Juice Leskisestä kertova elokuva on kaavamainen, mutta taitava ohjaus ja harvinainen filmikuvaus pelastavat paljon

Draama, musiikki

Juice. Ohjaus Teppo Airaksinen. Pääosissa Riku Nieminen, Iida-Maria Heinonen, Pekka Strang, Antti Tuomas Heikkinen. 106 min. K7. ★★★

Suomalaisista taiteilijoista kertovien elokuvien lista päivittyi taas, tällä kertaa muusikko-lyyrikko Juice Leskisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=juice+leskisen (1950-2006) elämäntarinalla.

Teppo Airaksisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=teppo+airaksisen ohjaama ja Antti Heikki Pesosenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+heikki+pesosen käsikirjoittama elokuva sijoittuu muutamaa Juicen lapsuuskohtausta lukuunottamatta 1970- ja 1980-luvuille. Tampereella opiskeleva ja runoja rustaileva Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen (Riku Nieminenhttps://www.hs.fi/haku/?query=riku+nieminen) tapaa muusikot Mikko Alatalonhttps://www.hs.fi/haku/?query=mikko+alatalon (Antti Tuomas Heikkinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+tuomas+heikkinen) sekä Harri Rinteenhttps://www.hs.fi/haku/?query=harri+rinteen (Pekka Stranghttps://www.hs.fi/haku/?query=pekka+strang) ja pääsee kielellisen lahjakkuutensa avulla heidän bändiinsä. Rinteen ja Juicen suhde tosin on alusta asti kireä. Samoihin aikoihin Juice alkaa seurustella opiskelutoverinsa Marjan (Iida-Maria Heinonenhttps://www.hs.fi/haku/?query=iida-maria+heinonen) kanssa.

Juice lupautuu myös kokoonpanonsa laulajaksi, ja pian Juice Leskinen & Coitus Int –yhtyeen biisit alkavat saada huomiota sekä radiosoittoa. Coitus Intista tulee ympäri Suomea keikkaileva menestysbändi ja Juicesta julkkis. Pian alkavat myös suosion varjopuolet näkyä – viina vie ja ihmissuhteet kärsivät.

Juice-elokuva pohjautuu löyhästi Antti Heikkisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+heikkisen kirjoittamaan, vuonna 2014 julkaistuun Juice – risainen elämä –teokseen.

Vaikka Juicen elämää kuvataan elokuvassa pääosin todenmukaisena, kirjan perusteella mutkia on oiottu, tapahtumia siirrelty ja hahmoja yhdistelty ja dramaattisia yksityiskohtia lisätty. Näistä löytyvät Juice-elokuvan isoimmat ongelmat.

Ovathan taiteiljoiden elämäntarinat usein tosielämässäkin samankaltaisia nousuineen ja laskuineen, päihteineen ja irtosuhteineen. Ja keksittyjä draamaelementtejä käytetään tietysti kaikissa taiteilija-elämäkertaelokuvissa. Mutta täytyykö niiden elementtien olla aina samoja?

Juice ei sisällä oikeastakaan yhtään käännettä tai kohtausta, joita ei olisi osannut arvata jo ennen elokuvan katsomista. Kun Juice keksii hittibiisejään, voi melkein nähdä, kuinka taiteilijan pään päälle syttyy lamppu. Bändikaverit huikkaavat bussissa, että nyt tullaan Juankoskelle, ja seuraavassa kohtauksessa lauletaan Juankoski, here I comea.

Ja aivan erityinen pyyntö kaikille käsikirjoittajille ja ohjaajille: voisiko kohtalokkaan sairauden paljastumista kuvata elokuvassa joskus muullakin tavalla kuin niin, että henkilöhahmo saa yskänkohtauksen, laittaa nenäliinan suunsa eteen ja sen jälkeen katsojalle näytetään, kuinka nenäliinaan on ilmestynyt verta?

Eikä kaavamaisuus tosiaan ole pelkästään Juicen ongelma. Lähes täsmälleen samat kliseet esiintyvät esimerkiksi marraskuussa ensi-iltansa saaneessa, Queen-laulaja Freddie Mercurystahttps://www.hs.fi/haku/?query=freddie+mercurysta kertovassa Bohemian Rhapsodyssa. (Niille, jotka eivät ole viimeksi mainittua nähneet – arvatkaa, kuinka Mercuryn kohtalokkaan sairauden paljastuminen siinä esitettiin?)

Natinoista huolimatta Juice on mielestäni parempi kuin vaikkapa Bohemian Rhapsody.

Tässä elokuvassa on särmää eikä Juicea käsitellä silkkihansikkain. Hänet uskalletaan esittää itsekeskeisenä, puolisoaan ja perhettään alati laiminlyövänä – eikä anneta katsojalle kuvaa, että tällaista taiteilijaneron läheisten nyt vain pitäisi sietää.

Niiin ikään toimiva on tapa, jolla Juicen sekä tämän isän heikkoudet rinnastetaan liikaa alleviivaamatta. Sen ansiosta lapsuuskohtauksetkaan eivät tunnu turhalta täytteeltä.

Hienoimmin Juicessa toimii Teppo Airaksisen ohjaus ja Aarne Tapolanhttps://www.hs.fi/haku/?query=aarne+tapolan kuvaus. Elokuva on kuvattu digivideon sijaan filmille, mikä on nykyään harvinaista herkkua. Aidon filmikuvan syvyys ja rosoisuus tuo elokuvaan valtavasti tunnelmaa.

Airaksinen ja Tapola saavat lähes pelkillä lähikuvilla luotua uskottavan kuvan 1970- ja 80-lukujen Suomesta: paikalleen jämähtäneestä ja tunkkaisesta, silti jotenkin kodikkaasta. Mainio yksityiskohta on esimerkiksi se, kuinka ruoanlaittokohtauksissa hellalla porisee aina sama rasvainen pyttipannu.

Taitavat tekijät osaavat luoda ajankuvaa tällä tavoin harkituilla, pienillä elementeillä, eivätkä vain raahaa kadunvarteen museoautoja yhtä tarkkaan rajattua otosta varten.

Näyttelijäsuorituksistakaan ei juuri moittimista löydy. Riku Nieminen on Juicena niin luonteva, että elokuvaa katsoessa unohtaa usein edes katsovansa Niemistä. Hän myös laulaa hienosti musiikkikohtausten Juice-kappaleet.

Antti Tuomas Heikkinen muistuttaa nuorta Mikko Alataloa jopa hämmästyttävän paljon. Pekka Strang esittää Harri Rinnettä hieman maneerisesti, mutta ei sekään liikaa häiritse.

Kenties parhaimman ja aidoimman roolityön tekee Iida-Maria Heinonen Marjana – ironisesti juuri hänen hahmonsa ei perustu suoraan keneenkään tiettyyn ihmiseen. Eniten pohjana lienee Juicen ensimmäinen vaimo Tarja Leskinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=tarja+leskinen, mutta hahmoon on liitetty piirteitä myös Juicen aiemmista naisystävistä. Tällainen on yleensä naisten kohtalo taiteilijamiesten tarinoissa – heidät yhdistetään yhdeksi samaksi ”puolisoksi” tai ”muusaksi”.

Juice-elokuvaa täytyy tosin kiittää siitä, että Marjan hahmolle annetaan myös elokuvassa myös omaa tilaa, eikä häntä alenneta pelkäksi kotona nalkuttajaksi.

Eli taiteilijaelokuvien kuluneita kaavoja Juice ei riko, mutta on siinä onneksi paljon hyvääkin.