Pohjoismaiden parhaan kalakirjaston kokoelma oli matkalla kaatopaikalle – Ari Savikko pelasti kuorma-autolasteittain niteitä kotiinsa

Kirjoja on kattoon asti. Ne seisovat jykevissä hyllyissä lasi­ovien takana – ja ne kaikki käsittelevät kaloja tai kalastusta. Seisomme inarilaisen Ari Savikonhttps://www.hs.fi/haku/?query=ari+savikon, 54, olohuoneessa, keskellä suomalaisen kalakirjallisuuden pelastusoperaatiota.

Savikon hyllyt alkoivat täyttyä seitsemän vuotta sitten, kun Luonnonvarakeskus (Luke), entinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (Rktl) alkoi budjettileikkausten takia sulkea toimipaikkojaan ja niiden kirjastoja.

Kalakirjojen keräilijänä tunnettu Savikko alkoi saada puheluita tutuilta kirjastonhoitajilta. He kertoivat kokoelmien joutuvan kaatopaikoille, jos kukaan ei ottaisi niitä. Savikko huolestui.

”Tuntui käsittämättömältä. Kirjat olivat säilyneet tutkimuslaitoksissa sotien ja pahimpien lamojen aikana, mutta eivät Suomessa 2010-luvulla.”

Pian kuorma-autot alkoivat tuoda kirjalasteja Savikon portaille Inariin. Niteitä tuli muun muassa Evosta, Enonkoskelta, Muoniosta ja Kuusamosta. Viimeisin lavallinen on tullut Helsingin entisen Rktl:n kirjastosta. Sen kokoelma, ”Pohjoismaiden parhain kalakirjasto”, kuten Savikko sitä nimittää, sijaitsee nyt hänen asuntonsa alla – vanhassa kalahautomossa.

Savikon mukaan hävitys tulee vielä kalliiksi.

”Tuleville sukupolville jää hatara käsitys siitä, miten meidän aikanamme on ajateltu. Julkaisujen mukana katoaa esimerkiksi tärkeitä kirjeenvaihtoja. Sellaisia, jotka valottavat taustoja – tiedon syntyhistoriaa.”

Tällaista taustatietoa ovat esimerkiksi kylmän sodan aikaiset kalastus­poliittiset ­kirjeet. Niis­sä venäläiset ja ­suomalaiset viranomaiset neuvottelivat harmaanieriän ja peled-siian vaihtokaupoista.

Kirjeet kertovat, että venäläiset saivat tuolloin Kanadan harmaanieriää vain Suomen kautta, ja suomalaiset olivat valmiit luovuttamaan sen mätiä vastineeksi peled-siian mädistä. Kuukausia kestänyt kirjeneuvottelu päättyi venäläisen ja suomalaisen viranomaisen kohtaamiseen rajalla. He ojensivat mätipussit yhtä ­aikaa omilta puoliltaan rajaa.

”Tällaisia historian palasia häviää, jos niteet kirjastoista ja tutkijoiden työhuoneista heitetään kaatopaikoille”, Savikko sanoo.

Savikon mukaan Metsäntutkimuksen laitoksilla kato on jo käynyt.

”Niiden kirjoja ei ollut tällainen yksi kahjo pelastamassa.”

Vain murto-osa tutkimuslaitosten julkaisuista digitoidaan, eikä sähköisiin tietoverkkoihin kannattaisi Savikon mielestä luottaa.

”Digitointi on vain tiedon jakamista. Ajatellaanpa korppuja tai lerppuja – niitä ei saa enää millään auki. Se kertoo, että me olemme tietokoneiden ja netin käytön kivikausisukupolvi. Me vasta luomme systeemejä ja harjoittelemme niiden käyttöä.”

Paperi on Savikon mielestä edelleen paras tallennus­materiaali, ­koska se on ­todistetusti säilynyt vuosisatoja.

Kirjakuormien lisääntyessä, kuorma-autojen kurvatessa yhä useammin Inariin, Savikko alkoi ymmärtää, ettei yksi mies voi kaikkia Suomen kalakirjoja säilöä. Tilat loppuivat, eivätkä niteet olleet arvoisessaan paikassa. Bibliofiili ryhtyi selvittämään, mitä yksityisen kirjaston rakentaminen vaatisi.

Ensin piti löytää kaverit, sitten ”toimintatonnit”. Edessä oli lukemattomia puheluita ja byro­kraattisia mutkia. Suomen kulttuurirahasto kannusti, mutta ei antanut rahaa. Ensimmäinen askel eteenpäin oli, kun kalakirjastoprojekti pääsi mukaan Suomi100-juhlaohjelmaan. Se toi hankkeelle uskottavuutta.

Savikko perusti kirjastoprojektia varten yhdistyksen. Hankesuunnitelman viilaaminen vei vuoden, ja julkista tukirahaa herui lopulta 145 000 euroa. Noin puolet rahoista tuli EU:lta, puolet Suomen valtiolta. Rahat myönsi Tunturi-Lapin Leader. Tuen saaminen edellytti, että yhdistys maksaisi kuluista 35 prosenttia.

Tämä noin 70 000 euron osuus kertyy talkootöistä, kun Savikko rakentaa kirjaston itse ystäviensä avustuksella. 120 ne­liön rakennus nousee Muonion Jerisjärven rannalle. Valu on jo tehty, hirsikehikko pystyssä ja kattotalkoot pidetty.

Savikko arvioi, että Suomen kalakirjallisuus tarvitsee 600 metriä hyllytilaa. Nykyinen kokoelma vie hyllyistä noin puolet. Kirjastoon tulee myös pieni asuinhuoneisto, jossa tutkijat, kirjailijat ja muut kirjoista kiinnostuneet voivat majoittua.

Kirjasto on kaikille avoin, mutta niteitä sieltä ei voi lainata. Osa julkaisuista tulee lainattaviksi Muonion kirjastoon.

Kalat ja kalakirjallisuus ovat olleet Savikon intohimo jo vuosikymmeniä. Puheessa on poikamaista riemua, kun hän kaivaa hyllystä Suomen kalleimman kalakirjan: Gösta Sundmaninhttps://www.hs.fi/haku/?query=gosta+sundmanin Suomen Kalat -teoksen ensimmäisen painoksen. Se on Savikon henkilökohtaisen kokoelman helmi. Kirjassa on 60 Sundmannin käsin piirtämää kuvaa. Ne esittävät Suomen kalat tieteellisen tarkasti mutta myös taiteellisesti. Teoksen arvo liikkuu 3 500–5 000 euron välillä.

Keräilijän intohimo kasvoi vaivihkaa työn ohessa. Luonnon­varakeskuksen tutkimusmestarina Savikko on naarannut Lapin vesistöjä jo kolmekymmentä vuotta: ottanut näytteitä, mitannut ja analysoinut.

Pohjoisen kalastuskulttuuri lohi- ja lupakiistoineen on vakuuttanut Savikon tutkimuksen merkityksestä. Kalastus tarvitsee perspektiiviä, ja Lappi on Savikon mielestä osuva sijainti Pohjoismaiden parhaalle kalakirjallisuuden kokoelmalle.

Sen kokoaminen hyllyihin on haaste. Niteet on nyt ”melko sumealla logiikalla” järjestetty Savikon olohuoneeseen, työhuoneeseen ja vanhaan kalahautomoon.

Kalakirjastoyhdistys on alustavasti neuvotellut Oulun ammattikorkeakoulun kanssa siitä, että kirjastonhoitajiksi opiskelevat tulisivat järjestämään kokoelman. Urakka olisi heidän lopputyönsä. Suunnitelmaa varjostaa se, että kirjastonhoitajan koulutus päätettiin juuri lakkauttaa Oulusta.

Ajan henki näyttää siis lyövän bibliofiiliä turpiin joka puolelta. Periksi hän ei silti aio antaa.

Kokoelman rakentamisella ei ole kiire. Ja valmista siitä ei pidä koskaan tullakaan.

”Eihän sellaista olekaan kuin valmis kokoelma. Sehän olisi keräilijän pahin painajainen.”