Kun kirjailija Heidi Köngäs tutki isoäitinsä menneisyyttä, hän löysi salaisuuden, josta suvussa ei ollut koskaan puhuttu – nyt perhetarina nähdään näytelmänä

Ohjeet tulevat tekstiviestillä.

”Syrjäntie alkaa Ruovesi–Vilppulantien puolivälistä”, neuvoo kirjailija Heidi Köngäshttps://www.hs.fi/haku/?query=heidi+kongas.

Ja syrjässä Ittipään työväentalo Ylä-Väärissä todella sijaitseekin. Jos paikkaa ei tiedä, ei sinne eksy kuin vahingossa.

Kun korkeiden mäntypuiden reunustamaa hiekkatietä on ajettu jonkin matkaa, näkyviin tulee muutama rakennus ja peltomaisemaa. Entinen työväentalo, kaunis punamullanvärinen honkarakennus, seisoo pienen mäen päällä tien vasemmalla puolella. Sisältä juhlasalista kuuluu sellonsoittoa ja puhetta. Muuten on todella hiljaista.

Toisin oli sata vuotta sitten. Kun kansalaissota syttyi vuonna 1918, juuri tämä paikkakunta ja työväentalo olivat viikkojen ajan sodan tapahtumien ytimessä. Se jätti syvät jäljet, ja juuri siksi Köngäskin on nyt täällä.

Sota osui suoraan kirjailija-ohjaaja Heidi Köngäksen, 63, isovanhempien kotipihaan. Sinne on täältä työväentalolta matkaa vain muutamia kilometrejä.

”Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.”

Näin lausuu isoäiti Köngäksen viime vuonna ilmestyneessä romaanissa Sandra. Se kertoo isoäidin elämästä sisällissodan aikana, siitä, mitä yhdelle perheelle tapahtui. Miten isoäiti selviytyi sen jälkeen kun aviomies pakotettiin liittymään punakaartiin ja vietiin lopulta vankileirille.

Romaanin tarinan voi nähdä nyt myös näyttämöllä, sillä Köngäs on dramatisoinut ja ohjannut Sandrasta monologinäytelmän, jonka pääroolin näyttelee Kaija Pakarinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=kaija+pakarinen. Ensi-ilta oli eilen lauantaina Ittipään työväentalolla. Lokakuussa esitys tulee Helsinkiin.

Näytelmä on herättänyt paikkakunnalla jo etukäteen valtavasti kiinnostusta. Esityspäiviä on täytynyt järjestää lisää, sillä ennen ensi-iltaa kaikki suunnitellut viisi esitystä myytiin loppuun ilman ennakkomainontaa.

”Tälle näytelmälle on jokin tilaus, pitkä hiljaisuus, johon tämä osuu”, Köngäs sanoo.

Sandra on ennen kaikkea sitkeiden naisten tarina. Sen keskiössä on nuori viiden lapsen äiti, hänen anoppinsa sekä kälynsä, jotka kaikki yrittävät selvitä hengissä ja järjissään sodan koettelemuksista ja pitää kotia pystyssä, vaikka rahaa ja ruokaa on vähän.

”Meidän kansalliset tarinathan ovat miehiä sodassa, loppumattomia miehiä sodassa. Mutta meidän todellinen luja janamme kulkee näissä naisissa. Naisissa, jotka ovat pitäneet nämä miehet hengissä”, Köngäs toteaa.

Isoäidin tarina oli muhinut kirjailijan mielessä pitkään, mutta silti vasta seitsemäs romaani kertoo hänestä.

Eräs valokuva on Köngäkselle kovin tuttu ja rakas. Kuva on vuodelta 1910 ja se on otettu paikalla, johon isoisä rakensi perheelleen kodin, Lepistön torpan. Se on perhepotretti, jossa ihmiset tuijottavat kameraan totisin ilmein, kuten siihen aikaan kuvissa oli tapana. Se on ainoa valokuva isovanhemmista nuorina.

Isoäidin nuoruuteen eläytyminen vaati Köngäkseltä paljon, sillä isoäiti ei jättänyt jälkeensä mitään tekstejä. Ei kirjeenvaihtoa, ei työkirjoja, ei päiväkirjoja. Ei mitään. On vain tuo valokuva. Ja tietenkin suullinen perimä. Köngäksen oma äiti oli onneksi puhelias ihminen.

Isoäidillä oli kuitenkin myös salaisuus, josta kukaan ei ollut suvussa koskaan puhunut. Köngäs löysi sen vasta vuosikymmeniä isoäidin kuoleman jälkeen. Siellä se luki Ruo­veden kunnan vaivaisruotujen pöytäkirjoissa: huutolaislapsi.

Sandra oli ollut yhdeksänvuotias, kun hänen isänsä kuoli. Sen seurauksena kaksi perheen lapsista tilattiin huudettaviksi, koska heidän äidillään ei ollut varaa maksaa kahden markan veroaan. Köngäksen isoäiti joutui siis piiaksi jo lapsena.

Sisällissodan tapahtumista Köngäksen perheessä on aina puhuttu avoimesti, mutta ilmeisesti isoäidin huutolaistausta oli niin häpeällinen asia, että siitä mieluummin vaiettiin, Köngäs arvelee. Tai ainakaan hänen oma äitinsä ei siitä koskaan puhunut, jos edes tiesi.

”Järkytyin aika tavalla. Se tuntui ihan hirveältä, ja tuntuu tässä näytelmässäkin, kun meillä on yksi kohtaus, jossa niitä lapsia huudetaan.”

Köngäs oli seitsemänvuotias, kun isoäiti kuoli. Suhde oli läheinen. Päällimmäisin isoäitiin liittyvä muisto syntyi eräänä talvena kauan sitten. Muiston todellisen merkityksen Köngäs kuitenkin ymmärsi vasta romaanin kirjoitusprosessin aikana.

Oli hankikanto, ja Köngäs leikki isoäidin kanssa kotia lumessa. Hän sanoi mummolle, että nyt on yö, mennään nukkumaan, ja niin molemmat asettuivat makuulle silmät kiinni. Köngäksen äiti osui paikalle ja säikähti nähdessään oman äitinsä makaavan hangessa silmät kiinni.

Mummo ei ollut moksiskaan.

”Hän sanoi vain, että Heidi käski, että nyt on yö. Kun tämän muiston kirjoitin, tajusin, että ehkä se oli Sandra-mummolle mahdollisuus leikkiä. Se oli jotain, mikä häneltä puuttui lapsuudessa, kun hän joutui yhdeksänvuotiaana huutolaisena pikku piiaksi johonkin taloon. Hänellä ei ollut lapsuutta.”

Köngäs kertoo, että isoäiti oli ihminen, joka laittoi toisten edun omansa edelle, joka ajatteli aina muiden parasta enemmän kuin itseään. ”Se on hyvin harvinainen ominaisuus nykymaailmassa.”

Köngäksen mielestä Sandran tarina ei ole tärkeä juuri nyt siksi, että on kulunut sata vuotta sisällissodasta vaan siksi, että myötätunto lisääntyisi.

”Tällaisia naisia, jotka jäävät rintamien keskelle lastensa kanssa, on maailma täynnä. Tämä ei ole mikään historian reliikki, tämä on tosiasia. Ja jos me ymmärrämme omaa menneisyyttämme, voimme olla myötätuntoisempia muuta maailmaa kohtaan”, Köngäs sanoo.

Hänen mukaansa on tärkeää tehdä tarinoita paikoista, joissa on hiljaisuutta.

”Se hiljaisuus minua kiinnostaa, ja tapahtumattomuus ja vaikeneminen.”

Köngäs arvelee, että Sandra-romaani on herättänyt seudulla myös hiljaista vastustusta, vaikka kukaan ei ole sanonut suoraan, että tarinaa ei olisi saanut tehdä. Hän muistuttaa, että romaani ei ole historiankirja.

”Kaunokirjallisuuden tehtävä on jatkaa siitä, mihin faktat loppuvat. Romaanin ja näytelmäsovituksen kirjallinen lähtökohta sisältää muutamia kuulustelupöytäkirjoja ja vaivaisruotujen pöytäkirjoja, ja sitten historiaa.”

Romaanissa kerrotut tapot ja raiskaukset ovat kuitenkin totta. Myös tapahtumapaikat ovat todellisia.

”Tätä kylää on tutkittu kauhean tarkkaan ja sotahistoriaakin melkein tunti tunnilta. Kun kerran kaikki on jo kerrottu, minkä talon pihalle on tuotu jokin tykki, mihin on ammuttu ja osuttu, tuntui hullulta laittaa niiden tilalle joitain keksittyjä nimiä”, Köngäs kertoo.

Hän muistuttaa, että talot ovat vaihtaneet omistajia jo kauan sitten. Niitä asuttavat nyt aivan uudet sukupolvet.

Isoisänsä kohtalosta ja kohtelusta Köngäs löysi tietoja sekä Väärinmajan punakaartin pöytäkirjoista että Kansallisarkistosta.

”Janne-pappa ei ollut täällä punakaartissa, vaan hänet todella pakotettiin, kuten hän itse sanoi. Myös punaiset ampuivat, jos ei lähtenyt kaartiin.”

Köngäs on tehnyt pitkän uran Ylen draamapuolella. Sandra-monologi on enimmäkseen tv-elokuvia ohjanneen Köngäksen ensimmäinen teatteriproduktio. Hän sai houkuteltua mukaan tuttuja luottotekijöitä. Pakarisen lisäksi lavalla esiintyy sellisti Lea Pekkalahttps://www.hs.fi/haku/?query=lea+pekkala. Lavastuksen on tehnyt Tarja Väätänenhttps://www.hs.fi/haku/?query=tarja+vaatanen.

Pakariselle Sandran tarina tuo mieleen Myrskyluodon Maijan.

”Karuissa oloissa naiset ovat niitä, jotka eivät voi antaa periksi. Koska jos ne antaisivat, koko kuvio hajoaisi. Sandrassa on sama sitkeys, ja välillä tuntuu aivan toivottomalta”, hän sanoo.

Pakarinen uskoo, että Sandran kohtalossa on sisällissodasta riippumatta jotain meitä kaikkia koskettavaa. ”Naisten sota on usein paljon lähempänä, se on pihapiirissä. Että saa lapset pidettyä terveinä, ruuassa ja vaatteissa. Tämä kertoo minusta myös paljon sellaisesta, mitä ei voi liikaa korostaa, nimittäin ihmisen arvokkuudesta”, Pakarinen sanoo.

”Mikä siinä vallassa on, miksi siitä taistellaan ja sille uhrataan kaikki inhimillisesti tärkeä?” Pekkala pohtii.

Väätänen on iloinen, että näytelmä tuotiin paikkakunnalle. Hän on itse pitkäaikainen mänttäläinen ja töissä Serlachiuksen museossa Mäntässä.

”Täällä elää vielä vahvasti sellainen kahden kerroksen väkeä -ajattelu. Olen tullut ulkopaikkakunnalta, mutta törmännyt siihen, että vanha jako on täällä.”

Sandran tarina on tehnyt vaikutuksen moniin lukijoihin. Sen Köngäs on huomannut tilaisuuksissa, joissa hän on käynyt puhumassa romaanistaan. Se näkyy kuulemma ihmisen kasvoilta.

”Silloin kun se on satuttanut tai osunut, mennyt sisälle ihmiseen, se näkyy. He katsovat minua erilaisin silmin. Välillä tuntuu, etten voi vastata siihen kaikkeen katseeseen.”

Sandran ensi-ilta Helsingissä on Annalan huvilassa Vanhassakaupungissa maanantaina 8.10.  

 

Pstt...juttukeikan kulisseissa

Toimittaja, Riitta Koivuranta:

”Pääsimme kuvaajan kanssa seuraamaan hetkeksi monologin harjoituksia Ittipään työväentalolle. Vaikka edestakainen automatka Helsingistä sinne oli raskas tehdä yhden päivän aikana, se kannatti. Tunnelma perillä oli ainutlaatuinen, jotenkin käsinkosketeltavan herkkä.

Sandran tarina on koskettava. Lavastaja tunnusti, että joutuu siksi usein kävelemään pois kesken harjoitusten.

”Äh, nyt mua rupesi itkettämään”, näyttelijä Kaija Pakarinenkin pysähtyi ja veti henkeä kesken loppukohtauksen.

Eikä suinkaan ollut ainoa.