Kun sienet hallitsevat todellisuutta: filosofi Antti Salmisen proosateoksessa myös Lenin oli valeasuinen kääväkäs

Proosa

Antti Salminen: MIR. Poesia. 226 s.

”Kun öljyn epä­kuolleen kiihdy­tyksen poikkeu­stila (moderni­teetti) on ohi, inhimillinen, eläimellinen ja kasvillinen asettuvat uudelleen”, kirjoittaa filosofi Antti Salminenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+salminen esseeteoksessaan Kokeellisuudesta (2015). Kaunokirjailijana Salminen on ottanut tehtäväkseen kuvitella tällaisia uudelleen asettumisia, onpa hän keksinyt kätevän nimenkin kuvaamaan aikaa, jossa nykyinen (jälki)teollinen elämäntapa tulee mahdottomaksi: Olosuhteet.

Ilman lisämääreitä termi korostaa hyvin sitä, miten kaikenkattavasta muutoksesta on kyse.

Fossiileiksi varastoituneen energian loppuminen ei Salmisen fiktioteoksissa Lomonosovin moottori (2014) ja MIR nimittäin johda lisää voittoa voiton päälle takovaan nollapäästökapitalismiin, vaan johonkin ennalta tuntemattomaan ja (ainakin meille) paljon oudompaan.

Katkos on väkivaltainen, ja henkiin jää erilaisia pellepelottomia, joilla on tarpeeksi kokeellinen asenne elämään ja hallussaan meidän aikanamme marginalisoituneita taitoja ja tekno­logiaa.

Uutuudessa kyse on ennen kaikkea mykologiasta, siis sienistä ja niiden kaikin tavoin arki­järkeä väistävästä olemisen tavasta.

Annettujen koordinaattien mukaan teoksen tapahtumat sijoittuvat Sahan tasavallan länsiosassa Venäjällä sijaitsevan Mirnyin kaupungin syvään kaivoskuiluun, jonne kerääntyneet joukot osallistuvat vuosimiljoonaiseen taisteluun sienten puolella kasveja vastaan. Aseeksi kelpaa kaikki tuhohyönteisistä glyfosaattiin ja muihin moderneihin myrkkyihin.

Ortodoksimunkkien tapaan keljoissa asustavilla sienijoukoilla on oma uskontonsa, meditaatiotekniikat ja loitsut, joilla tavoitellaan varjobiosfäärissä (v-sfääri) asustavaa Jorik-nimistä sienijumaluutta.

Tuntemamme symbioosi puiden ja sienten välillä osoittautuu vain lyhyeksi välivaiheeksi vivahteikkaassa historiassa, johon ihminen on ilmestynyt päsmäröimään vasta äskettäin.

Todellisuudessa sienet ovat symbioosissa sähkön ja ukkosen kanssa, mitä tosiseikkaa joukot hyödyntävät erityisillä säätilaa manipuloivilla sadeuruilla.

Myös ihmisten historia on ­MIR:issä kirjoitettu uudelleen, uusien lainalaisuuksien mukaan: sieniä putkahtelee jokaisen merkittävän tapahtuman taustalle, ja käypä ilmi, että itse Leninhttps://www.hs.fi/haku/?query=lenin oli ehta kääväkäs valeasussa.

Kirjan huumori on aika nörttiä ja ulottuu myös murreiloitteluun ja Kalevala-pastisseihin.

Salmisen spekulatiivisessa fiktiossa erityisen ansiokasta on, että hän ei ota annettuna mitään meidän aikanamme totena pidettyä: totuus on energiajärjestelmälle alisteinen. Niinpä tieteen kirja on hänellä yhtä avoin kuin uuden ajan alussa 1600-luvulla tai muiden suurten mullistusten aattona.

Itse asiassa koko teos esitellään Viipurin gnostilaisen sieniseuran ”etnomykologisena” löytönä, joka on homehtunut kasvatuslaatikossa hylätyn kaivoksen pohjalla.

Mielikuvituksessa Salmisen teokset vetävät vertoja Stanislaw Leminhttps://www.hs.fi/haku/?query=stanislaw+lemin tai Ursula K. Le Guininhttps://www.hs.fi/haku/?query=ursula+k.+le+guinin kaltaisille spefi-klassikoille, mutta perinteiset fiktion hyveet, juonenkuljetus ja henkilöhahmot, eivät ole samalla tasolla.

Toisaalta tämä on tarkoituksellista: posthumanistisessa maailmassa keskiössä ei ole ”uskottava” ihminen seikkailuineen ja sisäisine ongelmineen, vaan monimutkaisten voimien verkosto, jota ihminenkin saa henki­rievustaan kiittää.

Salmisen lyhyiksi fragmenteiksi jaettu teos toimiikin parhaimmillaan myös runoutena, jossa tuntemamme todellisuus heittää häränpyllyä jo lauseen tasolla:

”Taistelija, olet kuollut. Nousit pohjalle. Sinä pääsit läpi.”