Akrobaattinen tanssiteos hyödyntää kamppailulajeja – I’m Liquidin lattiatyöskentely on valtavan tarkkaa ja monipuolista

Nykytanssi

I’m Liquid. Kinetic orchestran teoksen kantaesitys Stoassa. Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä, musiikki ja äänet Janne Hast, valosuunnittelu Jukka Huitila, puvut Kirsi Gum ja työryhmä. Tanssi Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen.

Kinetic orchestran teoksilta osaa odottaa uhkarohkeutta ja selkeän tanssiteoksen raamin rikkomista. Rikkomisella tarkoitan sitä, että usein ryhmän teokset antavat aavistuksen matkalla olemisesta. Ollaan jossain, ei vielä täysin asetuttu uomaan.

Koreografi Jarkko Mandelininhttps://www.hs.fi/haku/?query=jarkko+mandelinin ja tanssijoiden Sanni Giordaninhttps://www.hs.fi/haku/?query=sanni+giordanin, Anni Koskisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=anni+koskisen, Iiro Näkinhttps://www.hs.fi/haku/?query=iiro+nakin ja Oskari Turpeisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=oskari+turpeisen yhdessä kehittämä koreografia I’m Liquid on lähtenyt liikkeelle kamppailu­lajista. Pitkä kypsyttelyaika näkyy rentoutena ja tanssijoiden liikkeiden selkeytenä. Neljä tanssijaa on harvinaisen tasaveroisina läsnä.

Akrobatiataidoistaan tunnetut tanssijat tekevät nyt valtavan tarkkaa ja monipuolista, tiivistä lattiatyöskentelyä. Tanssi muistuttaa välillä breakdancea ilman siihen perinteisesti liittyvää kilpailua ja uhmaa.

Janne Hastinhttps://www.hs.fi/haku/?query=janne+hastin musiikki myötäilee tanssijoiden irtonaisuutta. Se antaa aihioita ja sävelkuvioita, joita se ei lähde viemään eteenpäin vaan venyttää ja muovaa niitä. Stoan sali on askeettinen. Jukka Huitilanhttps://www.hs.fi/haku/?query=jukka+huitilan valosuunnittelu muovaa muutamaa elementtiä pieteetillä.

Hierarkiattomuus on läsnä monella tasolla. Esimerkiksi sukupuolten ja ruumiiden valta-asetelmia horjutetaan. Naispuoliset tanssijat saavat tuoda aivan yhtä voimallisesti esiin vahvuutensa ja poikkeukselliset fyysiset taitonsa kuin miehet. Kaikki ovat koko ajan aktiivisia toimijoita, eivät jonkun toisen liikkeen jatkajia.

Ja toisaalta kaikki liittymiset ja erkaantumiset näyttävät siltä, kuin magneetti imaisisi tanssijat yhteen ja taas hylkimällä erottaisi heidät. Tanssijat tarttuvat toisiinsa ja irtautuvat toisistaan ja pyörivät vailla selkeää päämäärää. Liike jatkuu ja jatkuu ja on tärkeää juuri liikkeenä, sen ei tarvitse kuvata mitään.

Liike sijaitsee henkilöiden välillä, muttei rakenna valtasuhdetta. Se tuntuu pyörryttävän vapauttavalta ja tuntuu kokonaisvaltaisesti myös katsojan vartalossa rentoutena ja lämpönä. Katsojana ikään kuin kiinnityn liikkeeseen koko vartalollani ja päästän siitä välillä irti.

Vaikka Kinetic orchestra on pyrkinyt I’m Liquid -teoksellaan poispäin aiemmissa teoksissaan hyödyntämistään sosiaalisista peleistä, on teoksessa silti ryhmän teoksille tunnusomaisia elementtejä. Metamorfoosi kamppailulajien kahdenvälisistä liikkeistä kohti omaa sisintä ja sitä liikuttelevia voimia sisältää samankaltaista uhkarohkeutta kuin vaikkapa tanssijoiden sisäisiä eläimiä etsinyt Animals.

Askeettiseen näyttämökuvaan ja karsittuun liikkeeseen luottava teos antaa mahdollisuuden keskittyä ankarasti. Samalla se luottaa koko ajan siihen armoon, minkä elämän hetkellisyyden tajuaminen aiheuttaa.