Miksi me tunnemme rakkautta vain omanlaisiamme kohtaan, kysyy Eija-Liisa Ahtila uudessa taideteoksessaan – ja antaa sinulle hetkeksi simpanssin kädet

Efekti on yksinkertainen mutta tehokas. Istut pöydän ääreen, asetat kätesi niille annetuille paikoille. Hätkähdät: omien käsiesi sijaan sinulla on simpanssin karvaiset kyynärvarret ja parkkiintuneet kämmenet. Kädet liikkuvat hiljakseen, ja hetken ajan et voi olla ihan varma, liikutteletko niitä itse vai et.

Tunnet oudon hellyyden aallon tuntematonta simpanssia kohtaan. Kädet voisivat yhtä hyvin olla sinun.

Videonäytöillä varustetut pöydät ovat yksi osa kuvataiteilija Eija-Liisa Ahtilanhttps://www.hs.fi/haku/?query=eija-liisa+ahtilan uusinta teosta Mahdollinen rakkaus, joka on esillä ensimmäistä kertaa Mäntän Serlachius-museo Göstassa. Mäntän jälkeen teos nähdään Sydneyn biennaalissa Aus­traliassa.

Ahtilan yksityisnäyttely on parhaillaan esillä arvostetussa Marian Goodman Galleryssa Pariisissa. Myöhemmin tänä vuonna ovat vuorossa isot yksityisnäyttelyt M-museossa Belgian Leuvenissa ja Ludwig-museossa Budapestissa. Ne eivät ehkä ole maailman kärkimuseoita, mutta kärki­museoita Ahtila on jo kolunnut.

”Ei näyttelyä Tate Moderniin saa kuin kerran elämässä”, Eija-Liisa Ahtila sanoo Serlachius-museon ravintolan pöydässä.

Teokseen kuuluu myös video simpanssista sekä vanhanaikaisille led-näytöille luotu video­teos, jossa näyttelijä Matleena Kuusniemenhttps://www.hs.fi/haku/?query=matleena+kuusniemen esittämä nais­hahmo leijuu halki avaruuden.

Teoksessa Ahtila käsittelee mahdollisuutta kokea empatiaa ja rakkautta muita eläviä olentoja kohtaan. Mistä rakkaus syntyy? Milloin? Mikä rajaa sen niin, että me kunnioitamme vain omanlaisiamme? Keitä me olemme asettumaan simpanssin tai muunkaan elävän yläpuolelle? Miksi me otamme niin huonosti huomioon niiden tarpeet?

Ja sitten ollaan jo filosofisten peruskysymysten äärellä: Mikä edes on ihminen?

Eija-Liisa Ahtila kertoo, että videonäyttöpöytien taustalla vaikuttaa menetelmä, jolla hoidetaan aavesärkyä – siis esimerkiksi amputoidussa raajassa tuntuvaa kipua. Säryn aiheuttavat toimettomiksi jääneet hermot, jotka lähettävät kipusignaaleja ikään kuin vanhasta muistista.

Peili­terapiassa aave­särystä kärsivän aivot huijataan uskomaan, että poistettu raaja on edelleen olemassa. Amputoitu käsi piilo­tetaan peilin taakse, ja peili heijastaa terveen käden. Näyttää siis siltä, että käsiä olisi kaksi.

Hoito voi rauhoittaa aivot, joille näkö- ja tuntohavainnon ristiriita on ollut liikaa.

Mahdollisen rakkauden versio tästä terapiasta tuo toisen kädellisen lähelle.

Ahtila tuli tunnetuksi teoksilla, jotka käsittelivät ihmisten välisiä suhteita. Aiheisiin ovat kuuluneet muun muassa seksuaalisuus, väkivalta, kuolema, ero ja mielen järkkyminen.

Mutta jos katsoo tarkemmin, eläimet ovat juosseet Ahtilan teoksissa ihmisten asioiden rinnalla pitkään. Jo varhaisessa valokuvasarjassa Dog Bites (1992) nainen poseeraa koiramaisesti.

Kun Ahtila seisoi Kiasman näyttelyssään vuonna 2013, saleissa kaikui eri teoksista kuuluva koirien haukunta.

Jo 1993 valmistuneessa teoksessa Me/We, Okay, Gray oli kohtaus, jossa nainen ilmaisee ­itseään haukkumalla. Myös Lohdutusseremoniassa (1999) haukutaan.

Rukoushetki (2005) oli jonkinlainen käännekohta. Siinä Ahtila käsitteli koiransa kuolemaa. Siihen liittyi häpeää: voiko siitä tehdä taidetta?

”Ajattelin, että olisin nyt edes tehnyt vaikka afrikkalaisen perheen ainoan lehmän kuolemasta”, Ahtila sanoo ja hymähtää.

Mutta tietenkin taidetta voi tehdä isommista ja pienemmistä aiheista. Sen jälkeen eläimet ja luonto ovat saaneet Ahtilan teoksissa yhä suuremman roolin. Teos Vaakasuora (2011) oli kuusiosainen kuusen muotokuva. Teoksen Tutkimuksia draaman ekologiasta (2014) esiintyjiksi oli listattu Kati Outinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=kati+outinen, vanha husky, korpipaatsama ja akrobaattiryhmä.

Viime vuosina taiteessa on puhuttu paljon posthumanismista. Siihen kietoutuvat myös Ahtilan uudet teokset.

Termi viittaa ajatukseen, jonka mukaan ihminen ei ole muiden luontokappaleiden yläpuolella, eikä ihmisellä siksi ole myöskään oikeutta käyttää luontoa hyväkseen.

Aiheeseen ovat tarttuneet myös muun muassa Terike Haap­ojahttps://www.hs.fi/haku/?query=terike+haap%C2%ADoja ja Laura Gustafssonhttps://www.hs.fi/haku/?query=laura+gustafsson, joiden teos Museum of Non­humanity nähtiin syksyllä 2016 Helsingin Suvilahdessa ja viime syksynä Norjan Momentum-biennaalissa. Biennaalin arviossa Artforum-taidelehden kriitikko kiitti teosta perusteellisuudesta ja vilpittömyydestä.

Posthumanismi on niin tärkeä aihe, että mitä enemmän ihmiset tekevät siitä teoksia, sen parempi, Ahtila sanoo.

Miksi? Siihen liittyvät niin isot olemassaolon kysymykset, että niitä on vaikeaa tiivistää yhteen haastatteluun.

”Keitä me olemme, mikä tämä planeetta on ja mitä meidän ympärillämme tapahtuu – ilmastonmuutos ja sukupuuttoaalto, tai maailmanlaajuinen muuttoliike eloonjäämiskeinona”, Ahtila luettelee.

”Mitä me teemme ja miksi, mikä on meidän elämämme eettinen pohja ja mitä meidän pitäisi kyetä tekemään?”

Ilmastonmuutoksen kaltaisen ongelman ratkaiseminen on toki todella, todella vai­keaa. ”Mutta minusta tuntuu hyvältä toiminnalta kääntyä siihen suuntaan, missä näemme oman suhteemme muuhun elävään”, Ahtila sanoo.

Mahdollinen rakkaus Serlachius-museo Göstassa Mäntässä 6.1.2019 saakka. Korjaus 3.3. kello 10.45. Täsmennetty Pariisin-näyttelyn aukioloaika.