälä ja muut Jokelan koulusurman kokeneet kertovat nyt, millaiset jäljet tragedia jätti

      Tilaajille
    3. 3

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    4. 4

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    5. 5

      ”Sinun hiljaisuutesi on valanut sementtiin itätytön stereotypian, ja se myy lisää poikamiesmatkoja”, kirjoittaa kirjailija Sofi Oksanen avoimessa kirjeessään Melania Trumpille

    6. 6

      Kirjailija kertoi olevansa ”ideologisesti” työtön ja kikkailevansa tukia – TE-toimisto katkaisee tuet ja aloittaa poikkeuksellisen selvityksen

    7. 7

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    8. 8

      Kiusaajat voittivat Niklas Herlinin

      Tilaajille
    9. 9

      Trumpin lähipiiri pelkää presidentin olevan ”hajoamassa” – avustajat yrittävät pitää presidentin aisoissa, kun hän saapuu toimistolle kiihdyksissään

    10. 10

      Teollisuuden ja median suuromistaja Niklas Herlin on kuollut

    11. Näytä lisää