HS kävi läpi suomalaisten elokuvien tieto­kannan ja löysi monia yllätyksiä: Yksi ikimuistoisimmista kotimaisen elokuvan vuosista oli 1999

Mikä oli ensimmäinen suomalainen toimintaelokuva? Renny Harlininhttps://www.hs.fi/haku/?query=renny+harlinin ohjaama Jäätävä polte (1986) vai Aleksi Mäkelänhttps://www.hs.fi/haku/?query=aleksi+makelan Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat (1994)?

Ei sinne päinkään.

Ensimmäinen kotimainen toimintaelokuva sai ensi-iltansa 16. helmikuuta 1914, vain seitsemän vuotta kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen näytelmä­elokuvan jälkeen. Tunnin mittaisen elokuvan nimi oli Salainen perintömääräys, ja sen tekivät veljekset Asserhttps://www.hs.fi/haku/?query=asser, Hilariushttps://www.hs.fi/haku/?query=hilarius ja Birger Pohjanheimohttps://www.hs.fi/haku/?query=birger+pohjanheimo.

Elokuvan lehti-ilmoitus vihjaa tyylilajista vahvasti: ”Hurjat takaa-ajot tärisyttävät, pommiräjähdykset uudistuvat, kuristukset ja vangitsemiskamppailut pitävät katsojan koko ajan suuressa jännityksessä.”

Tiedot ilmenevät osoitteesta Elonet.fi.https://www.elonet.fi/fi Elonet on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eli Kavin (entinen elokuva-arkisto) ylläpitämä julkinen nettitietokanta ja Suomen Kansallisfilmografian nettiversio.

Se sisältää teoksen nimen, valmistusvuoden ja tyylilajin lisäksi usein jopa otteita elokuvan saamista arvioista. Palvelu on ollut avoin yleisölle, mutta vielä hiljattain sieltä puuttui elokuvien lajimäärittelyjä.

Mutta nyt puutteet on korjattu. Elonet kertoo jokaisen Suomessa valmistuneen näytelmäelokuvan filmografiset tiedot. Maaliskuun 2019 alkuun mennessä elokuvia oli yhteensä 1572 kappaletta. Tietokantaa täydennetään jatkuvasti.



Koska käytössä on näin mainio aineisto, HS selvitti, mitkä suomalaisen elokuvan lajit ovat minäkin aikoina nousseet ja laskeneet suosiossa. Suosion mittarina käytämme nyt siis sitä, kuinka paljon kutakin lajia on valmistettu.

Eniten Suomessa on tehty draamaa, komediaa, musiikkielokuvaa, rikoselokuvaa ja historiallista elokuvaa. Komedioita ja draamoja on valmistettu yli 600 kappaletta. Muut lajityypit tulevat kaukana kärkikaksikon takana.

Kärkiviisikon lisäksi etsimme Elonetin aineistosta lastenelokuvan, sotaelokuvan ja toimintaelokuvan määrät. Lähdimme liikkeelle vuodesta 1910 ja päätimme vuoteen 2015, jotta saimme esitystapaamme passelin viiden vuoden välistyksen.

Ennen kuin analysoimme tuloksia, sananen tilastointitavasta. Useimmat elokuvat Kavin tietokannassa edustavat montaa lajityyppiä. Esimerkiksi Salainen perintömääräys on luokiteltu paitsi toiminta- myös jännitys- ja rikoselokuvaksi. Oheiset käyrät esittävät siis lajityypin mainintojen määrää Elonetissä, eivät elokuvien kappalemääriä.

Ensiksi huomio kiinnittyy komedian vyöryyn 1950-luvun loppupuoliskolla. Mistä se johtui?

Tuntemattomalla sotilaalla oli suuri vaikutus. Edvin Laineenhttps://www.hs.fi/haku/?query=edvin+laineen sotaelokuva vuodelta 1955 tuotti lippuluukuilla tuotantoyhtiölleen Suomen Filmiteollisuudelle (SF) ennen näkemättömän tuloksen, ja voitot oli järkevää käyttää uusien elokuvien tuotantoon.

Elettiin studioelokuvan valtakautta. Valkokangasviihteen tekeminen oli tuottajavetoista, teollista ja erittäin kaupallista. Julkisia tuotantotukia ei vielä ollut, joten studiot tekivät sitä, mikä kelpasi yleisölle eli toi rahaa. Halvimpia tuottaa olivat komediat.

Tunnetuimpia tuon ajan hupituotteita ovat SF:n Pekka ja Pätkä -elokuvat. Niitä tehtiin 1953–1960 yhteensä 13 kappaletta.

Syntyi jopa sellainen käsite kuin ”hyllyelokuva”. Se tarkoitti elokuvaa, joka valmistuttuaan laitettiin pariksi vuodeksi hyllylle odottamaan seesteistä ensi-iltarakoa elokuvien tulvassa, kertoo elokuvatutkimuksen yliopistonlehtori Kimmo Lainehttps://www.hs.fi/haku/?query=kimmo+laine Oulun yliopistosta.

Myös rikoselokuvien määrä pomppaa 50-luvulla. Iso syy siihen oli sotatraumojen purku, kertoo arkistonjohtaja, elokuvatutkija Outi Hupaniittuhttps://www.hs.fi/haku/?query=outi+hupaniittu. Rikoselokuvissa käsiteltiin sodanjälkeisiä sosiaalisia ongelmia kuten alkoholismia, mielenterveyspulmia ja sukupuolitauteja.

Hupaniitun mukaan 50-luvun rikoselokuvien sävy oli holhoava ja valistava.

”Ihmiset olivat sodan jälkeen rikki. Elokuva reagoi siihen”, Hupaniittu sanoo.

Toisaalta tehtiin sellaisiakin rikoselokuvia, jotka matkivat ulkomaisia esikuviaan. Sen voi tulkita sodanjälkeisen Suomen avautumiseksi.

Sotatraumaa purettiin draamassakin. Hannu Lemisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=hannu+lemisen ohjaamassa Ratkaisun päivissä (1956) haavoittunut majuri joutuu kiperään tilanteeseen, kun hän rakastuu sairaanhoitajaansa, jonka vänrikkimiehen hän on sodassa ampunut.

Tutkija huomauttaa, että Kavi on lajitellut elokuvat jälkikäteen, kun Elonetia pystytettiin. Esimerkiksi käsitettä ”toimintaelokuva” ei ollut olemassa vuonna 1914.

”Nämä ovat virkailijan tekemiä subjektiivisia tulkintoja siitä, mitä nämä elokuvat ovat”, Hupaniittu sanoo.

Hupaniitun mielestä toimintaelokuviksi voisi laskea myös tukkilaiselokuvat, joita on Suomessa tehty 22 kappaletta. Niihin kuului pakollinen koskenlaskukohtaus, joka kaiken lisäksi oli oikeasti vaarallinen. Kerrotaan, että näyttelijä Tauno Palohttps://www.hs.fi/haku/?query=tauno+palo meinasi hukkua filmauksessa.

Eikä Suomen elokuva-alalla ole koskaan käytetty niin jämerää laji- eli genre­järjestelmää kuin vaikkapa Yhdys­valloissa. Siksikin Elonet tyypillisesti määrittelee teoksen useampaan genreen.

Tilastointitapa korostaa draaman ylivoimaisuutta. Lähes jokainen elokuva sisältää draamaa, joten sen esiintyminen lajitiedoissa ikään kuin peruslajityyppinä nostaa draamaelokuvan osuutta joukossa.

Draaman yleisyyttä kautta aikain selittää myös elokuvan tuotantotukijärjestelmä. Se perustettiin 1960-luvun lopulla. Tuen jakajat suosivat 1980-luvun loppuun saakka vakavaa taide-elokuvaa, jonka elokuvan arkistoijat sittemmin luokittelivat yleensä draamaksi.

Yleisön suosio ei ollut peruste tuen jakamiselle. Tukipolitiikan ja katsojamäärien välinen ristiriita kärjistyi äärimmilleen vuonna 1994, kun Suomen eturivin ohjaajan Rauni Mollberginhttps://www.hs.fi/haku/?query=rauni+mollbergin Paratiisin lapset esitettiin Helsingin tuolloin suurimmassa salissa Bristol 1:ssä tyhjälle katsomolle. Katsojia elokuva keräsi murskaavat 2 500 kappaletta.

Mutta kriisistä seurasi hyvää. Tukipolitiikkaa korjattiin yleisön suosivien elokuvien suuntaan.

Yksi ikimuistoisimmista kotimaisen elokuvan vuosista oli 1999.

Silloin saivat ensi-iltansa Olli Saarelanhttps://www.hs.fi/haku/?query=olli+saarelan sotaelokuva Rukajärven tie ja Aleksi Mäkelänhttps://www.hs.fi/haku/?query=aleksi+makelan Häjyt, joka Elonetin mukaan edustaa erästä suomalaista erikoislajia: häjyelokuvaa. Muita häjyelokuvia ovat muun muassa Pohjalaisia (1936), Härmästä poikia kymmenen (1950), Pohjanmaa (1988) ja Härmä (2012).

2000-luvulla suomalainen elokuva on puhjennut 1950-luvun veroiseen kukoistukseen, ainakin ensi-iltojen määrässä mitattuna. Vuonna 2012 ensi-iltaan tuli 38 elokuvaa.

”Se on mieletön luku, ihan maksimaalinen, joka voi Suomessa olla”, sanoo kulttuurihistorian akatemiaprofessori Hannu Salmihttps://www.hs.fi/haku/?query=hannu+salmi Turun yliopistosta.

Draaman yleistyminen 2000-luvun elokuvassa ei siis tarkoita sitä, että suomalaiset elokuvantekijät olisivat viime vuosina takoneet yltiömäärin vakavaa tai taide-elokuvaa. Draaman lisääntyminen kertoo tuotannon lisääntymisestä ylipäätään.



Kuten 1950-luvulla, loistaa komedia nytkin suosituimpien lajien joukossa. Kimmo Laine selittää tätäkin elokuvien yleisen tuotantomäärän kasvulla. Lisäksi Napapiirin sankarien (2010) ja Mielensäpahoittajan (2014) ja kaltaiset viihdetuotteet sopivat koko perheen nautittavaksi ostoskeskusten monisaliteattereissa shoppailun ohessa.

Viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana yleistyneet monisaliteatterit ovat lisänneet ja parantaneet teatteritarjontaa pitkin Suomea. Suosituimmat elokuvan lajit hyötyvät kehityksestä.

Entäs ne elokuvan lajit, joita emme kotimaisena juuri näe? Suomessa on tehty vain 14 kauhuelokuvaa ja kahdeksan tieteiselokuvaa.

Elokuvaohjaaja Markku Pölönenhttps://www.hs.fi/haku/?query=markku+polonen selittää kauhuelokuvan vähyyttä sillä, että suomalaiset tykkäävät realistisesta tyylistä.

”Suomalainen yleisö on pitänyt elokuvista, jotka kiinnittyvät vankasti todellisuuteen, perustuvat historiallisiin tapahtumiin ja varmemmaksi vakuudeksi johonkin suosittuun romaaniin”, hän kirjoittaa sähköpostitse.

”Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, eikä pohojalaanen ennen kuin koittaa!”

Kansantarustossamme toki on runsaasti kummitus- ja kauhujuttuja, mutta alun perin suullisesti kerrottu tarusto ei Pölösen mukaan kantanut tarpeeksi vahvana vuosikymmenille, jolloin elokuvia alettiin tehdä.

”Se ei kiinnostanut tuottajia”, hän kirjoittaa.

Hannu Salmi sanoo, että vanhassa suomalaisessa elokuvassa kauhu hiipi melodraaman puolelle. Teuvo Tulionhttps://www.hs.fi/haku/?query=teuvo+tulion Intohimon vallassa -elokuvan (1947) alussa haudankaivaja nauraa hullun naurua kuin kauhufilmissä konsanaan.

”Aivan mahtava elokuva”, Salmi kuvailee.

2000-luvulla suomalainen kauhuelokuva on nostanut päätään, kun 1980-luvun videoalakulttuurin aikana varttuneet tekijät ovat päässeet näyttämään kyntensä. Taneli Mustosenhttps://www.hs.fi/haku/?query=taneli+mustosen Bodom (2016) sai huomiota Yhdysvalloissakin.

Tieteiselokuvalle ei puolestaan ole Suomessa ollut yhteiskunnallista tilausta, Outi Hupaniittu selittää.

Scifielokuva kun oli perinteisesti avaruuteen ulkoistettua yhteiskuntakritiikkiä tai pelon kuvaa. Amerikkalaisissa 1950-luvun ufoelokuvissa marsilaiset edustivat kommunisteja, joiden hyökkäystä tai soluttautumista tuohon aikaan pelättiin. Elokuvissa tunkeutujia kannustettiin torjumaan yksissä tuumin.

Japanissa suursuosioon nousivat Godzilla-elokuvat. Jättiläishirmulisko rymisteli kaupunkiin Tyynestä valtamerestä. Hupaniitun mukaan Godzilla ruumiillisti amerikkalaiset viholliset, joka toisen maailmansodan aikaan saapuivat kukistamaan vanhan keisarikunnan.

Itä-Euroopassa puolestaan oli aikoinaan kiellettyä arvostella Neuvostoliiton valtaa. Mutta fiktiivisissä avaruuselokuvissa sen saattoi tehdä.

”Suomessa ei ole ollut samanlaisia tarpeita. Esimerkiksi menneisyyttämme Venäjän kanssa on purettu historiallisissa elokuvissa loputtomiin”, Hupaniittu sanoo.

1950-luvun komediavyöry palveli tätäkin tehtävää. Rillumarei-elokuvissa – kotimainen erikoislajityyppi sekin –, tavalliset ihmiset nauroivat herroille ja eliitille. Helsinkiläisiä pilkattiin armotta, sankareina esitettiin maalaiset.

”Kritiikkiä ei tarvinnut viedä avaruuteen.”

Vähälukuiseksi jääneen suomalaisen tieteiselokuvan uraa uursi Risto Jarvan https://www.hs.fi/haku/?query=risto+jarvanRuusujen aika (1969). Kotimaassa vaikeaa aluetta yrittivät sittemmin vallata muun muassa Timo Linnasalon https://www.hs.fi/haku/?query=timo+linnasalonAurinkotuuli (1980) ja Jari Halosen https://www.hs.fi/haku/?query=jari+halosenLipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Suomalaisen elokuvan tietokanta on osoitteessa www.elonet.fihttp://www.elonet.fi/.