Flow’n perjantain pääesiintyjät olivat surkuhupaisia – Lauryn Hill tuhosi klassikkolevynsä ja Patti Smithin aikuisrock olisi sopinut paremmin olutfestivaalin oheisohjelmaksi

Pop

Patti Smith ja Lauryn Hill Flow-festivaalilla perjantaina.

Soittaako ne ihan oikeasti Midnight Oilia?

Soittaa.

Patti Smith https://www.hs.fi/haku/?query=patti+smithon tällä vuosikymmenellä vieraillut Suomessa useasti. Hän on esikuva, voimahahmo ja nainen, joka toi feminismin punkiin. Tätä kaikkea on tosin vaikea muistaa perjantain Flow-konsertissa, joka on kuin olutfestivaalin pakollista oheisohjelmaa: aikuisrock-konsertti, joka ei vie liiaksi huomiota oluelta.

Midnight Oil -yhtyeen Beds Are Burning on pompöösi kasarihitti ja sellaisenaan oikein hauska, mutta enpä olisi osannut odottaa kuulevani sitä Patti Smithin keikalla.

Toisaalta en tiedä miksi en, sillä Smith näyttää hylänneen keikoilla hänen tuotantonsa äkkiväärän osuuden ja juuri ne hetket, jotka hänessä ovat olleet musiikillisesti kiinnostavinta.

Smith esiintyy huolettomasti ja hyväntuulisesti laahaavassa tempossa soitettujen kappaleiden tähtenä ja hänen äänensä on yhä voimissaan, mutta hankala tästä on saada irti muuta kuin tahatonta komiikkaa. Smith on päätähti, jolla ei ole vakiintunutta ryhmää ympärillään. Hän esiintyy taustallaan milloin mikäkin bändi, jolla ei ole erityistä suhdetta hänen musiikkiinsa. Se muodostuu ongelmaksi musiikillisen annin kannalta.

Vaikea valita kumpi on oma suosikkini: tyhjyyteen katseleva rumpali, jota ei kiinnosta vähääkään, vai rytmikitaristi, joka näyttää lippiksessään siltä, ettei malttaisi odottaa pääsyä hotelliin nukkumaan. Ihan vain siksi, että voi herätä aikaisin ja mennä läheisimpään kalastusliikkeeseen tutkimaan Rapalan uistinvalikoimaa.

Rytmikitaristin vaivaannuttavaan presenssiin löytyy pian syy välispiikistä. Kitaristi on Jackson Smithhttps://www.hs.fi/haku/?query=jackson+smith, Pattin poika! Kuinka suloista. Vaikka hän näyttääkin olevan lavalla vain koska “äiti pakotti”.

Jo edesmenneelle puolisolle Fred “Sonic” Smithillehttps://www.hs.fi/haku/?query=fred+%E2%80%9Csonic%E2%80%9D+smithille kirjoitettu Because The Night on luonteeltaan koskettava ja Patti Smithin isoimpia hittejä, vaikka vuodet ovat olleet sen estetiikalle armottomia ja vieneet kappaleesta terän.

Viimeisenä kuullaan tietysti Gloria, joka on tällä kertaa kuin coverveto hänen omasta kappaleestaan. Toki Gloria itsessään on alun perin cover brittiläisen Them-yhtyeen kappaleesta, mutta Smith on tehnyt siitä jo aikoinaan itsensä näköisen. Klassikkolaini “Jesus died for somebody’s sins / But not mine” ei ole koskaan kuulostanut yhtä väkinäiseltä.

Ja sittenpä asiat vasta menivätkin jänniksi!

Smithin jälkeen päälavalla esiintynyt Lauryn Hill https://www.hs.fi/haku/?query=lauryn+hillteki parhaansa tuhotakseen klassikkolevynsä The Miseducation of Lauryn Hill (1998). Hillin ainoan studioalbumin julkaisusta tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta ja se on aikansa merkkiteos hip hop -musiikissa. Levy, joka yhä kantaa täyden mittansa.

Hillin esiintymisen yllä leijui ennakkoon paljon kysymysmerkkejä. Esiintyykö ollenkaan, ja kuinka pitkään? Paljonko hän on myöhässä?

Tulkinnasta riippuen Hillin keikka alkoi puoli tuntia myöhässä, ellei sitten laske Hillin keikan alkaneen dj-setistä, jossa dj yritti nostattaa tunnelmaa soittamalla hip hop -klassikoita, joita voi kuulla lähes jokaisessa helsinkiläisessä baarissa ja pizzeriassa, jos lähtee työstämään tietään Kalliosta kohti ydinkeskustaa. Tunnelmasta aisti kiusallisen kouriintuntuvasti, että tätä varten ei ollut tullut kukaan.

Yritin jossain vaiheessa laskea kuinka monta kertaa dj sanoi “make some noise”, mutta sitten sekosin laskuissa.

Lopulta Hill nousi lavalle studioalbuminsa intron soidessa. Hillin on ollut tarkoitus tämän kiertueen keikoilla esittää The Miseducation kokonaisuudessaan. Oli aika selvää, että nyt se ei onnistu. Esiintymisaikaa oli jäljellä 45 minuuttia, eli dj:n setti vei keikasta melkein puolet.

Alkoi kisa aikaa vastaan.

Keikan avaa Lost Ones ja on heti selvää, että nyt ollaan erittäin sakeiden sovitusten äärellä. Epäilemättä jokainen kauhajokelainen progeyhtye olisi ollut kateellinen näistä sovituksista joskus 1970-luvun alussa.

Levyn kappaleet on sovitettu lähes tunnistamattomiksi gospel rock -möykyiksi ja kuulostaa kuin bändin jokainen jäsen soittaisi vähän eri kappaletta. Pitää oikeasti nähdä vaivaa, että Hillin klassikot saa kuulostamaan näin kauheilta.

Suuri bändi torvineen ja taustalaulajineen kuulostaa täysin kakofoniselta, ja Hill itse päätähtenä räppää kappaleitaan vähän sinne päin. On hyvin vaikea ymmärtää, mitä tässä on ajateltu. Paremmin olisi jopa toiminut, jos Hill olisi esiintynyt kaksin dj:n kanssa niin, että jälkimmäinen olisi soittanut kappaleiden taustat koneelta.

Hill on ilmeisesti tottunut siihen, että kun hän aloittaa myöhässä, esiintymisaikaa on mahdollista jatkaa. Festivaalilla, varsinkaan suomalaisella, tämä ei ole ihan niin yksinkertaista. Jännitys alkaa tiivistyä kun aikaa on jäljellä kymmenisen minuuttia. Levyn kappaleista on vedetty hädin tuskin puolia.

Artisti näyttää aidosti pettyneeltä ja hämmentyneeltä kun saa kuulla lavalla, että aikaa on enää yhdelle kappaleelle. Eli sitten on vedettävä loppuun se levyn isoin hitti, Doo Wop (That Thing). Se ei ole onneksi sovitettu täysin mähmäiseksi möykyksi, mutta kun Hill yhtyeineen poistuu lavalta, olo on todella hämmentynyt.

Lauryn Hillillä on ollut monenlaisia vaiheita urallaan Fugees-ajoista lähtien. Merkkilevynsä jälkeen hän on vältellyt julkisuutta eikä ole liiemmin tehnyt enää musiikkia. Vaikuttaa siltä, että Suvilahteen hän on tullut ensisijaisesti esittämään performanssin, jossa hän dekonstruoi klassikkolevynsä ja etäännyttää yleisön itsestään.

Vahvimman esityksen päälavalla teki hieman yllättäen alkuillasta esiintynyt Fleet Foxes, jonka flanellipaidoilta, vuorimaisemilta ja majavan hännän molskautuksilta kuulostava folk soi yhtä pehmeästi ja vakuuttavasti kuin kymmenen vuotta sitten.

Yhtyeen uudella materiaalilla ei ole paljoa annettavaa tai lisättävää debyyttilevy Fleet Foxesiin (2008), mutta levyn materiaaliin on tullut vuosien varrella riittävä etäisyys, ja yhtye kuulosti taas tuoreelta.