Kun valokuviin kätkeytyy salaisuus, jota ei heti huomaa – Valokuvataiteen museon näyttelyt kutkuttavat

Valokuva

Erica Nyholm & Noémie Goudal 12.8. saakka Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G). Ti–su 11–18, ke 11–20.

Valokuvataiteen museon kesä on omistettu kahdelle nuorelle mutta vahvalla kuvaajalle. Liekö sattumaa vai huolellista suunnittelua, että Erica Nyholminhttps://www.hs.fi/haku/?query=erica+nyholmin (s. 1982) ja Noémie Goudalin https://www.hs.fi/haku/?query=noemie+goudalin(s. 1984) näyttelyt myös sopivat erittäin hyvin yhteen.

Molempia yhdistää kuvien lavastuksellisuus, viileän tyylikäs visuaalisuus ja arvoituksellinen tunnelma.

Aiheiltaan näyttelyt ovat kuitenkin sen verran erilaiset, että ne eivät ala taistella keskenään.

Erica Nyholm jäi mieleen muutama vuosi sitten Nuoret 2015 -näyttelyssä hienovireisillä perhepotreteillaan.

Valokuvataiteen museossa Nyholm jatkaa samaan teemaan paneutumista.

Nyholmin teokset tutkivat erilaisia perhesuhteita ennen kaikkea naisen näkökulmasta: mitä on olla äiti, tytär ja sisko?

Valokuvat ovat lavastettuja muotokuvia, joita leimaa vahva, salaperäinen tunnelataus. Kuvat pakottavat katsojan pysähtymään ja jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.

Teosten salaisuus piilee Nyholmin taidossa synnyttää pienillä, tarkkaan harkituilla eleillä vaikutelma tarinasta, joka kuitenkin jää katsojalle arvoitukseksi.

Kuvat herättävät enemmän kysymyksiä kuin ne antavat vastauksia. Miksi naiset kantavat lapsiaan metsässä? Miksi äiti katsoo haikeasti ikkunasta tytär sylissään?

Näyttelyn avainteoksiin kuuluu espanjalaisen Pilar Citoler -kilpailun voittanut valokuva Menetys (2014). Edgar Degas’n https://www.hs.fi/haku/?query=edgar+degas%E2%80%99nmaalaukseen Bellellin perhe (1858–1867) perustuva kuva esittää arvoituksellisen tilanteen, jossa isä ja kaksi lasta illastavat kolmistaan.

Salaperäinen tilanne yhdistettynä teoksen nimeen saa katsojan kysymään, millaisesta menetyksestä tilanteessa on kyse.

Ranskalaisen Noemie Goudalin teoksissa on samaa kutkuttavuutta kuin Nyholmilla, mutta siinä missä Nyholm saa katsojan pohtimaan kuviin kätkettyä tarinaa, Goudal saa hänet epäilemään silmiään.

Goudalin kuvista on alkuun vaikea sanoa, ovatko ne kuvamani­puloituja vai eivät. Maisemien keskellä leijuu outo valkoi­nen ympyrä ja merestä ko­hoaa torneja, jotka eivät näytä todellisilta.

Toisin kuin Nyholm, Goudal kuitenkin paljastaa teosten salaisuuden. Tarkemmin katsottuna huomaa, että ympyrä roikkuu nosturista ja tornit ovat paperisia lavasteita. Teosten paradoksi on siinä, että vaikka mitään ei salata, omia silmiä on silti vaikea uskoa.

Goudalin teokset tasapainoilevat kutkuttavasti todellisen ja epätodellisen sekä luonnollisen ja luonnottoman välisellä rajapinnalla. Hänen kuvansa ovat yhtä aikaa keinotekoisia ja täysin manipuloimattomia, lavastettuja mutta silti autenttisia.

Goudalin näyttelyn erikoinen arkkitehtuuri synnyttää vaikutelman näkymättömistä seinistä, joiden läpi katsoja voi kävellä. Tämä on omiaan edelleen korostamaan nyrjähtänyttä näyttelykokemusta.