J. Karjalainen halusi uudelle levylleen selittämätöntä taikaa ja öistä tunnelmaa – syntyi myös laulu Sirkka Lautamiehestä, jonka keräämän kasvion hän osti kirpputorilta

Kun J. Karjalainenhttps://www.hs.fi/haku/?query=j.+karjalainen kirjoittaa musiikkia, hän tekee palapeliä.

Aluksi hän käy läpi arkistojaan. C-kasetteja, mustakantisia muistikirjoja, iPadin tiedostoja.

Hän löytää joskus äänittämänsä melodianpätkän, joka tuntuu hyvältä. Hän ryhtyy etsimään sille paria: sanoitusta tai aihetta, josta kehitellä sanoitusta.

Siinä puuhassa saattaa kulua viikkoja. Karjalainen haeskelee palasia ja kokeilee niitä yhteen. Muokkaa melodiaa. Vaihtaa sanojen paikkoja.

Jos sopivaa paria ei ilmaannu, melodia palaa arkistoon ja homma alkaa alusta. Sanoja ja säveltä ei voi parittaa väkisin.

Tarvitaan osuma. Tarvitaan ihme. Ja kun ihme tapahtuu, sen kuulee heti.

J. Karjalainen istuu levy-yhtiön pienessä neuvotteluhuoneessa, liian kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa, ja puhuu laulujen kokoamisesta. Hän viittaa englanninkieliseen compose-verbiin, säveltää, joka on alun perin merkinnyt yhdistämistä.

”Sen vain tietää, kun yhdistelmä on oikea”, Karjalainen sanoo. ”Se on kuin loitsu ja muodonmuutos.”

”Mutta en tarkoita mitään yliluonnollista. Inhoan niitä meedioita, jotka istuvat telkkarissa.”

Laulun idea näyttäytyy Karjalaiselle kuvana, värinä ja valona.

Hän kuljeskelee laulun maisemissa, kiertelee nurkkia, ”menee alueelle”.

Pikkuhiljaa kokonaisuus hahmottuu. Sitten se pitää vielä tiivistää muutaman minuutin mittaan.

”Lauluun mahtuu yllättävän vähän.”

Karjalainen tekee biisinsä yleensä Keltaisessa talossa Per­niössä, Varsinais-Suomessa. Sen talon mukaan hän on nimennyt yhden levyistäänkin (Keltaisessa talossa, 1991).

Karjalainen asuu Helsingissä, ja hänellä oli ennen työhuone Suomenlinnassa. Hän kuitenkin huomasi, että Keltainen talo sopi laulujen tekoon kaikkein parhaiten.

Keltaisessa talossa Karjalainen viihtyy. Hän haahuilee siellä kaikessa rauhassa, lämmittää uunia ja soittelee.

”Siellä kun on jonkin aikaa, niin alkaa tapahtua”, Karjalainen sanoo.

Otetaan esimerkki. Eilen perjantaina julkaistulla Sä kuljetat mua -albumilla on kappale nimeltä Terve, Sirkka Lautamies.

Se pohjautuu melankoliseen Venäläinen romanssi -nimiseen sävellysaihioon, jonka Karjalainen on tallentanut c-kasetille vuonna 1990. Tuosta aihiosta hän aikoinaan rakensi Villejä lupiineja -jättihitin (1994).

Kasetti löytyi uudelleen, kun Karjalainen penkoi Keltaisen talon pahvilaatikoita.

Hän keksi, että olisi hauska muotoilla alkuperäisen sävellyksen ympärille kukka-aiheinen sanoitus.

Villejä lupiineja -kappaleesta alkanut ympyrä sulkeutuisi.

Karjalainen muisti kirpputorilta ostamansa vanhan kasvi­kokoelman. Hän jäljitti sen keltaisen talon ullakolta.

Miten kaunis tuo kasvisto oli. Mustat kangaspäällysteiset kannet, kultainen jugend-fontti, solmitut nauhat.

”Avasin sen ja olin että vau, tämä on jotain mielettömän hienoa.”

Kasvit oli prässätty ja aseteltu paikoilleen hyvin tarkasti. Jokaisen sivun alaosaan oli kirjattu poimintapaikka ja poimijan tiedot.

”Siinä luki, että kesäkuu 1925, Pyterlahti, ottaja: Sirkka Lautamies. Mikä nimi!”

Nimi alkoi elää Karjalaisen päässä, kuten hänelle usein käy. Hän katseli ulos Keltaisen talon ikkunasta ja oli näkevinään Lautamiehen kävelemässä pihalla.

Pyterlahdesta Karjalaisen mieleen tuli siellä ammoin sijainnut graniittilouhimo. Sieltä oli kuljetettu aineksia Pietarin kanavien pengerryksiin ja katukiveyksiin.

Ja Aleksanteri I:n muisto­merkin monoliittiin, maailman suurimpaan yhtenäiseen monoliittiin, 40 metrin korkuiseen.

Karjalainen ymmärsi, että idea oli tässä.

Hän lähti seurailemaan Lautamiestä. Lauluun tuntui liittyvän pohdinta siitä, mitä ihmisestä jää jäljelle. Suurmiehet ja diktaattorit haluavat pystyttää kirkkoja ja patsaita. Sirkka Lautamies taas oli jättänyt jälkeensä huolellisesti kootun, upean kasvion.

”Ehkä hän oli tehnyt sen koulutehtävänä vähän pitkin hampain, en voi tietää. Mutta jokainen niistä sivuista olisi valmis kehystettäväksi sellaisenaan. Ne tekivät minuun vaikutuksen.”

Syntyi laulu, jossa Karjalainen puhuttelee innoittajaansa.

Terve, Sirkka Lautamies. Mä katson sinun kukkia. Sä otit kissankelloja.

Karjalainen haluaisi tietää, miten Lautamiehen tarina kasvion kokoamisen jälkeen jatkui.

Jos Lautamies oli 15-vuotias vuonna 1925, hän oli kenties jo perustamassa perhettä, kun toinen maailmansota alkoi. Jos hän asui Suomen ja Venäjän rajalla, mitä hänelle sodan aikaan tapahtui?

Muistaako kukaan, Karjalainen kyseli Verinen mies -kappaleessaan vuonna 2001. Hän kertasi laulussa lapsuusmuistoaan Marjaniemen rannasta, johon lipui vene ”verta puolillaan”, kyydissä haavoittunut mies.

Aika moni muisti. Kimmo Oksanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=kimmo+oksanen teki aiheesta jutun HS:n Kaupunki-osastolle. Jutussa tapauksesta kertoi muun muassa rannalla työskennellyt uimavalvoja. Veristä miestä ei kuitenkaan löytynyt.

”Odotan vieläkin kauhulla sellaista puhelua”, J. Karjalainen sanoo ja madaltaa ääntään: ”Täällä on se verinen mies...”

Karjalainen on yrittänyt googlata Sirkka Lautamiestä mutta ei ole päässyt tämän jäljille. Väestörekisterikeskuksen mukaan Lautamiehiä on Suomessa tällä hetkellä 45.

Jos joku muistaa jotakin Sirkka Lautamiehestä, tiedot voi lähettää Helsingin Sanomien toimitukseen. Selvittäisimme mieluusti hänen tarinansa.

Villejä lupiineja ei syönyt Venäläinen romanssi -sävellystä tyhjäksi, joten siitä oli varaa tehdä toinenkin biisi. Karjalainen ei ole kyllästynyt vanhaan hittiinsä.

”Villejä lupiineja on sellainen kappale, jota on edelleen älyttömän hienoa soittaa keikoilla. Sen voi soittaa rajusti tai hellästi. Se syntyy aina jotenkin uudestaan.”

Hän ei halua eritellä tarkemmin, mistä laulussa on kyse. Hän sanoo vain, että kyse on hänelle itselleen merkityksellisistä, isoista, tärkeistä jutuista.

”Ehkä ne kuuluvat siinä. Ihmiset yleensä tunnistavat sellaisen.”

Aivan aluksi Karjalainen tosin pelkäsi, etteivät kuulijat ymmärtäisi kappaletta. Mutta kun hän singlen julkaisun jälkeen hyppäsi Töölössä ratikkaan, tuntematon tyttö tuli kehumaan laulua. Sama toistui ruokakaupassa.

Karjalainen tajusi, että oli aliarvioinut yleisön. Villejä lupiineja nousi listojen kärkeen ja kasvoi klassikoksi.

”Siinä kohtaa tuntui, että osaan jotain. Pystyin valmistamaan kappaleen ajatuksesta valmiiksi, loppuun asti.”

Uudelle levylleen Karjalainen halusi selittämätöntä taikaa ja unenomaisuutta: elokuvallista, öistä tunnelmaa. Tarantinoahttps://www.hs.fi/haku/?query=tarantinoa, Kaurismäkeähttps://www.hs.fi/haku/?query=kaurismakea, hehkuvia savukkeenpäitä ja huonoa seuraa.

Ne kuuluvat Tummansininen seuralainen -singlellä. Jos Terve, Sirkka Lautamies on viittaus Villejä lupiineja -albumiin, Tummansinisen seuralaisen napanuora on kiinni Et ole yksin -levyn maailmassa.

”Se on Markun jäämistöä”, Karjalainen sanoo. Markku on hänen alter egonsa, siis se Mennyt mies, joka esiintyy vuonna 2013 julkaistun, pystyyn kehutun levyn sanoituksissa.

”Nehän ovat tietysti minun muistojani eivätkä Markun. Mutta se Markku-hommeli antoi minulle vapauden tehdä teinipoppia.”

Karjalainen pani Markun asumaan Varsinais-Suomeen, lähelle keltaista taloa. Hän kuvitteli Markun parikymppiseksi.

Hän antoi Markulle auton. Tummansinisen Ford Escort M1:n vuosimallia 1970.

”Ensin se oli Markulla peltoautona. Sitten, kun se sai kortin, se lähti aina ajamaan, kun oli huolia. Ajaessaan se tuntui rauhoittuvan.”

Sä kuljetat mua -levyä kirjoit­taessaan Karjalainen kävi läpi Markku-aikaisia papereitaan. Hän ajatteli Juokse sinä humma -iskelmää, vanhaa suosikkiaan, jossa kertoja juttelee hevoselle.

Mitä jos Markku juttelisikin ­autolleen?

Siinä se oli.

On murheet ohikiitävää. Asfaltti on kiiltävää. Me ollaan kaksi kulkijaa, Tummansininen seuralainen.

J. Karjalainen muistaa, miten 1980-luvulla popmusiikissa oli voimassa ”uudistumispakko”. Uudistu tai tuhoudu, sanottiin.

Karjalainen ei sitä uskonut eikä usko vieläkään. Hän lainaa mielellään itseltään ja palaa tuttuihin ­aiheisiin.

”Jos ihmisellä on käsiala, ei sitä pysty noin vain muuttamaan. Taiteilijakin maalaa viittä, kuutta taulua aina uudestaan.”

Pop-kappaleissa tarina pitää kertoa tiiviisti. Eikö Karjalaisen koskaan tee mieli kirjoittaa jotain pitempää, esimerkiksi kirjaa?

On hän sitä harkinnut. Lapsena Karjalainen rakasti ainekirjoitusta ja odotti joka kerta levottomana, lukisiko opettaja hänen aineensa ääneen luokalle.

Hän tunsi ymmärtävänsä jotain kirjoittamisesta. Esimerkiksi, että lyhyet päälauseet toimivat aika mukavasti.

Mutta. ”Laulujen tekeminen sopii minulle niin saamarin hyvin. En pääse siitä eroon. Aikani kuluu siihen.”

”Eikä kirjaa voisi noin vain ryhtyä kirjoittamaan. Kyllä se pitäisi ensin opetella, vaikka laulunteko sille läheistä sukua onkin.”

Karjalainen puhuu laulujen alkemiasta. Laulut kuljettavat häntä. Niiden kanssa oleminen on pelaamista, josta voi saada hienon palkinnon. Kuin sattumalta voi tulla luoneeksi jotain sellaista, jota ei tiennyt osaavansa luoda. ”Tai onko se osaamista, jos ei ollenkaan tiedä, mitä tekee? Ehkä se on.”

Paljolti on kyse valitsemisesta, oman maun mukaan toimimisesta.

Karjalainen muistuttaa, että taiteilijan pitää hyväksyä tasonsa. Ei voi lyödä etukäteen lukkoon, että teen tällaista, vaan pitää katsoa, mitä tulee. Huonoon ei silti saa tyytyä.

”Eniten tapahtuu, kun laittaa vain kanootin vesille.”

Niin kävi uuden levyn vauhdikkaan Neuvo van Han -kappaleen kanssa. Se on kirjoitettu kerralla, melkein tajunnanvirtana. Mitään muuttamatta.

Kun 20 vuotta vanha kappale ilmestyi arkistoista, se tuntui liian älyttömältä julkaistavaksi, mutta uudella levyllä se jotenkin löysi paikkansa. Laulussa kohdataan ­iäkäs tiedemies rannalla.

Hän oli tullut kuuluisaksi, että oli hullu. Hän oli siis nimenomaan hullu tiedemies. Vedeksi kullan hän pystyi muuttamaan.

”Voi olla, että se on vielä joskus arvokas taito”, Karjalainen huomauttaa. ”Vesi loppuu kesken maailmasta, ja silloin kullalla ja rahalla ei tee mitään.”

Mielenkiintoinen pikku kannanotto.

”No, minullahan ei ole koskaan ollut mitään sanomaa. Mutta sanottavaa on ollut sitäkin enemmän.”

Kappaleen lopussa selviää, että tiedemiehen auliisti jakelemat neuvot eivät välttämättä ole kovin päteviä.

Hän kertoi mulle vihaavansa sotaa, mut taistelujaan muistelihe kiilto silmissään.

”Sanotaan, että vanhat ovat aina muka niin viisaita. Ei se niin ole.”

Mistä Karjalaisen valtaisat arkistot sitten ovat peräisin?

Ensinnäkin hänen arjestaan. Karjalaisen rutiinit ovat sellaiset, että arkistot karttuvat jatkuvasti.

”Luen joka aamu Hesarin. Sitten rupean soittelemaan kitaraa.”

Aamuisin korvat ovat innostuneet. Karjalainen poimii iPadille talteen ne melodiat, jotka tuntuvat tuoreilta ja hyviltä.

Hän kirjoittelee muistiin myös havaintoja. Unen, jonka on nähnyt, tai jotain, mitä kuuli jonkun sanovan kaupungilla. Muistiin­panot on tärkeää tehdä heti.

Karjalainen myös lukee paljon kirjoja. Iltaisin tunnin tai puolitoista. Silloin aivojen ”kuvaosat” aktivoituvat, hän sanoo. Mieli generoi tekstistä kuvia.

”Sitä katsoo ikään kuin elokuvaa. Kun alkaa väsyttää, elokuva muuttuu uneksi.”

Ja unen voi taas kirjoittaa muistiin.

Toiseksi arkistoaineistoa kertyy kirpputoreilta, autiotaloista ja kaatopaikoilta.

Karjalainen on keräilijä. Hän ei välitä uusista tavaroista. Hän muistaa katselleensa brutalistisia betonikerrostaloja koululaisena 1970-luvulla ja ajatelleensa, ettei pidä niistä eikä siitä hosumisesta, jolla rakennettiin.

Hän hankkii asioita, joille voi kuvitella menneisyyksiä.

Arkistoissaan Karjalaisella on myös lause, jota hän toistaa, kun kirjoittaminen tuntuu vaikealta.

”Kaikki on keksittävissä.”

Uusi palapeli on valmis, ja J. Karjalaista jännittää. Tunne on samanlainen kuin silloin, kun opettaja luki Karjalaisen ainekirjoituksen ääneen.

Karjalaisesta kaikki Sä kuljetat mua -levyn kappaleet ovat ­”aika hemmetin hyviä” mutta ”vasta taaperoita”.

Hän sanoo saattavansa laulut matkaan, jotta ne voisivat alkaa kerätä ihmisten muistoja ylleen.

”On hienoa, kun joku sanoo, että soittakaa se meidän biisi.”

Niin muodostuu laulujen ja samalla J. Karjalaisen perintö.

Se, mitä jää jäljelle.

Psst, juttukeikan kulisseissa

Noora Vaarala, toimittaja:

”Levy-yhtiön järjestämässä kuuntelutilaisuudessa J. Karjalainen oli levoton. Hän pysyi hädin tuskin paikallaan uuden albuminsa soidessa, kyyristeli sohvan takana ja käveli ympäri huonetta. Oli ilahduttavaa nähdä 23 levyä tehnyt rakastettu artisti sellaisena: vähän epävarmana ja hyvin innostuneena. Viileä välinpitämättömyys puuttui.”

Heidi Piiroinen, valokuvaaja:

”Käveltiin Katajanokan sumuista rantaa pitkin ja kiiteltiin luonnon tarjoamaa valaistusta. J. Karjalainen halusi tulla kuvatuksi kotinurkillaan ja esitteli ikkunastaan avautuvaa kaunista kaupunkimaisemaa. Hän kertoi usein istuvansa ikkunan ääressä sohvalla soittamassa kitaraa katsellen vastakkaisen talon tornin ympärillä lenteleviä variksia.”