Kuuluuko astioista poistaa Iittala-tarra vai ei? Marjatta Sarpaneva vastaa – ja kertoo myös, millainen mies oli myyttinen sankari­muotoilija Timo Sarpaneva

Dömaskär

”Muodon ihanne”, Timo Sarpanevahttps://www.hs.fi/haku/?query=timo+sarpaneva sanoi saaristosta Juha Tantunhttps://www.hs.fi/haku/?query=juha+tantun haastattelussa vuonna 1974.

”Tuhannet saaret rannikkovesien sinisyydessä, pohjoiseen katsovat rannat täynnä erivärisiä kivimöhkäleitä, etelään päin taas laskeutuvat pitkät, loivat jääkauden hiomat kalliot. Tavattoman yksinkertaista ja vaatimatonta, samalla upeata… Kal­liot opettavat minua tekemään huoliteltua työtä ja herättävät kunnioituksen materiaalia kohtaan…”

Täällä niitä nyt on, vesiä ja jääkauden hiomia kallioita, Sarpanevan perheen saaressa Dömaskärillä, Nauvon lähellä, keskellä purjehtijoiden tuntemaa Gullkronan aukkoa. On myös alkukesän kukkien ja meren suolaista tuoksua. Karikoiden ympäröimän saaren torppa on vuodelta 1847 ja rakkaudella korjattu.

Eteisen naulassa on kulmistaan solmittu nenäliina, Timo Sarpa­nevan kesä­päähine. Sitä hän ei ole käyttänyt yli kymmeneen vuoteen: hän kuoli vuonna 2006.

Saareen meidät on tuonut Sarpanevan toinen vaimo Marjatta Sarpanevahttps://www.hs.fi/haku/?query=marjatta+sarpaneva, jonka moni muistaa nimellä Marjatta Svennevig – ex-malli ja Linnan juhlien moninkertainen kuningatar. Hän tuntee saaren ja ympäröivät vedet kuin omat taskunsa.

Kun kalastaja Andershttps://www.hs.fi/haku/?query=anders ajaa meidät Dömaskärin laituriin, mukana on kymmenkunta kestokassillista, koria ja koppaa kaikkea sitä, mitä saaressa tarvitaan, vesikanistereista savukalaan ja mansikoihin.

Timo Sarpaneva suhtautui tähän saareen intohimolla: Kun hän pääsi saareen, tapasi hän olla niin tunnekuohun vallassa, että hänet istutettiin tuoliin ja hänelle sekoitettiin drinkki. Kassien kantamisessa hänestä ei ollut mitään apua, sanoo Marjatta Sarpaneva, ”mutta emme me sitä häneltä odottaneetkaan”. Hän nauraa heleästi.

Kassien kantamatta jättäminen kuulostaa diivailulta, ja sekin olisi toki ymmärrettävää: Timo Sarpanevaa oli palvottu siitä asti, kun amerikkalainen House Beautiful -lehti palkitsi Milanon triennaalissa 1954 esitellyn ja Grand Prix -palkinnon saaneen Orkidea-lasiveistoksen vuoden kauneimmaksi esineeksi. Sarpaneva ja Tapio Wirkkalahttps://www.hs.fi/haku/?query=tapio+wirkkala olivat mediassa puolijumalia, jotka tuosta vain – jollain alkukantaisella voimalla – loivat esineitä, joita palvottiin kansainvälisissä muotoilunäyttelyissä.

”NK:n ympärillä kiehuu kun Timo Sarpanevan uudet puumuottien avulla valetut maljakot ovat siellä näytteillä”, kirjoitti Ilta-Sanomat vuonna 1964. ”Tukholman lehdet kirjoittavat: ’Jälleen on Sarpaneva tehnyt sen.’ National Museum on ostanut yhden lasimaljan kokoelmiinsa.”

Sitä Suomen kansa sotien jälkeen kaipasi, sankareita ja kansain­välistä ihailua. Silloin ei puhuttu brändeistä, mutta brändin­rakennuksessa oli myös kaupallista järkeä. Wirkkala oli karhumainen Lapin mystikko, Sarpaneva Sveitsissä ja Ranskassa asunut kosmopoliitti ja puhtaan muodon luoja, jonka kynästä syntyivät Orkideat, Kajakit ja Lansetit.

Mutta Timo Sarpaneva vihasi sankarikulttia, sanoo Marjatta Sarpaneva.

Millainen mies tuo suomalaisen designin puolijumala oli, jos sankarikultti ei ole koko totuus?

Marjatta Sarpaneva osaa kertoa aiheesta, sillä hän tunsi Timo Sarpanevan 46 vuoden ajan.

Harva edelleenkään tietää, että Marjatta Sarpaneva oli 1970-luvulta lähtien kaikessa mukana – paitsi hoiti perheen ja valmisteli juhlat, myös varmisti että muotoilija päätyy lentokentällä oikeaan koneeseen. Mutta sen lisäksi Marjatta Sarpaneva istui mukana kokouksissa ja piirsi maestron isokokoiset designit puhtaiksi, toteutettaviksi työpiirustuksiksi. Esimerkiksi saksalaisen Rosenthalin pullealinjaista Suomi-astiastoa Marjatta Sarpaneva työsti miehensä kanssa vuosien ajan.

 

”Otin tietoisesti julkisuudessa roolin tällaisena muotihepsankeikkana, koska se oli niin helppoa.”

Kaikki tämä oli kokopäivätyö.

Mutta Marjatta Sarpaneva ei ole sitä varsinaisesti mainostanut.

”Otin tietoisesti julki­suudessa roolin tällaisena muoti­hepsan­keikkana, koska se oli niin helppoa. Ei minulla ollut koskaan tarvetta kertoa, että mitä minä oikeasti tein”, hän sanoo.

Timo Sarpaneva yritti kyllä: ”Me teemme kaikki työt yhdessä Jatan kanssa, hän on vain niin vaatimaton, että haluaa vetäytyä syrjään”, Sarpaneva sanoi Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 1985.

Kun kuuntelee Marjatta Sarpanevaa, ei voi välttyä ajatukselta, että hän on yksi suomalaisen designin vaiettuja taustavaikuttajia.

Nyt hän muotoilee asian näin: ”Osuuteni oli hirveän suuri. Voin ihan rehellisesti sanoa, että jos en olisi ollut Timon elämässä, hänen elämänsä olisi ollut paljon, paljon vaikeampaa.”

Timo Sarpaneva ei viihtynyt yksin ja kaipasi sparraajaa. Marjatta Sarpaneva sanoi mieli­piteensä rehellisesti ja kaunistelematta.

”Hän kuunteli hirveän tarkkaan, mutta teki kuitenkin aina niin kuin hän itse oli päättänyt.”

Mutta rooli oli suurempi kuin vain sparraajan.

 

”Timohan oli jumalattoman tyhmä oppilas!”

”Minusta tuli oikeastaan loppujen lopuksi hänen äitinsä”, Sarpaneva sanoo ja nauraa.

Pariskunnalla oli ikäeroa 18 vuotta.

”Se kuulostaa hullulta. Vaikka olin niin paljon nuorempi, olin kuitenkin vanhempi.”

Ei Timo Sarpaneva nimittäin olisi selviytynyt arjesta ilman vaimoa. Ihan perusasioistakaan, kuten vaikka paperitöistä.

”Timohan oli jumalattoman tyhmä oppilas!” Marjatta Sarpaneva huudahtaa, lämmöllä.

Timo Sarpaneva kärsi vaikeasta lukihäiriöstä. Marjatta Sarpaneva arvelee, että kansakoulukin saattoi jäädä tulevalta muotoilijalta kesken. Toisaalta Timo Sarpaneva aloitti Taideteollisessa keskuskoulussa jo 14-vuotiaana.

”Hänen lahjakkuutensa oli fokusoitunut tähän yhteen asiaan, taiteeseen ja luomiseen. Siinä hän oli huippu, mutta kaikki muu oli ihan levällään.”

Täällä saaressakin Timo Sarpaneva tempaisi perämoottorin käyntiin, Marjatta Sarpaneva kertoo, vaikka vaihde oli silmässä. Mies tippui mereen ja eikä hengenlähtö ollut kaukana. ”Hän oli koko ajan niin muissa maailmoissa”, Marjatta Sarpaneva sanoo.

Mutta kun Timo Sarpaneva pääsi Iittalan tehtaalle, oli hän omassa elementissään.

Parhaimmillaan, sanoo Marjatta Sarpaneva. ”Loistava, hyväntuulinen ja hallitsi isoja kokonaisuuksia.”

Lounaaksi Sarpanevojen tytär Johannahttps://www.hs.fi/haku/?query=johanna perheineen tarjoaa salaattia, Andersin savustamaa kalaa ja saaristolaislimppua, kaikki häkellyttävän hyvää.

Vanhan leivinuunin päällä on Sarpanevan klassikkopata ja Festivo-kynttilänjalkoja – niitä ryhmyisiä, jotka Sarpaneva suunnitteli alun perin Savoyssa kokoontuneen herrakerhon valtavan viinilasin jalaksi. (Heidän joululounaansa saattoi kestää kolmekin päivää – ”hyvä kun ehtivät jouluksi kotiin”, Marjatta Sarpaneva kertoo.)

Mutta kesällä juhlittiin saaressa. Vieraita tapasi purjehtia laituriin – jos eivät jääneet karille – ja onneksi Timo Sarpaneva oli siltä varalta ostanut vajaan laatikkokaupalla olutta, sillä kerrankin yllätysvieraaksi saapui Armi Ratiahttps://www.hs.fi/haku/?query=armi+ratia kesken 60-vuotis­risteilynsä. Marjatta Sarpaneva kertoo juhlista, joissa nokinen Ratia saunoi savusaunassa Tarmo Manninhttps://www.hs.fi/haku/?query=tarmo+mannin kanssa, pihamaalla pidettiin lettukestit valtavan vadelmanpunaisen kuun noustessa, ja pahantuulinen Birger Kaipiainenhttps://www.hs.fi/haku/?query=birger+kaipiainen istui tupakoimassa potkukelkassa kajuutan katolla, geishaksi pukeutuneena ja kukkaseppele päässään.

Päällimmäisenä tarinoissa Timo Sarpanevasta ovatkin taiteellisen lahjakkuuden ohella hänen lukuisat ystävänsä, tuttavansa ja työkaverinsa.

Designmuseon näyttelyssä voi parhaillaan nähdä videon, jolla Timo Sarpaneva leukailee lasinpuhaltajien kanssa. He olivat läheisiä työtovereita. On selvää, että arvostus on molemminpuolista. Vaikka lasiesineen design olisi ollut Sarpanevan, ei sitä olisi syntynyt ilman taitavia lasinpuhaltajia: lopulliset tuotteet ja teokset ovat heidän käsistään.

Vaikka kertomuksessa suomalaisesta muotoilusta on aina korostettu yksittäisiä sankarimuotoilijoita, Sarpanevalle oli tär­keää se, miten juhlittu muotoilu oikeasti syntyi – tehtailla, yhdessä tehtaan väen kanssa, sanoo Marjatta Sarpaneva.

Tähtikultti on vääristänyt käsitystä muotoilijan työstä, hän sanoo. Timo Sarpanevalle muotoilu oli arkipäiväinen, ei akateeminen asia; työtä jota opitaan tehtaassa, ei pulpetissa. Sen ajatuksen hän halusi näkyvän myös muotoilijoiden koulutuksessa, mutta ei häntä kuunneltu, sanoo Marjatta Sarpaneva.

Eikä tehtaalle mennä diivailemaan, vaan siellä työskennellään osana isoa koneistoa.

”Jos sitä ei hallitse, ei voi olla hyvä muotoilija”, hän sanoo.

”Timo tiesi jo ihan alusta saakka, että ilman esimerkiksi Iittalan Erkki Vesannonhttps://www.hs.fi/haku/?query=erkki+vesannon opastusta hänestä ei olisi koskaan tullut lasi­suunnittelijaa”, Marjatta Sarpaneva sanoo.

Tärkeitä olivat myös Iittalan lasinpuhaltajat Hugo Raskhttps://www.hs.fi/haku/?query=hugo+rask ja Reino Löflundhttps://www.hs.fi/haku/?query=reino+loflund. ”Ilman näitä ihmisiä ei olisi syntynyt yhtä ­ainutta triennale-esinettä.”

Kansainvälisillä estradeilla vaikutuksen tekivät nimenomaan tekniikat, jotka syntyivät yhteistyössä lasinpuhaltajien kanssa, eivät piirustuspöydän ääressä.

”Timo sanoi, ettei hän ole mitään ilman heitä, pelkkä kuvantekijä.”

Vuosikymmeniä on pohdittu, miksei Suomessa ole syntynyt uusia muotoilutähtiä samalla vauhdilla ja voimalla kuin sodanjälkeisten vuosikymmenten kultakautena.

Marjatta Sarpanevan teoria on tämä: nykyinen muotoilukoulutus ei opeta nuoria muotoilijoita toimimaan yhdessä teollisuuden kanssa.

”On hirveän murheellista katsoa näitä nuoria ihmisiä, jotka törmäävät seinään kerta toisensa jälkeen, sukupolvi toisensa perään, kun tietää, että se resepti on niin yksinkertainen.”

Suomalaisen teollisuuden kehityssuunta vain tuntuu olevan sitä vastaan. Iittalassa puhalletaan vielä lasia, mutta Fiskars sulki esimerkiksi Arabian keramiikkatehtaan vuonna 2016. Tuotteita valmistetaan nykyään muun muassa Thaimaassa.

”Pitää huomioida, että sotien jälkeen tämä maa oli raunioina ja tyhjästä lähdettiin liikkeelle”, Marjatta Sarpaneva opponoi. ”Iittalassa satsattiin oikeisiin ­asioihin.”

Palkattiin tunte­mattomia suunnit­telijoita, joista tuli myöhem­min tapio­wirkka­loita ja ­timo­sarpa­nevoja.

Suunnittelijoille annettiin vapaat kädet, ei läähätetty niskaan, annettiin epäonnistua.

”Niin voi löytää uusia juttuja, se on nähty niin moneen kertaan.”

Kun lounasastiat korjataan pois ja pöytään saapuu suklaakakku, tulee mieleen vähemmän vakava mutta yhä Suomen kansaa jakava, Sarpaneva-aiheinen kysymys.

Jos joku nimittäin on oikea taho määrit­telemään, pide­täänkö Iittalan astioissa i-tarrat vai rapsute­taanko ne irti ennen käyttöön­ottoa, se on Sarpa­nevan perhe. Timo Sarpaneva suunnitteli Iittalan veren­punaisen logon vuonna 1956.

Paljastus: Sarpanevojen astiastossa ei tarroja näy.

Marjatta Sarpaneva nauraa kysymykselle. ”Me raaputimme ne heti pois, ei siitä koskaan edes keskusteltu.”

Ainakin tämä suomalaisia piinannut kysymys on nyt ratkaistu.

Timo Sarpaneva Design­museossa 23.9. saakka.