Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin romaani selvittää, mikä demokraattisissa uudistuksissa meni 1990-luvun Venäjällä vikaan

Romaani

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (Vremja second hand). Suom. Vappu Orlov. Tammi. 697 s.

Vielä 1800-luvulla venäläinen kulttuuri eli aateliskartanoissa. 1900-luvulla kaikki mielenkiintoinen tapahtui neuvostoasuntojen keittiöissä. Ne olivat samaan aikaan vierashuone, puhujalava ja kollektiivisten psykoterapiaistuntojen tyyssija. Keittiöissä saattoi rämpyttää kitaraa, kuunnella Bulat Okudžavan https://www.hs.fi/haku/?query=bulat+okudzavanja Vladimir Vyšotskinhttps://www.hs.fi/haku/?query=vladimir+vysotskin kaltaisia trubaduureja, intoilla maanalaisista samizdat-käsikirjoituksista ja vaihtaa tietoja Prahan kevään tukahduttamisesta tai Afganistanin sodasta.

Kuusi-seitsenkymmenlukulaiset neuvostodissidentit, julkaisukieltojen kanssa painiskellut talonmiesten, yövartijoiden ja pannuhuoneen lämmittäjien sukupolvi, saattoivat vielä uskoa sosialismin uudistamiseen tai länsidemokratiaan.

Hetken näytti siltä, että todellisuus ylittää heidän villeimmätkin unelmansa.

Neuvostokansalaisiin, pikku­pioneereista ja Komsomol-nuorista alkaen, oli 70 vuotta iskostettu vihollisen saartamana, piiritetyssä linnoituksessa olemisen mentaliteettia.

Sitten kommunistipuolueen nuori pääsihteeri ja armeijan ylipäällikkö Mihail Gorbatšovhttps://www.hs.fi/haku/?query=mihail+gorbatsov lopetti puheen ”kansainvälisen imperialismin juonista”. Hän suuntasi syyttävän sormensa perestroikan ja uudistusten vihollisiin.

Ulkomailla suosittua Mihail Sergejevitšiä, ”Venäjän Gandhia”, ruvettiin kotona kutsumaan ”mineraalisihteeriksi” ja mehupojuksi” hänen alkoholinvastaisen kampanjansa vuoksi.

Valkovenäläisen kirjallisuuden nobelistin ja dokumentti- tai yhteisöromaanin uranuurtajan Svetlana Aleksijevitšinhttps://www.hs.fi/haku/?query=svetlana+aleksijevitsin, 70, mukaan Venäjä on maa, jossa viidessä vuodessa voi muuttua kaikki – ja 200 vuodessa ei oikein mikään. Niinpä 1980–90-lukujen myllerrykset merkitsivät samaan aikaan vapauden voittokulkua ja ennennäkemätöntä krapulaa.

Kommunistisen nomenklatuuran paikan ottivat farkku-, huonekalu- ja suklaakuninkaat sekä öljy- ja alumiinikeisarit. Sovokkeja, ”neukkuja” halveksittiin avoimesti, samoin heidän erittämäänsä köyhyyden hajua. Kiiltopaperiset glamour-lehdet, Lontoon asunnot ja Kyproksen huvilat olivat uusrikkaiden keskuudessa päivän sana.

Tavallinen kansa sai totuttautua torikauppaan, asemien ja rappukäytävän hajuun. Katutason gangsterit huijasivat vanhuksilta asunnot alta. Vallankumousveteraaneja haudattiin sanomalehtiin tai muovikasseihin käärittynä. Palkkojen seisoessa kuukausikaupalla tehtaat maksoivat suoraan tavarana. Moskovasta tuli karavaaniseralji niille, jotka pakenivat Bakussa, Dušanbessä ja Suhumissa leimahtaneita etnisiä konflikteja.

Vladimir Putininhttps://www.hs.fi/haku/?query=vladimir+putinin ja Aljaksandr Lukašenkanhttps://www.hs.fi/haku/?query=aljaksandr+lukasenkan vallan ankara kriitikko Aleksijevitš ymmärtää sovokkeja, nykypäivän tarpeettomia ihmisiä. He näyttäytyvät isoina, toppatakkisina tarhalapsina Hänen Majesteettinsa Kulutuksen, Mercedes-Benzien ja minkkiturkkien keskellä.

Sovokit haikailevat mennyttä maailmaa, vallankumousjuhlien kreppipaperikukkia, pahvisydämiä ja pioneerilauluja. Samoin Juri Gagarininhttps://www.hs.fi/haku/?query=juri+gagarinin ensilentoa, tieteen ja teknologian suurvaltaa, joka vielä jonain päivänä olisi kääntänyt Siperian joet, saanut Keski-Aasian vihertämään ja tuonut ihmiskunnalle pysyvän onnen.

Teesiä ja antiteesiä on seurannut synteesi. Uutta Venäjää rakennetaan KGB-everstiluutnantin johdolla, lomittamalla neuvostonostalgiaa ja kovaa kapitalismia. Gorbatšovin hylkäämät uhkakuvat saarroksissa olosta ja vihollisen juonista ovat jälleen kovaa valuuttaa.

Mikä demokraattisissa uudistuksissa meni vikaan? Osa Aleksijevitšin haasteltavista olisi kaivannut 1990-luvun alussa Nürnbergin oikeudenkäynnin kaltaista prosessia neuvostokommunismin rikosten tuomitsemiseksi.

Kirjan mittaan käy selväksi, miksi tällainen irtiotto olisi ollut Venäjän oloissa mahdoton. Pyövelien ja uhrien verkko ulottui joka perheeseen, sukuun ja työpaikalle. Stalinin puhdistusten aikana naapuririitoja ratkottiin ilmiannoilla. Myöhemmin niiden avulla päästiin eteenpäin auto- tai kodinkonejonoissa.

Sitä paitsi venäläiset tarvitsevat suuria aatteita ja uhrauksia, vallankumousromantiikkaa ja idealismia. Pikkuporvarillinen elämä sadan juusto- ja makkaralaadun keskellä ei Fedor Dostojevskinhttps://www.hs.fi/haku/?query=fedor+dostojevskin, Leo Tolstoinhttps://www.hs.fi/haku/?query=leo+tolstoin, Aleksandr Herzeninhttps://www.hs.fi/haku/?query=aleksandr+herzenin ja Pjotr Kropotkininhttps://www.hs.fi/haku/?query=pjotr+kropotkinin perillisiä tyydytä.

Neuvostoihmisen loppu on tekijänsä Utopian äänet -sarjan päätösosa. Sarjaan kuuluvat suomennetut Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985) ja Tšernobylistä nousee rukous (1997). Aukkojakin vielä on. Ison kirjasodan nostattanut Afganistan-kuvaus Tsinkovyje maltšiki (Sinkkipojat, 1991) pitäisi saada suomeksi, nyt kun Venäjän sotakoneisto on aktivoitunut Ukrainassa ja Syyriassa.

Tehtävä pitäisi antaa Vappu Orlovillehttps://www.hs.fi/haku/?query=vappu+orloville, 75. Sen verran hyvin Neuvostoihmisen lopun suomennos tavoittaa Aleksijevitšille ominaiset brutaalin arjen kuvaukset, unenomaisuuden, oudon lyyrisyyden ja äkkiväärät onnen ja rakkauden hetket.

Arjen ja ihmistunteiden historioitsijana Aleksijevitš on tavallaan Ljudmila Ulitskajanhttps://www.hs.fi/haku/?query=ljudmila+ulitskajan, 75, sukulainen. Sillä erotuksella, että Ulitskajaa voi pitää veijaritarinoitsijana ja varovaisena optimistina. Aleksijevitšille taas merkkifarkkujen, McDonald’sin ja Kalašnikovin 1900-luku näyttäytyy käsittämättömän suurena inhimillisenä tragediana.