Kulttuuri
Ylen Melkein totta -sarja sai minut rakastumaan uudelleen
Kuulen, miten takarivi siellä nousee ja kävelee narikkaan hakemaan takkinsa. Tämänhän piti olla tv-kolumni. Piti, ja on! Maltatte hetken istua niin selitän.
Kun katsoo teatteria työkseen, ei kokemus useinkaan ole lähelläkään rakastumista. Useimmiten se on jotain aivan muuta. Teos on ehkä kiinnostava, jäntevä, mietitty. Tai sekava, motivoimaton, pitkä. Mutta rakkautta herättävä? Harvoin.
Jos oma suojaus pitää näytännöstä toiseen, alkaa helposti miettiä, onko vika itsessä. Pitääkö vaihtaa alaa? Entä jos en koskaan enää, rakastu?
Mutta sitten, aina, käy kuten taas kävi. Pää meni ihan pyörälle.
Rakastuminen tapahtui teatterissa, joo, mutta television ääressä se sai uusia sävyjä. Syveni. (Kuulostaa epäilyttävältä, mutta nyt se sentään mainitsi television.)
TV1:ssä esitettävä Melkein totta on pitkästä aikaa ihan huipputyylikästä ja hauskaa kotimaista draamakomediaa. Teatteriin sijoittuva sarja kertoo kolmesta pukuhuoneen jakavasta näyttelijästä (rooleissa Hannele Laurihttps://www.hs.fi/haku/?query=hannele+lauri, Emilia Sinisalo https://www.hs.fi/haku/?query=emilia+sinisaloja Heli Sutelahttps://www.hs.fi/haku/?query=heli+sutela), joiden työelämässä kohtaamat hankaluudet moninkertaistuvat, kun teatteriin palkataan uusi talousjohtaja (Ville Tiihonenhttps://www.hs.fi/haku/?query=ville+tiihonen).
Sarjassa on luonnollisen tuntuinen käsikirjoitus, mutta hauskuutta ei ole laskettu replikoinnin varaan. Sen sijaan se syntyy tuoreesta tv-kerronnasta, jossa ei selitellä turhia vaan luotetaan katsojaan. Joka jaksossa esimerkiksi nähdään jonkin reippaasti tulkitun teatteriteoksen kohtaus elokuvalliseksi muutettuna – ulkomaailmassa kuvattuna ja leikattuna.
Parasta sarjassa on kuitenkin se, miten raadollisen kuvan se antaa teatterin esiripuntakaisesta arjesta. Työmoraali ei varsinaisesti ole korkealla, eri työntekijäryhmät ovat nokkapokkasilla eikä pomo ymmärrä mitään. Ihan kuin… missä tahansa työpaikassa.
Ja ihan niin kuin missä tahansa työpaikassa, valtaosa hommista hoituu rutiinilla. Lastennäytelmän sammakkopäähine lentää päähän vanhasta muistista niin kuin rakennusmiehen kypärä. Taas mennään.
Voisi luulla, että tarjotessaan kurkistuksen kuvitellun teatterin kyyniseen työarkeen Melkein totta vähentäisi teatterin hohdetta, mutta sitä se ei tee.
Se vain lisää rakkautta tuota outoa taiteenlajia kohtaan.
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
- Televisio Seuraa
- Kanavalla Seuraa
- Kolumnit Seuraa
- Teatteri Seuraa
- Sanna Kangasniemi Seuraa
Kommentit