Musiikkivideot ymmärretään yhä väärin, ja Rammsteinin ”keskitysleirivideon” paheksunta todistaa sen

Metallibändi Rammsteinin uusi musiikkivideo Deutschland on aiheuttanut viime päivinä hälyä yhtyeen kotimaassa Saksassa.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006054507.html

Syynä on videon kohtaus, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiselle keskitysleirille. Siinä raidallisiin vankipukuihin puettuja bändin jäseniä laitetaan hirttolavalle teloitettaviksi natsiunivormuisten upseerien katsellessa vierestä.



Saksassa etenkin monet juutalaisjärjestöjen vaikuttajat ovat tuominneet kohtauksen. Kukaan ei väitä, että Rammstein esittäisi natsismin ihannoivassa valossa, eikä yhtye niin teekään. Sen sijaan kritisoijien mielestä Rammstein trivialisoi kansanmurhaa käyttämällä kansanmurhakuvastoa viihteenä, huomionkeruuna ja mainoksena.

Esimerkiksi liittovaltion antisemitismin vastaisen valtuutetun Felix Kleininhttps://www.hs.fi/haku/?query=felix+kleinin mielestä keskitysleirikohtaus ylitti hyväksyttävyyden rajan: ”Jos sellaista käytetään pelkästään uuden albumin mainostuksessa, pidän sitä taiteellisen vapauden mauttomana hyväksikäyttönä.”

Huomiota Rammstein tietysti yritti videolla saadakin. Bändin edellisestä albumista on jo kymmenen vuotta, ja Deutschlandin avulla yhtye pamautti itsensä hetkessä otsikoiden kärkeen. Ja kansanmurha-aihe on täysin ymmärrettävästi sellainen, jota ei etenkään Saksassa sovi käsitellä kepeästi.

Mutta tekeekö yhtye niin – onko Deutschland-video todellakin pelkkä mainos?

Rammstein on vuosien aikana tullut tunnetuksi musiikkivideoistaan. Ne ovat olleet usein mahtipontisia ja shokeeraaviksi tai provosoiviksi pyrkiviä, tai kaikkea samalla kertaa.

Specter Berlinhttps://www.hs.fi/haku/?query=specter+berlin -nimeä käyttävän taiteilijan ohjaama Deutschland on jopa bändin mittapuulla harvinaisen suurellinen. Se on yhdeksän minuuttia kestävä minielokuva alku- ja lopputeksteineen. Budjetti on ollut ilmeisen massiivinen.

Videolla käydään läpi Saksan väkivaltaista historiaa eri aikakausilta. Ensin ollaan ajanlaskun alun Germaniassa, jota Rooman valtakunta yritti valloittaa, kunnes paikalliset heimot tuhosivat roomalaisten legioonia Teutoborgin metsän taisteluissa.

Myöhemmät kohtaukset esittelevät muita maan historian synkkiä ajanjaksoja ja käännekohtia. 1900-luvun alun Weimarissa katutappelijat nuijivat toisiaan rahasta, Hindenburgin ilmalaiva palaa 1930-luvulla, toisen maailmansodan natsi-Saksassa teloitetaan ihmisiä keskitysleirillä ja poltetaan kirjoja roviolla.

1960-luvun kommunistisessa Itä-Saksassa puolueen johto juhlii sampanjaa juoden ja 1970-luvulla Baader-Meinhofin terroristit käyvät tulitaistelua poliisin kanssa. Kohtaukset sekoittuvat, leikkaukset tihenevät ja väkivalta kiihtyy videon edetessä.

Bändin jäseniä nähdään videolla eri rooleissa. Laulaja Till Lindemannhttps://www.hs.fi/haku/?query=till+lindemann esittää muun muassa keskitysleirivankia ja Ulrike Meinhofiahttps://www.hs.fi/haku/?query=ulrike+meinhofia. Videon varsinainen päähenkilö on näyttelijä Ruby Commeynhttps://www.hs.fi/haku/?query=ruby+commeyn esittämä Germania-niminen hahmo (nimi selviää lopputeksteistä). Tummaihoinen nainen esiintyy eri kohtauksissa eri rooleissa: väkivallan tekijänä, uhrina tai ulkopuolisena tarkkailijana, Saksan ja saksalaisten symbolina.

Nykypäivää ei videolla nähdä, mutta scifi-elokuvamaista tulevaisuutta kyllä, jossa astronauttiasuiset tiedemiehet kantavat lasiarkkuun suljettua Germaniaa.

Video on hieno.

Se ei ainakaan minusta ole halpaa huomionkerjuuta, kuten vaikka Rammsteinin kymmenen vuoden takainen Pussy-video. Deutschlandissa on kantava idea ja viittauksia sekä symboliikkaa on valtava määrä, monesti nopeiden vilahdusten ja yksityiskohtien muodossa. Sitä voi tulkita monilla tavoilla.

Se on siis ehta taideteos.

Eikä Saksassa ole mitenkään kiellettyä käsitellä taiteessa, kuten vaikka elokuvissa, maan synkkää natsimenneisyyttä keskitysleireineen. Mutta Deutschland-videon herättämä reaktio osoittaa, että monet eivät osaa pitää sitä taiteena laisinkaan, vaan ainoastaan yhtyeen tulevan levyn mainoksena.

Ja se taas kertoo, kuinka aliarvostettu taidemuoto musiikkivideo vielä tänäkin päivänä on.

Toki musiikkivideo onkin taidemuotona uusi. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla nykyisen kaltaista musiikkivideo-käsitettä ei ollut. Silloin bändit ja artistit tekivät televisioon sopivia laulutaltiointeja yksinomaan mainostarkoituksessa. Näitä kutsuttiin promootiovideoiksi (promotional video) – vieläkin musiikkivideoiden yhteydessä saatetaan käyttää ”promovideo”-termiä.

Vasta 1980-luvulla Music Television- eli MTV-kanavan perustamisen jälkeen tarinamaiset, taiteelliset ja kantaaottavat videot alkoivat yleistyä. Pian isot artistit ja levy-yhtiöt alkoivat käyttää videoihin suuriakin summia. Monista videoista tuli itsessään pop-ilmiöitä, kuten vaikka Peter Gabrielinhttps://www.hs.fi/haku/?query=peter+gabrielin Sledgehammerista (1986).



1990-luvulla joistakin musiikkivideo-ohjaajistakin tuli jo kuuluisia, kuten Jonas Åkerlundistahttps://www.hs.fi/haku/?query=jonas+akerlundista The Prodigyn Smack My Bitch Upin ja Chris Cunninghamistahttps://www.hs.fi/haku/?query=chris+cunninghamista Björkinhttps://www.hs.fi/haku/?query=bjorkin All is Full of Loven myötä.

Monet nykyisistä elokuvaohjaajista ovat hankkineet kannuksensa musiikkivideoiden parissa.

Näin internet-aikakautena levyjä ei enää juuri myydä, mutta musiikkivideot ovat yhä voimissaan – ehkä jopa enemmän kuin koskaan. Netin videopalvelujen ansiosta ne voivat saavuttaa ennennäkemättömän suuren yleisön.

Musiikkivideoita on monenlaisia, eivätkä läheskään kaikki taiteellisuutta edes tavoittele. Monille artisteille riittää, kun näkyy kuvassa soittamassa ja laulamassa. Ja tietysti sekin on tulkintakysymys, mikä on oikeasti ”taiteellista” ja mikä ei.

Kunnianhimoisia ja taiteellisesti korkeatasoisia musiikkivideoita on joka tapauksessa tehty runsaasti ja tehdään yhä. Voisin helposti luetella kymmeniä videoita, jotka ovat olleet itselleni unohtumattomia taidekokemuksia. Mainittakoon niistä tässä vaikka Björkin Human Behaviour (1993) tai Fever Rayn When I Grow Up (2009).

 

Uusi ilmiö ovat eräänlaiset albumin ja musiikkivideon yhdistelmät, kuten esimerkiksi ylistetyt Beyoncénhttps://www.hs.fi/haku/?query=beyoncen Lemonade ja Janelle Monaenhttps://www.hs.fi/haku/?query=janelle+monaen Dirty Computer. Jälkimmäinen oli omissa kirjoissanikin yksi viime vuoden hienoimmista taide-elämyksistä.

Musiikkivideo ansaitsisi viimeistään nyt vakiintuneen paikkansa omana liikkuvaa kuvaa hyödyntävänä taidemuotonaan: sellaisen paikan, joka pitkillä ja lyhyillä elokuvilla sekä videotaideteoksillakin on.

Sen Deutschlandin ympärille syntynyt polemiikkikin omalla tavallaan osoittaa: kyllähän hyvä taide herättää keskustelua, puolesta ja vastaan.