Perjantaina ilmestyy kaksi levyä, jotka mittaavat New York -indien nykytason – aiempaa levollisemmin soiva Vampire Weekend vetoaa tyylikirjolla, Big Thief käsityöläisyydellä

Albumi, indie

Vampire Weekend: Father of the Bride

Columbia. ★★★★

Albumi, indie

Big Thief: U.F.O.F.

4AD. ★★★★

Vuosikymmen sitten maailmaa lävistänyt, paljon haukuttu hipsteritrendi liittyi keskeisesti New Yorkin ja etenkin Brooklynin gentrifikaatioon sekä samassa yhteydessä velloneeseen indierockin ja -popin buumiin.

New Yorkin vuosituhannen alun uuden rockaallon – The Strokesin, Yeah Yeah Yeahsin ja Interpolin – jäljissä vuosikymmenen lopulla seurasi uusi indievyöry. Nyt yhtyeiden ilmaisu oli tyylillisesti aiempien punk- ja retrorokkarien tummanpuhuvaa ja kaljantuoksuista ilmettä lempeämpää ja värikkäämpää.

Se oli hauskaa aikaa. Loistavia uusia New York -bändejä tuntui ilmaantuneen viikoittain: Dirty Projectors, MGMT, Yeasayer, Grizzly Bear, Gang Gang Dance…

Vinyylilevyt ja hassut aurinkolasit tekivät kauppansa nuorten kulttuurinälkäisten kosmopoliittien parissa. Suurten levy-yhtiöiden kulmasta indie ei näyttänyt enää pelkkänä puuhasteluna.

Tuon sukupolven hurmaavin yhtye oli newyorkilainen Vampire Weekend, jonka sovitusratkaisuissa kuului laaja musiikillinen innostus, vai pitäisikö sanoa, sivistys: oli cembaloa ja jousia (aitoja tai efektejä) sekä afropopkitaroita. Nasevat sanoitukset loivat älykköleiman, akateeminen vaikutelma ja tyylittely kuvauksen ”prep-pop” – jäljet juonsivat myös Columbian yliopistolle. Pohjimmiltaan Vampire Weekendin musiikissa oli kuitenkin kyse hävyttömän kauniista lauluista ja poikkeuksellisesta näkemyksestä.

Tällä vuosikymmenellä rap, R&B ja elektronien musiikki ovat vallanneet indielle aiemmin kuulunutta sijaa. Muutos on näkynyt festivaaleilla kuten Flow’ssa, jossa Vampire Weekendin esiintyi juuri ennen toisen albuminsa julkaisua elokuussa 2009.

Viimeisimmän indiebuumin joutsenlauluna voikin pitää yhtyeen edellistä, kuusi vuotta sitten julkaistua Modern Vampires of the City -albumia, joka paljastui yhtyeen parhaaksi. Kappaleet Ya Hey, Stop ja Hannan Hunt kuulostavat yhä päättyvän vuosikymmenen huipuilta.

Kolme albumia viidessä vuodessa julkaisseen Vampire Weekendin taru vaikutti päättyvän vuonna 2016, jolloin yhtyeen toinen voimahahmo, tuottaja ja kosketinsoittaja Rostam Batmanglij https://www.hs.fi/haku/?query=rostam+batmanglijilmoitti erostaan.

Tämän viikon perjantaina ilmestyvä paluulevy Father of the Bride kuulostaa juuri siltä kuin väliin mahtuisi vähintään­kin kuusi vuotta elettyä elämää: tunnistettavalta mutta muuttuneelta, rentoutuneemmalta ja kypsemmältä kuin ennen. Ehkä haikeammalta.

Vetovastuu musiikissa on nyt Los Angelesissa levyn aikaan työskennelleellä ja perheellistyneellä laulaja Ezra Koenigillahttps://www.hs.fi/haku/?query=ezra+koenigilla. Julkaisijakin on vaihtunut indiemerkin sijaan suuren Sonyn alaisuudessa toimivaan Columbiaan.

Jos kevään mittaan julkaistuista, tyylillisesti poukkoilleista näytekappaleista oli todella vaikea saada otetta, laaja tyylikirjo kuulostaa 18 kappaleen ja lähes tunnin mittaisella albumilla pääosin nautittavalta.

Father of the Bride on kuin lahjakkaan yhtyeen liian monen ruokalajin nyyttärihenkinen vappupiknik. Sotkulta kestit pelastaa paitsi viltin koko, myös kattausta jäsennellyt tuottaja Ariel Rechtshaidhttps://www.hs.fi/haku/?query=ariel+rechtshaid, joka kuuluu lajityypin huipputekijöihin.

Erona aiempaan levyltä puuttuvat kokonaan A-Punkin, Cousinsin ja Diane Youngin kaltaiset vimmaiset kitararypistykset. Vampire Weekend kuulostaa siirtyneen pilvenpiirtäjien katveessa järjestetyistä opiskelijabileistä valtameren suolaisen tuulen ja auringonpaisteen ääreen. Tennarit ovat vaihtuneet purjehduskenkiin.

Huomattavassa roolissa ovat vierailijalaulajat, etenkin Haim-yhtyeen Danielle Haimhttps://www.hs.fi/haku/?query=danielle+haim, jota kuullaan kolmessa kappaleessa. Niistä mieleen jää parhaiten kantri- ja musikaalihenkinen, hassusti pulputtava vuoropuhelu Married in a Gold Rush.

My Mistake -kappaleessa Koenig katsoo elämää taaksepäin ja kuulostaa jazzhaikeiluun langenneelta indien Frank Sinatralta https://www.hs.fi/haku/?query=frank+sinatraltatai Chet Bakeriltahttps://www.hs.fi/haku/?query=chet+bakerilta: ”There was springtime and future / Til I made my mistake.”

Tyylitajua osoittaa heti perään kuultava hervoton hyppy riehakkaaseen Sympathyyn: ”I think I take myself too serious / It's not that serious”, päätelmä kuuluu.

Perjantaina kolmannen albuminsa ja suuremman yleisön kannalta läpimurtolevynsä julkaisee brooklynilainen Big Thief -yhtye, joka saapuu elokuussa Flow-festivaalille.

Voisi sanoa, että uransa kannalta hieman vastaavalla hetkellä kuin Vampire Weekend yhdeksän vuotta sitten.

Siinä missä Vampire Week­endin lauluista kajastaa letkeys ja huumori, eteerinen Big Thief pureutuu elämän mysteerien tutkiskeluun huomattavasti vakava­mielisemmin.

U.F.O.F.-nimisen levyn viimeinen f-kirjain merkitsee kuulemma ”friendiä”. Hieroa tuttavuutta oudon kanssa, yhtye avaa laulujen taustoja.

Levyn nimikappale on ollut kevään vaikuttavimpia, eikä yhtyeen taito kuljettaa tunnelmia himmene albumimitassakaan, vaikka lievää yksitoikkoisuutta on havaittavissa.

Suurkaupunkiyhtye äänitti levynsä mökillä, minkä voi lähes aistia eläimiä, näkymiä ja säätä tutkailevista sanoituksista.

Sooloartistina väläyttäneen Adrianne Lenkerinhttps://www.hs.fi/haku/?query=adrianne+lenkerin hieman lapsenomainen tulkinta tuo mieleen Stina Nordenstaminhttps://www.hs.fi/haku/?query=stina+nordenstamin ja Hope Sandovalinhttps://www.hs.fi/haku/?query=hope+sandovalin. Tyylillisesti Big Thief muistuttaa taas yllättävän paljon kotimaisen uuden indien soihdunkantajaa Karinaa: molempien keskittyneesti ympäristön pieniä merkityksiä tutkivasta vähäeleisyydestä kajastaa vahvan taidokas käsityöläisyys.

Aleksi Kinnusen viikon valinnat: popin supertähden sarkasmi- ja älyvapaa paluu sekä ääniä syöpäsairaalasta

”Teukka”, mihin jäi sarkasmi?

Single, pop.

Taylor Swift: Me!

Republic. ★★★

Maailman suurimpiin pop­tähtiin lukeutuva Taylor Swifthttps://www.hs.fi/haku/?query=taylor+swift julkaisi viime viikolla yllätys­singlen, joka saattaa enteillä jo seuraavaa albumia.

Me! on ammuttu alas laajalla rintamalla, vaikka typerähkö kappale tarttuu korvaan kerrassaan vastustamattomasti.

Aiempia synkemmän ja lievästi väkinäisen edellisalbumin jälkeen Panic! at the Disco -yhtyeen Brendon Urienhttps://www.hs.fi/haku/?query=brendon+urien kanssa esitetty uutuus soi muistumana jättihittilevy 1989:n viehättävästä naiiviudesta – valitettavasti ilman sarkasmia.

Marssirumpu, huipputehokas kertosäe ja kaiken alleen jyräävä high school -viattomuus räjähtävät tappiin kalliinnäköisellä ja pastellinvärisellä musiikkivideolla.

Glitter välkkyy vaan ei kimalla

Single, pop

Anna Puu: Taikaa

Emi. ★★★

Kolmannen naissolisti-Emman Anna Puullehttps://www.hs.fi/haku/?query=anna+puulle tuonut viime­vuotinen disko­levy oli lajissaan valloittava. Ensi syksyn areenakonsertin kanssa saman aikaan julkistettu single taas kuulostaa melko tyhjänpäiväiseltä – kuin edellissessioiden ylijäämäkappaleelta.

Puun puolison Jukka Immosenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jukka+immosen ja The Crashin Teemu Brunilanhttps://www.hs.fi/haku/?query=teemu+brunilan kanssa kirjoitettu suoraviivainen jytke ei onnistu nyt hurmaamaan melodiallaan. Hyvästä diskokompista huolimatta kappale lähinnä pönkittää mielikuvituksettomasti Puun kimalleroolia Suomen Kylienahttps://www.hs.fi/haku/?query=kyliena.

Kiitos iskelmähyvästeistä

Ep, Pop.

Chisu: Momentum 2

Warner. ★★★★

Chisun jää­hyväiset iskelmälle ovat olleet koti­maisen pop­kevään paras uutinen. Toinen kolmesta albumia ennakoivasta ”Momentumista” eli maistiais-ep:stä taitaa olla jopa ensimmäistä vetoavampi, ainakin helpommin lähestyttävä se on.

Häiriintynyt elektroninen sointi ihastuttaa, paisuttelu on komean pelotonta. ”Mä voin olla kuka vaan, jonka joku haluaa” kuullaan Chisu kuka? -kappaleessa. Artisti / Narsisti pumppaa mainiota elektronista R&B:tä.

Nyt saman elektronisen tyylivarjon alla kotimaisen popin huipulla alkaa olla ruuhkaa: Sannihttps://www.hs.fi/haku/?query=sanni, Chisu ja Vesalahttps://www.hs.fi/haku/?query=vesala.

Syöpäsairaudesta painostavasti

Ep, taidepop

Swan/Koistinen: Swan/Koistinen

Soliti. ★★★

Kahden viime vuoden Teosto-palkinto­voittajat, laulaja-lauluntekijä Astrid Swanhttps://www.hs.fi/haku/?query=astrid+swan sekä Color Dolor -yhtyeen Stina Koistinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=stina+koistinen sairastavat kroonista syöpää. Tätä kaksikon tuore ep käsittelee neljän, ensi kertaa toissa kesän Meidän festivaalilla kuullun kappaleen voimin.

Kaksikko on kerännyt painostavaan ja paikoin pitkäveteiseenkin taidepoppiinsa ääniä Meilahden Syöpätautien klinikalta, esimerkiksi sen magneettikoneesta. Tukea soitollaan antaa kanadalainen viulupopin mestari, loistavien soololevyjen ohella sovituksia esimerkiksi Arcade Firelle tehnyt Owen Palletthttps://www.hs.fi/haku/?query=owen+pallett.