”Infoa tulvii ja samalla meistä on tullut yhä enemmän kuurosokeita” – Michael Haneken uutuuselokuva on synkkää tilitystä nyky-Euroopan tilasta

Ovatko taiteilijat profeettoja, joiden visioista pitäisi ottaa opiksi ja joiden analyyseistä voisi olla apua käytännön päätöksissä?

Jos näin on, itävaltalaisen Michael Haneken https://www.hs.fi/haku/?query=michael+hanekenelokuvien tarjoama analyysi nyky-Euroopasta on kammottava ja ahdistava: vaurautta, käyttäytymis­tapoja ja perinteitä on, mutta vielä enemmän on pahoinvointia, näköalattomuutta.

Vanha sivistynyt Eurooppa porvaristoineen näyttää – ainakin Haneken visioissa – olevan tukehtumassa, kuolemassa omaan erinomaisuuteensa. Onko tämä yllätys? Ei ainakaan Haneken tuotantoa tunteville.

Mitään varsinaista syytä tämän elokuvan teolle Haneke ei osannut tai halunnut nimetä.

”Elämässä haluaa aina kulkea silmät auki”, Haneke sanoi maanantaina Cannesissa.

”Mutta jos nykymaailmasta haluaa kertoa, on pakko näyttää se, miten sokeita ja kuuroja jotkut ovat todellisuudelle. En koskaan vain keksi aihetta. Jotta voit jostakin kirjoittaa, sen pitää liikuttaa sinua.”

Haneke esiintyi kuten aina. Hänen fyysinen olemuksensa on vähän kurkimainen: pitkä mustiin pukeutunut mies ja harmaa tukka.

Mukana on myös yli­mielisyyttä, mikä ei koskaan ole ollut vierasta eurooppalaiselle älymystölle.

Haneken uutuus, nimeltään Happy End, kertoo vauraan teollisuussuvun kolmesta sukupolvesta: isoisä ( Jean-Louis Trintignanthttps://www.hs.fi/haku/?query=jean-louis+trintignant) on leski ja dementikko, jonka tytär ( Isabelle Hupperthttps://www.hs.fi/haku/?query=isabelle+huppert) pyörittää yhtiötä. Kummatkin näyttelivät myös Haneken edellisessä elokuvassa Rakkaus. Tyttärellä on poika, jonka pitäisi ottaa sukufirma haltuunsa, mutta raha ei kiinnosta tätä suvun mustaa lammasta ollenkaan. Isoisällä on myös poika, kirurgi, joka on vastikään saanut vauvan nuoren vaimonsa kanssa.

Tarina alkaa, kun kirurgin edellisestä liitosta syntynyt 12-vuotias tytär Eve ( Fantine Harduinhttps://www.hs.fi/haku/?query=fantine+harduin) muuttaa perheen luokse, sillä tytön äiti on joutunut sairaalaan myrkytystilassa.

Tytär on ulkopuolinen, jonka kautta perheen sairaskertomus alkaa purkautua.

Perhe asuu yhdessä, mutta mitään yhteistä heillä ei tunnu olevan. Lääkkeet tarjoavat ulospääsyn, samoin lohtua näyttää tuovan ajatus myös onnistuneesta itsemurhasta.

Haneken tyyliin kuuluu, ettei hän juuri selitä elokuviaan.

Perhe on tietenkin kaikessa Eurooppa pienoiskoossa, tai ei oikeastaan koko Eurooppa, vaan sen valtaa pitävä eliitti, porvaristo tilavissa kodeissaan.

Elokuvassa esiintyy myös perheen palvelusväkeä, joita sama angsti ei vaivaa: päinvastoin he taivastelevat silmät suurina, mistä rahassa kylpevän eliitin paha olo voi johtua.

Haneke (s. 1942) ei ole mikä tahansa elokuvantekijä.

Hän on kansainvälisen elokuvan suuria nimiä, kaksinkertainen Cannesin pääpalkinnon voittaja, jota pidetään myös eurooppalaisen elokuvan keskeisenä älykkönä.

Kun Haneke esitteli maanantaina Happy Endin maailman­ensi-illassa Cannesissa, elokuva nousi saman tien Kultaisen palmun voittajasuosikkien joukkoon. Haneke nyökytteli huomaamattomasti, kun hänelle taputettiin voimakkaasti.

Mutta kaikki ei suju mestariltakaan kuin tanssi.

Edellisestä elokuvasta ehti kulua viisikin vuotta, sillä Haneke kertoi hukanneensa paljon aikaa internet­aiheiseen käsikirjoitukseen, joka ei sitten ollutkaan elokuva-ainesta.

”Se ei toiminut. En kerro miksi”, Haneke sanoi.

Olennaista on myös se, missä Happy End tapahtuu.

Ollaan Ranskan Calais’ssa, satamakaupungissa, josta on tullut eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan ja eriarvoistumiskehityksen keskeinen tunnusmerkki.

Haneken itsensä mukaan tarina tosin olisi voinut sijoittua muuallekin.

Happy End näyttää elokuvana yhtä kliiniseltä kuin mitä sen etäiset henkilöhahmot ovat tai mitä sen viiltävän ironinen nimi antaa ymmärtää.

Haneke käyttää tuttua, novellikokoelmamaista tekniikkaa, jossa tiiviit kohtaukset avaavat tarinaa askelma kerrallaan.

Ihmisiä tarkastellaan kaukaa, miljööt ovat kylmiä, ja esimerkiksi lähikuvaa nähdään hyvin säästeliäästi.

Ja sitten kun sellainen nähdään, käy ilmi, että Happy End on eräänlainen jatko-osa Haneken edelliselle elokuvalle Rakkaus, jossa seurattiin eläkeläisparin viimeisiä hetkiä yhdessä.

Happy End toistaa pitkälti samoja teemoja kuin mitä Haneken aiemmissa elokuvissakin on nähty: varakkaat, tyylikkäät ihmiset ovat pidättyneitä ja tunnekylmiä, ja mikä olennaista, pinnan alla jyllää toinen maailma, valheet ja väkivalta.

Happy End eroaa vuoden 2012 Rakkaudesta siinä, että tuon elokuvan lämpö ja läheisyys on taas tyystin kadonnut.

Nyt on palattu vuonna 2011 valmistuneen Valkoisen nauhan maisemiin, elokuvaan joka ruoti kansallismielisyyden nousua 1900-luvun alun Euroopassa.

Usein Haneke tuo tarinoihinsa mukaan myös median, kuten Funny Gamesissa, jossa käsiteltiin väkivaltaviihteen turruttavuutta.

Tällä kertaa elokuvassa on mukana mobiilipalvelu Snap­chat – heti elokuvan alussa tarinan keskeisiin henkilöihin kuuluva 12-vuotias tyttö postaa tililleen kaikki ne havainnot, joista kukaan aikuinen ei tunnu välittävän. Videolla nähdään myös miten tyttö tappaa lemmikkihamsterinsa.

Some itsessään ei ole elokuvan pääasia, sanoi Haneke Cannesissa. Hän otti esiin termin kirous, kun puheeksi tuli informaatio, tietotulva ja luulo, että tietäisimme asioista paljonkin.

”Infoa tulvii ja samalla meistä on tullut yhä enemmän kuurosokeita. Luulemme tietävämme paljonkin mutta oikeastaan emme tiedä mitään”, Haneke sanoi.

”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi. Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta ei hän tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka itse olemme kokeneet.”