Kulttuuri
Puuvillan viljelyn ongelmista kertova näytelmä tuo kohteensa yleisön kosketeltavaksi: kotiin viemisiksi saa pu
Teatteri
100 % Cotton – iholla ja kaukana Kansallisteatterin Omapohjassa. Käsikirjoitus ja ohjaus Riikka Kunelius, dramaturginen konsultaatio Marie Kajava, visuaalinen suunnittelu Katja Muttilainen, äänisuunnittelu Nicolas ”Leissi” Rehn. Näyttämöllä Elisa Salo ja Diana Tekorang. ★★★
Pitkät ryhmätyöprosessit näkyvät dokumenttimateriaalia hyödyntävissä esityksissä parhaimmillaan jonkinlaisena sisäisenä rauhana, joka auttaa yleisöäkin ottamaan tietoa vastaan keskittyneesti.
100 % cotton – iholla ja kaukana esityksen taustatutkimuksen ovat Suomessa ja Burkina Fasossa tehneet esityksen ohjaaja Riikka Kunelius https://www.hs.fi/haku/?query=riikka+kuneliussekä Frédéric Bado https://www.hs.fi/haku/?query=frederic+bado ja Charles Ouassikonéhttps://www.hs.fi/haku/?query=charles+ouassikone.
Alaotsikkonsa mukaan esitys tuo puuvillan konkreettisesti yleisön kosketeltavaksi, sillä esitys päättyy siihen, että katsojat saavat käsittelemättömän puuvillapallon ja siemeniä mukaansa.
Tuohon kosketukseen kiteytyykin esityksen keskeisin ansio.
Suoraan pellolta kuljetettu laatikko on kiertänyt globaalien markkinoiden säännöt ja kuronut välimatkaa umpeen.
Puuvilla on puheissamme jossain kaukana, siihen liittyvästä orjuudesta puhutaan vain osana Yhdysvaltain historiaa, vaikkei riisto ole maailmasta mihinkään kadonnut.
Vaateteollisuuden hiilijalanjälki ja pikamuodin ongelmat ovat olleet näyttävästi esillä mediassa.
100 % cotton ei kuitenkaan lähde liikkeelle ekologisesta näkökulmasta vaan ennen muuta siitä, millaisia pelinappuloita Burkina Fason puuvillanviljelijät markkinoilla ovat. Esitys järjestyy vahvasti kapitalistisen logiikan kritiikin varaan.
Näyttelijät Elisa Salohttps://www.hs.fi/haku/?query=elisa+salo ja Diana Tekorang https://www.hs.fi/haku/?query=diana+tekorangkertovat puuvillan viljelijöiden tilanteesta ja toisaalta suomalaisten puuvillaan liittämistä mielikuvista. Yleisölle näytetään myös dokumenttipätkiä burkinafasolaisista puuvillan viljelijöistä.
Viljelijät ovat lannoitetehtaan monopolin vuoksi pakotettuja tuottamaan raaka-ainetta, vaikka paljon järkevämpää olisi joko jalostaa omaa raaka-ainetta tai viljellä maissia.
Lähikuvat viljelijöistä hohkaavat todistusvoimaa.
Äänisuunnittelussa eri paikkojen äänet herkistävät viljelijöiden tilanteelle.
Silti toteutuksessa on jotain liiankin itsestään selvää, tai kenties vain vähän laiskasti ajateltua.
Pelkkä t-paitojen kärrääminen näyttämölle ei mielestäni ole tarpeeksi suuri ele. Esitys luottaa vahvasti lähikuvaan, rajaukseen ja asian äärelle pysähtymiseen, mutta jättää kuitenkin toivomisen varaa.
Esimerkiksi parhaillaan Svenska Teaternissa esitettävä, pedagoginen Att dela en kaka pystyy vaikuttavammin stimuloimaan yleisön ajattelua ja toimimaan eritaustaisille ja erilaisilla ennakkotiedoilla varustetuille katsojille.
Vaikka toteutuksesta puuttuu muutama ajatuskierros, on siinä silti vahvat ansionsa.
Puuvillan viljelyn ongelmat ovat toki olleet esillä, mutta esityksen kyky kysyä ja syyllistää on tärkeää (mikä mielestäni on ehdottomasti esityksen ansio, en ymmärrä, miksei nykypäivänä ketään saisi syyllistää mistään).
Teos tarjoaa mikrotason tietoa, joka tuo ihmiset lähelle. Äkkiä välillä ei olekaan kasvotonta rakennetta vaan raaka-aineen tuottaja ja sen kuluttaja.
Yhteyden syntyminen voi luoda jotain uutta, oli vastassa sitten kuinka kasvoton systeemi hyvänsä.
100 % Cotton – iholla ja kaukana Kansallisteatterin Omapohjassa. Käsikirjoitus ja ohjaus Riikka Kunelius, dramaturginen konsultaatio Marie Kajava, visuaalinen suunnittelu Katja Muttilainen, äänisuunnittelu Nicolas ”Leissi” Rehn. Näyttämöllä Elisa Salo ja Diana Tekorang. ★★★
Pitkät ryhmätyöprosessit näkyvät dokumenttimateriaalia hyödyntävissä esityksissä parhaimmillaan jonkinlaisena sisäisenä rauhana, joka auttaa yleisöäkin ottamaan tietoa vastaan keskittyneesti.
100 % cotton – iholla ja kaukana esityksen taustatutkimuksen ovat Suomessa ja Burkina Fasossa tehneet esityksen ohjaaja Riikka Kunelius https://www.hs.fi/haku/?query=riikka+kuneliussekä Frédéric Bado https://www.hs.fi/haku/?query=frederic+bado ja Charles Ouassikonéhttps://www.hs.fi/haku/?query=charles+ouassikone.
Alaotsikkonsa mukaan esitys tuo puuvillan konkreettisesti yleisön kosketeltavaksi, sillä esitys päättyy siihen, että katsojat saavat käsittelemättömän puuvillapallon ja siemeniä mukaansa.
Tuohon kosketukseen kiteytyykin esityksen keskeisin ansio.
Suoraan pellolta kuljetettu laatikko on kiertänyt globaalien markkinoiden säännöt ja kuronut välimatkaa umpeen.
Puuvilla on puheissamme jossain kaukana, siihen liittyvästä orjuudesta puhutaan vain osana Yhdysvaltain historiaa, vaikkei riisto ole maailmasta mihinkään kadonnut.
Vaateteollisuuden hiilijalanjälki ja pikamuodin ongelmat ovat olleet näyttävästi esillä mediassa.
100 % cotton ei kuitenkaan lähde liikkeelle ekologisesta näkökulmasta vaan ennen muuta siitä, millaisia pelinappuloita Burkina Fason puuvillanviljelijät markkinoilla ovat. Esitys järjestyy vahvasti kapitalistisen logiikan kritiikin varaan.
Näyttelijät Elisa Salohttps://www.hs.fi/haku/?query=elisa+salo ja Diana Tekorang https://www.hs.fi/haku/?query=diana+tekorangkertovat puuvillan viljelijöiden tilanteesta ja toisaalta suomalaisten puuvillaan liittämistä mielikuvista. Yleisölle näytetään myös dokumenttipätkiä burkinafasolaisista puuvillan viljelijöistä.
Viljelijät ovat lannoitetehtaan monopolin vuoksi pakotettuja tuottamaan raaka-ainetta, vaikka paljon järkevämpää olisi joko jalostaa omaa raaka-ainetta tai viljellä maissia.
Lähikuvat viljelijöistä hohkaavat todistusvoimaa.
Äänisuunnittelussa eri paikkojen äänet herkistävät viljelijöiden tilanteelle.
Silti toteutuksessa on jotain liiankin itsestään selvää, tai kenties vain vähän laiskasti ajateltua.
Pelkkä t-paitojen kärrääminen näyttämölle ei mielestäni ole tarpeeksi suuri ele. Esitys luottaa vahvasti lähikuvaan, rajaukseen ja asian äärelle pysähtymiseen, mutta jättää kuitenkin toivomisen varaa.
Esimerkiksi parhaillaan Svenska Teaternissa esitettävä, pedagoginen Att dela en kaka pystyy vaikuttavammin stimuloimaan yleisön ajattelua ja toimimaan eritaustaisille ja erilaisilla ennakkotiedoilla varustetuille katsojille.
Vaikka toteutuksesta puuttuu muutama ajatuskierros, on siinä silti vahvat ansionsa.
Puuvillan viljelyn ongelmat ovat toki olleet esillä, mutta esityksen kyky kysyä ja syyllistää on tärkeää (mikä mielestäni on ehdottomasti esityksen ansio, en ymmärrä, miksei nykypäivänä ketään saisi syyllistää mistään).
Teos tarjoaa mikrotason tietoa, joka tuo ihmiset lähelle. Äkkiä välillä ei olekaan kasvotonta rakennetta vaan raaka-aineen tuottaja ja sen kuluttaja.
Yhteyden syntyminen voi luoda jotain uutta, oli vastassa sitten kuinka kasvoton systeemi hyvänsä.
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
Kommentit