Yhdysvaltojen nykytaiteen kärkinimi Kiki Smith on Sara Hildénin taidemuseon uusin voimannäyte

Nykytaide

Kiki Smith: Procession 12.5. saakka Sara Hildénin taidemuseossa (Särkänniemi, Tampere). Avoinna ti–su 11–18.

Sara Hildénin taidemuseon ulkomaisia taiteilijoita esittelevissä näyttelyissä on viime vuosina ollut selkeä punainen lanka. Ellen Gallagherhttps://www.hs.fi/haku/?query=ellen+gallagher, Berlinde De Bruyckere https://www.hs.fi/haku/?query=berlinde+de+bruyckereja Anj Smith https://www.hs.fi/haku/?query=anj+smithovat kaikki käsitelleet teoksissaan sukupuoleen, kehoon ja historiaan liittyviä teemoja.

Tähän linjaan istuu myös Hildénin uusimman näyttelyn tekijä Kiki Smithhttps://www.hs.fi/haku/?query=kiki+smith. Yhdysvaltojen merkittävimpiin kuuluvan nykytaiteilijan retrospektiivin saaminen Suomeen on jälleen yksi voimannäyte Hildénin taidemuseolta.

Kiki Smith (s. 1954) löi itsensä läpi 1980-luvun alussa, jolloin nuori taiteilijasukupolvi alkoi irtaantua aiempien vuosikymmenten abstraktista ekspressionismista, minimalismista ja käsitetaiteesta. Nuoret taiteilijat alkoivat kääntyä kohti esittävyyttä, politiikkaa ja inhimillisen kokemuksen konkreettisuutta.

Smith oli tämän murroksen johto­hahmoja. Aids-kriisin ja Yhdys­valloissa käydyn sukupuoli­keskustelun ahdis­tamana hän alkoi käsitellä teoksissaan kuolemaa, aborttia ja ihmiskehon lihallisuutta.

Smithin varhaiset veistokset tunkeutuvat kirjaimellisesti ihon alle. Hän nylkee Neitsyt Marialta ihon ja kuvaa sisäelimiä, verisuonia ja kohtuja. Jättimäinen maitorauhanen kiipeää seinällä kuin hämähäkki. Rivi purkkeja säilöö ihmisen ruumiineritteitä kyyneleistä ripuliin ja oksennukseen.

Teokset tuovat elävästi mieleen vuosi sitten Hildénillä esiintyneen Berlinde De Bruyckeren, joka Smithin tavoin vie ihmis­kehoa käsittelevää veistotaidetta pois idealisoinnista kohti raakaa todellisuutta.

Kiki Smith luokitellaan usein feministiseksi taiteilijaksi, mutta luokittelun suhteen tulee olla tarkkana. Smith itse korostaa, että hänen teoksensa eivät käsittele yksinomaan naiseutta, vaikka ihmishahmot hänen taiteessaan ovat pääasiassa naisia.

Smithin feminismi tiivistyy ajatukseen, että naisen keho voi edustaa ihmisyyttä siinä missä miehenkin.

Yläkerrassa esitellään Smithin tuotantoa 1990-luvun puolivälistä eteenpäin. Tuolloin Smithin katse kääntyi ihmisen ja luonnon suhteeseen ja mukaan tuli elementtejä mytologioista, saduista, keskiaikaisesta taiteesta ja kansanperinteistä.

Lintuja, mehiläisiä ja susia kuvaavat teokset jatkavat symbolisemmalla tasolla samaa ihmisen eläimellisyyden tutkimusta kuin aiemmat teokset.

Veistoksessa Hurmio (2001) naishahmo nousee suden vatsasta, ja viereisessä teoksessa Syntynyt (2002) peura synnyttää ihmisen. Teokset viittaavat eläimiin liittyvään rikkaaseen kulttuuriperintöön.

Yli 50 teosta kattavassa näyttelyssä tulee hyvin ilmi Smithille ominainen monialaisuus. Hän veistää, maalaa, piirtää, kaivertaa, kutoo ja tekee kollaaseja. Materiaalilistasta löytyy perinteisen pronssin ohella mehiläisvahaa, nepalilaista paperia, terrakottaa, lasia, kipsiä ja ihmisen hiuksia.

Tekstiili- ja keramiikkateoksillaan Smith purkaa eroa taiteen ja perinteisesti naisille kuuluneiden käsitöiden välillä. Näyttelyn hienoimpia teoksia ovat kookkaat seinävaatteet, joissa vuosisatoja vanha eurooppalainen tekstiilitaideperinne yhdistyy mystiikasta ja luonnonuskonnoista ammentaviin elementteihin.

Lopuksi varoituksen sana. Smithin maineeseen nähden etenkin näyttelyn alku voi tehdä varsin vaisun ensivaikutelman, jota väljä ripustus vain edesauttaa. Smithin taide vaatii aikaa ja hieman paneutumista.

Näyttely kuitenkin kerää liikemomenttia sitä mukaa kuin Smithin maailmaan pääsee sisälle.