Kulttuuri
Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa kantaesitetty Sebastian Hillin teos kuvaa hieno
Klassinen
Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa, joht. Hannu Lintu. Johanna Rusanen-Kartano, sopraano, Ville Rusanen, baritoni. Musiikkitalon kuoro, valm. Jani Sivén – Kokkonen, Hilli, Sibelius.
Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa kantaesitetyn Snap Musicin säveltäjä Sebastian Hilli https://www.hs.fi/haku/?query=sebastian+hillikirjoittaa teoksestaan: Dramaturgisesti ja emotionaalisesti kantavana elementtinä teoksessa on ”snäppääminen”, mikä viittaa siihen, että menettää psykologisesti hallintansa.
Jos haluaa löytää rinnastuksia konsertin aloittaneeseen Joonas Kokkosen https://www.hs.fi/haku/?query=joonas+kokkosenvaimonsa muistolle säveltämään Requiemiin kuorolle, orkesterille ja kahdelle laulusolistille: onko yksi syy ihmisen ”snäppäämiselle”, että kuolema ja kaiken katoaminen pelottavat liikaa?
Kokkosen Requiem on hyvä teos kuolevaisuuden käsittelyyn – sanoihan Tarkovskikinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tarkovskikin, että taiteen yksi tehtävä on auttaa meitä hyväksymään oma kuolemamme. Sitä paitsi Requiem on lopulta valoisa teos.
Sävelkielessä kuuluu vahvasti Kokkosen pääteoksena pidetty ooppera Viimeiset kiusaukset. Requiem on vaativa etenkin solisteille orkesterin ja kuoron tuottaman valtavan äänimassan takia, mutta sopraano Johanna Rusanen-Kartano https://www.hs.fi/haku/?query=johanna+rusanen-kartanokuului koko ajan hyvin, baritoni Ville Rusanenkin https://www.hs.fi/haku/?query=ville+rusanenkinpääasiassa. Rusanen-Kartano lauloi avoimesti ja rehevästi, Rusasen hiljaiset sävyt olivat vaikuttavia – kuten myös orkesterin ja kuoron. Varsinkin teoksen loppupuolella sointi tuli kuin rajan takaa.
Snap Musicin partutuuria katsoessa ei käy kateeksi, että RSO on joutunut harjoittelemaan teoksen muutamassa päivässä. Esimerkiksi jousitekstuuri on sellaista, että sitä on käytännössä mahdotonta saada menemään ”oikein” tällaisessa ajassa.
Se ei sinänsä haittaa, sillä Snap Music perustuu efekteihin – niiden tehokkuus ratkaisee. Lopputulos vakuutti. Toivon, että Snap Musicille ei käy niin kuin valitettavan monille uusille teoksille: että ne esitetään kerran ja unohdetaan.
Snap Musicissa on selkeä suunta, joka liikkuu eteenpäin fragmenttien kautta. Rytmisesti se on taidokas, ja RSO sai tämän hyvin esiin.
Hilli on puhunut kuuntelevansa free jazzia ja teoksen loppupuolella puhallinsektio toi mieleen big bandin. Ensimmäisellä kuulemalla vaikuttavinta oli kuitenkin alku suhteessa Hillin kuvaamaan psykologisen hallinnan menettämiseen ja siitä seuraavaan tyhjyyden tunteeseen: kaoottinen ryöpsähdys, sitten hiljainen jousimatto, jonka ajoittaiset pamahdukset ja kilahdukset rikkoivat. Tunnistettava mielenmaisema.
Mieleen tulee myös historioitsija Petteri Pietikäisen https://www.hs.fi/haku/?query=petteri+pietikaisenteos Hulluuden historia: ”Hulluuden mahdollisuus kulkee mukanamme kuin varjo. Hulluus kytkeytyy paitsi ihmisen mieleen ja kehoon myös ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin.”
Puhe absoluuttisesta musiikista olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten. Musiikki voi – ja sen pitää – puhua myös maailmasta. Hilli puhui. Musiikilla, musiikista ja musiikin ulkopuolelle.
Konsertin kolmatta teosta, Sibeliuksenhttps://www.hs.fi/haku/?query=sibeliuksen kolmatta sinfoniaa, on pidetty väliinputoajana. Se ei ollut samalla tavalla kansallisromanttinen kuin edeltäjänsä, ei niin ”uutta luova” kuin seuraajansa. Kävikö niin, että Sibelius ei tällä sinfonialla ”täyttänyt” hänelle asetettuja sävelkielen vaateita? Jälkikäteen ajateltuna: typerää. Kolmas sinfonia on valtava teos.
Konsertissa Snap Musicin jälkeinen hyppy oli kuulijalle melko nopea ja hetken tuntui, että tietynlainen levottomuus jäi kytemään myös Sibelius-tulkintaan. Ensimmäisessä osassa oli ajoittaista kiireen tuntua, joka kuitenkin tasoittui sisäiseksi loogisuudeksi, musiikillisiksi kysymyksiksi ja kommenteiksi. Hannu Linnun https://www.hs.fi/haku/?query=hannu+linnuntempot olivat rivakat läpi sinfonian, tulkinta kiihkeä, välinpitämättömyyden antiteesti. Soittajilla vaikutti olevan hauskaa. Kuten Saara Turunen https://www.hs.fi/haku/?query=saara+turunenkirjoittaa teoksessaan Sivuhenkilö: tärkeintä on ilo. Kuulisipa tätä orkesterikonserteissa useammin.
Encorena RSO soitti Finlandian, mikä oli pieni lässähdys. Olisi voinut osoittaa, että suomalaisuus on niin paljon muutakin kuin Finlandiaa. Mutta toki monelle rutiinit ja traditiot ovat tärkeitä ja tekevät juhlan. Sekin on oikein hyvä näkökulma.
Lisäys 9.12. klo 10.35: Lisätty esiintyjälistaan Musiikkitalon kuoro ja sitä valmentanut Jani Sivén.
Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa, joht. Hannu Lintu. Johanna Rusanen-Kartano, sopraano, Ville Rusanen, baritoni. Musiikkitalon kuoro, valm. Jani Sivén – Kokkonen, Hilli, Sibelius.
Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa kantaesitetyn Snap Musicin säveltäjä Sebastian Hilli https://www.hs.fi/haku/?query=sebastian+hillikirjoittaa teoksestaan: Dramaturgisesti ja emotionaalisesti kantavana elementtinä teoksessa on ”snäppääminen”, mikä viittaa siihen, että menettää psykologisesti hallintansa.
Jos haluaa löytää rinnastuksia konsertin aloittaneeseen Joonas Kokkosen https://www.hs.fi/haku/?query=joonas+kokkosenvaimonsa muistolle säveltämään Requiemiin kuorolle, orkesterille ja kahdelle laulusolistille: onko yksi syy ihmisen ”snäppäämiselle”, että kuolema ja kaiken katoaminen pelottavat liikaa?
Kokkosen Requiem on hyvä teos kuolevaisuuden käsittelyyn – sanoihan Tarkovskikinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tarkovskikin, että taiteen yksi tehtävä on auttaa meitä hyväksymään oma kuolemamme. Sitä paitsi Requiem on lopulta valoisa teos.
Sävelkielessä kuuluu vahvasti Kokkosen pääteoksena pidetty ooppera Viimeiset kiusaukset. Requiem on vaativa etenkin solisteille orkesterin ja kuoron tuottaman valtavan äänimassan takia, mutta sopraano Johanna Rusanen-Kartano https://www.hs.fi/haku/?query=johanna+rusanen-kartanokuului koko ajan hyvin, baritoni Ville Rusanenkin https://www.hs.fi/haku/?query=ville+rusanenkinpääasiassa. Rusanen-Kartano lauloi avoimesti ja rehevästi, Rusasen hiljaiset sävyt olivat vaikuttavia – kuten myös orkesterin ja kuoron. Varsinkin teoksen loppupuolella sointi tuli kuin rajan takaa.
Snap Musicin partutuuria katsoessa ei käy kateeksi, että RSO on joutunut harjoittelemaan teoksen muutamassa päivässä. Esimerkiksi jousitekstuuri on sellaista, että sitä on käytännössä mahdotonta saada menemään ”oikein” tällaisessa ajassa.
Se ei sinänsä haittaa, sillä Snap Music perustuu efekteihin – niiden tehokkuus ratkaisee. Lopputulos vakuutti. Toivon, että Snap Musicille ei käy niin kuin valitettavan monille uusille teoksille: että ne esitetään kerran ja unohdetaan.
Snap Musicissa on selkeä suunta, joka liikkuu eteenpäin fragmenttien kautta. Rytmisesti se on taidokas, ja RSO sai tämän hyvin esiin.
Hilli on puhunut kuuntelevansa free jazzia ja teoksen loppupuolella puhallinsektio toi mieleen big bandin. Ensimmäisellä kuulemalla vaikuttavinta oli kuitenkin alku suhteessa Hillin kuvaamaan psykologisen hallinnan menettämiseen ja siitä seuraavaan tyhjyyden tunteeseen: kaoottinen ryöpsähdys, sitten hiljainen jousimatto, jonka ajoittaiset pamahdukset ja kilahdukset rikkoivat. Tunnistettava mielenmaisema.
Mieleen tulee myös historioitsija Petteri Pietikäisen https://www.hs.fi/haku/?query=petteri+pietikaisenteos Hulluuden historia: ”Hulluuden mahdollisuus kulkee mukanamme kuin varjo. Hulluus kytkeytyy paitsi ihmisen mieleen ja kehoon myös ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin.”
Puhe absoluuttisesta musiikista olisi pitänyt lopettaa aikoja sitten. Musiikki voi – ja sen pitää – puhua myös maailmasta. Hilli puhui. Musiikilla, musiikista ja musiikin ulkopuolelle.
Konsertin kolmatta teosta, Sibeliuksenhttps://www.hs.fi/haku/?query=sibeliuksen kolmatta sinfoniaa, on pidetty väliinputoajana. Se ei ollut samalla tavalla kansallisromanttinen kuin edeltäjänsä, ei niin ”uutta luova” kuin seuraajansa. Kävikö niin, että Sibelius ei tällä sinfonialla ”täyttänyt” hänelle asetettuja sävelkielen vaateita? Jälkikäteen ajateltuna: typerää. Kolmas sinfonia on valtava teos.
Konsertissa Snap Musicin jälkeinen hyppy oli kuulijalle melko nopea ja hetken tuntui, että tietynlainen levottomuus jäi kytemään myös Sibelius-tulkintaan. Ensimmäisessä osassa oli ajoittaista kiireen tuntua, joka kuitenkin tasoittui sisäiseksi loogisuudeksi, musiikillisiksi kysymyksiksi ja kommenteiksi. Hannu Linnun https://www.hs.fi/haku/?query=hannu+linnuntempot olivat rivakat läpi sinfonian, tulkinta kiihkeä, välinpitämättömyyden antiteesti. Soittajilla vaikutti olevan hauskaa. Kuten Saara Turunen https://www.hs.fi/haku/?query=saara+turunenkirjoittaa teoksessaan Sivuhenkilö: tärkeintä on ilo. Kuulisipa tätä orkesterikonserteissa useammin.
Encorena RSO soitti Finlandian, mikä oli pieni lässähdys. Olisi voinut osoittaa, että suomalaisuus on niin paljon muutakin kuin Finlandiaa. Mutta toki monelle rutiinit ja traditiot ovat tärkeitä ja tekevät juhlan. Sekin on oikein hyvä näkökulma.
Lisäys 9.12. klo 10.35: Lisätty esiintyjälistaan Musiikkitalon kuoro ja sitä valmentanut Jani Sivén.
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
- Klassinen musiikki Seuraa
- Konserttiarvostelut Seuraa
- Sonja Saarikoski Seuraa
- Kulttuuri Seuraa
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24