Tšernobylin koskettavin tositarina kertoo palomiehen raskaana olevasta vaimosta – HS selvitti, mitä todelliselle Ljudmila Ignatenkolle kuuluu nyt

Juttu sisältää juonipaljastuksia sarjasta.

Kummasta kertoisin... Kuolemasta vai rakkaudesta? Vai ovatko ne sama asia... Kummasta?

Näin alkaa Ljudmila Ignatenkon https://www.hs.fi/haku/?query=ljudmila+ignatenkonkertomus teoksessa Tšernobylista nousee rukous (Tammi, 2000, alkuteos 1997), joka kertoo ydinonnettomuudesta selvinneiden tarinoita.

Palomiehen vaimon tarina näytetään myös HBO:n kiitetyssä, osin kirjaan perustuvassa Chernobyl-sarjassa, jonka viimeinen osa sai ensiesityksensä tiistaina.

Kuolema vai rakkaus siis?

Ljudmila Ignatenko valitsi rakkauden, ja se toi mukanaan myös kuoleman.

Ignatenkon pariskunnan tarina alkaa huhtikuun 26. päivästä vuonna 1986. Tuolloin Ljudmilan mies Vasilihttps://www.hs.fi/haku/?query=vasili hälytettiin sammuttamaan tulipaloa ydinvoimalassa.

Paikan päällä he havaitsivat, että olosuhteet olivat kestämättömät. Kuumuus sulatti bitumin katossa niin, että saappaat takertuivat siihen kiinni, eivätkä liekit sammuneet millään. Myös ilmassa oli jotakin outoa.

”Maistatko metallin? Vasili kysyy HBO-sarjassa palomieskaveriltaan.

Samaan aikaan joukko Pripjatin kaupungin asukkaita katselee paloa kauempaa ja ihastelee sen omalaatuista kauneutta.

Kirjailija Svetlana Aleksijevitshin https://www.hs.fi/haku/?query=svetlana+aleksijevitshinhaastatteluromaanissa samat tapahtumat kuvataan pelkästään Ljudmilan näkökulmasta. Kirjan teksti on ihmisten minämuotoista puhetta ilman kommentteja, ja tarinoissa kuuluvat myös heidän itkunsa ja huokauksensa.

Materiaalin keräämisessä oli valtava työ, sillä Aleksijevitsh käytti kymmenen vuotta kuullakseen katastrofista hengissä selvinneitä. Kaikkiaan hän haastatteli yli viittäsataa ihmistä, joista kirjassa ääneen pääsee noin sata.

Näin Ljudmila Ignatenko muistelee kirjassa hetkeä, jolloin yritti ensimmäisen kerran päästä loukkaantuneen miehensä luo.

Seitsemältä sain kuulla, että hänet oli viety sairaalaan. Syöksyin sinne, mutta miliisi oli jo saartanut sairaalan eikä ketään päästetty sisälle. Vain ambulanssit laskettiin läpi. Miliisit huusivat: ’Ambulanssit säteilevät, älkää tulko lähemmäksi!’ Sinne ryntäsi muitakin naisia, joiden miehet olivat olleet sammuttamassa tulipaloa. Syöksyin etsimään tuttua lääkäriä. Kun hän nousi ambulanssista, tarrasin hänen valkoiseen takkiinsa: – Päästä minut sisään! – En voi! Hän on kurjassa kunnossa. Niin kuin kaikki muutkin. En päästänyt irti: – Haluan vain nähdä hänet! – No olkoon, hän taipui, – mutta mennään nopeasti! Saat aikaa varttitunnin, korkeintaan parikymmentä minuuttia.

Tapahtuma-aikaan Ljudmila oli 23-vuotias ja mennyt jokin aika sitten naimisiin elämänsä suuren rakkauden Vasilin kanssa.

Hän oli kuudennella kuukaudella raskaana.

Onnettomuuden jälkeen kaupunki eristettiin muusta Neuvostoliitosta. Tiet katkaistiin, junat lakkasivat kulkemasta ja kadut täyttyivät sotilaskalustosta. Lopulta kaupunki evakuoitiin noin viikon kuluttua onnettomuudesta.

Koko katu oli valkoisen vaahdon peitossa… Ja me kuljimme siinä... Itkien ja kiroillen... Kuulimme radiosta, että kaupunki evakuoitaisiin kolmen tai ehkä viiden päivän ajaksi. Ottakaa mukaan lämmintä vaatetta ja verryttelypuvut, sillä joudutte asumaan metsässä. Teltassa. Ihmiset suorastaan ilahtuivat: päästään luontoon! Juhlitaan vappua luonnon helmassa! Miten erikoista! Evääksi tehtiin saslikkeja ja ostettiin viiniä... Mukaan otettiin kitaroita ja nauhureita... Vietettäisiin hauskaa kevätjuhlaa! Vain palomiesten vaimot itkivät.

Kotikaupungissa saadun hoidon jälkeen loukkaantuneet palomiehet siirrettiin säteilysairauksien hoitoon erikoistuneelle klinikalle Moskovaan. Monet vaimot jäivät kotiin odottamaan miehiään palaavaksi, mutta Ljudmila ei suostunut jäämään.

Vanhempiensa säästöjen avulla lähti miehensä perään Moskovaan. Hän lahjoi vahtimestarin ja pääsi sisään sairaalaan.

Ljudmila saapuu Chernobyl-sarjassa moskovalaissairaalaan.

Sairaalassa Ljudmila yritti olla hyödyksi. Hän hankki palomiehille hammasharjoja, harjoja ja saippuaa, ja keitti heille kanakeittoa aina siihen asti, kunnes nämä heikkenivät niin, etteivät pystyneet syömään mitään.

Kaiken aikaa hän salasi raskautensa lääkäreiltä, jotka varoittivat häntä syleilemästä, suutelemasta tai edes koskettamasta miestään. Lääkärien mukaan palomiesten yhteisessä huoneessa olivat seinätkin säteilleet niin, etteivät asteikot riittäneet mittaamiseen.

Säteilyn vaikutukset näkyivätkin Vasilissa päivä päivältä voimakkaampina.

Hän alkoi muuttua, tapasin nyt joka päivä eri ihmisen... Palohaavat nousivat pintaan... Suuhun, kieleen ja poskiin ilmestyi ensin pienen pieniä haavaumia, jotka sitten laajenivat... Limakalvo irtosi kerroksittain, vaaleina kelmuina... Kasvojen väri... Ruumiin väri... Tummansininen... Punainen... Harmaanruskea... Ja se kaikki oli minun omaani, rakasta! Sitä ei voi sanoin kuvata! Siitä ei voi puhua! Eikä edes kokea… Pelastuksena oli se, että kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, ei jäänyt aikaa ajatella, ei itkeä. Minä rakastin häntä! Silloin en vielä tiennyt, miten paljon häntä rakastin!

Palomiehen vaimon dilemma oli hieman samankaltainen kuin päähenkilön ongelma Sophien valinta -romaanissa, jossa hänen on keskitysleirin portilla päätettävä kumman lapsista pelastaisi.

Ludmilan taas oli päätettävä hylkäisikö hän vakavasti sairaan miehensä vai altistaisi samalla lapsensa entistä suuremmalla säteilyannokselle.

Monen mielestä hän valitsi väärin.

Maailma supistui yhteen pisteeseen... Häneen… Vain häneen...

Lopulta Ljudmilan raskaus paljastui erään tarkkasilmäisen lääkärin ansiosta, ja hänen kulkuaan rajoitettiin.

Mikään ei kuitenkaan auttanut.

Luulin, että pikkuiseni olisi turvassa sisälläni... Oma pikkuiseni… Kukaan lääkäreistä ei tiennyt, että vietin yöt hänen luonaan painekammiossa... Eivät osanneet arvata... Hoitajat päästivät minut sinne. Aluksi he yrittivät puhua minua ympäri: – Sinä olet nuori. Mitä sinä olet saanut päähäsi? Hän ei ole enää ihminen vaan reaktori. Palatte yhdessä loppuun! Kuljin heidän perässään kuin koira... Seisoin tuntikausia ovensuussa. Pyysin ja rukoilin...

Ja aina oli joku joka heltyi, ja Ljudmila pääsi rakkaan Vasilinsa luo.

Päivät kuluivat. Ljudmila seurasi miehensä nopeaa rapistumista, ja yritti pitää toivoa yllä. Aviopari vitsaili keskenään sairaudesta, unelmoi syntyvästä lapsesta ja mietti tälle nimeä.

Myös lääkärit tekivät epätoivoisessa tilanteessa parhaansa. Vasilin nuorempi sisar, neljätoistavuotias Natašahttps://www.hs.fi/haku/?query=natasa luovutti veljelleen luuydintään tämän vastustuksesta huolimatta, mutta amerikkalaislääkärin suorittamalla operaatiolla ei ollut toivottua vaikutusta.

Samaan aikaan Vasili levitti säteilyä ympäristöönsä, ja jopa appelsiini hänen kädessä muuttui vaaralliseksi asiaksi.

Monta kertaa Vasili kielsikin vaimoaan koskettamasta häntä. Vielä suorasukaisempi oli sairaalan henkilökunta.

Joku varoitti: – Teidän täytyy muistaa, ettei edessänne enää ole miehenne, ei se ihminen jota te rakastitte, vaan erittäin voimakkaasti säteilevä radioaktiivinen kohde. Te ette ole itsemurhatyyppiä. Hillitkää itsenne. Minä hoin kuin mielipuoli: – Minä rakastan häntä! Rakastan häntä!

Jostain syystä Ljudimilaa ei kuitenkaan poistuttu sairaalasta väkisin, ja niin hän pysyi miehensä vierellä katkeraan loppuun saakka.

Tai ainakin lähes loppuun asti.

Juuri Vasilin kuolin­kamppailun aikaan Ljudmila oli käymässä toisen palomiehen vaimon kanssa hautausmaalla katsomassa tämän jo aiemmin kuollutta miestä.

Paluumatkan aikana Vasili jakoi palomiesystävänsä kohtalon.

Vaimoille jäi muistoksi tuore valokuva nelikosta.

Päivää ennen räjähdystä meistä neljästä oli otettu valokuva asuntolassa. Kuinka komeilta meidän miehet näyttivätkään niissä valokuvissa! Ja iloisilta! Silloisen elämämme viimeisenä päivänä... Ennen Tšernobylia… Miten onnellisia me olimme! Palattuani hautausmaalta kiirehdin heti soittamaan päivystävälle hoitajalle: – Miten hän voi? – Hän kuoli viisitoista minuutta sitten. Mitä? Olin istunut koko yön hänen vieressään. Olin ollut poissa vain kolme tuntia! Menin ikkunaan ja huusin: ’Miksi? Minkä takia?’ Tuijotin taivaalle ja huusin...

Vasili haudattiin sinkkiarkkuun, jonka päälle valettiin betonia. Selityksensä saavat myös tv-sarjassa haudan partaalla seisovan Ljudmilan kädessä olevat miestenkengät.

Kenkiä ei ollut, koska sopivia ei ollut löytynyt: jalat olivat niin turvonneet...

Ljudmilan supistukset alkoivat kaksi kuukautta Vasilin kuoleman jälkeen. Kirjan mukaan hän oli tuolloin miehensä haudan äärellä hautausmaalla.

Synnytys alkoi samassa sairaalassa, jossa hänen miestään oli hoidettu viimeiset kaksi viikkoa.

Tyttölapsi eli vain neljä tuntia. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika ja maksa oli säteilyn vaikutuksesta vaurioitunut.

HBO:n sarjassa vauvan kuolemaa kuvaa tyhjä pinnasänky sairaalassa. Käsikirjoittajat ovat löytäneet myös neljä tuntia eläneen vauvan kuolemalle merkityksen.

”Elämme maassa, jossa lasten täytyy kuolla, jotta äidit pelastuisivat. Helvettiin sopimus. Helvettiin meidän elämämme. Meidän täytyy kertoa totuus”, Uljana Homjuk, valkovenäläinen fyysikko, sanoo sarjassa.

Valitettavasti tosielämässä yhtä kaunista merkitystä kuolemalle tuskin on löydettävissä.

Kirjassa Ljudmila syyttää kuolemasta itseään.

Tytöllämme ei ollut vielä nimeä, ei mitään... Vain sielu… Sielun minä hautasin sinne… Vien haudalle aina kaksi kukkakimppua: toisen miehelleni, toisen lasken lapselleni haudan nurkkaan. Ryömin aina haudalla polvillani... Aina... (Sekavasti.) Minä hänet surmasin… Minä… Hän… Pelasti… Tyttöni pelasti minut, hän otti koko säteilyannoksen itseensä, hänestä tuli ikään kuin sen vastaanotin. Niin pieni. Aivan pikkuruinen. (Henkeä haukkoen.) Hän varjeli minua… Mutta minä rakastin heitä molempia… Mutta voiko… Voiko rakkaudella tappaa? Sellaisella rakkaudella!! Miksi ne ovat rinnakkain? Rakkaus ja kuolema. Ne ovat aina yhdessä. Kuka selittäisi sen? Kenellä on vastaus?

Aleksijevitshin Kirjan ilmestymisen jälkeen Ljudmila Ignatenko esiintyi jonkin aikaa julkisuudessa.

Vuonna 2001 ruotsalaisohjaaja Gunnar Bergdahl https://www.hs.fi/haku/?query=gunnar+bergdahlteki hänestä dokumenttielokuvan Ljudmilas röst, jossa käydään läpi melko lailla samoja asioita kuin kirjassakin.

Tšernobylista nousee rukous -kirjassa Ljudmilan tarina loppuu terveen poikalapsen syntymiseen, ja Bergdahlin dokumentin jatko-osa Ljudmila & Anatoly (2006) keskittyy aikuiseksi kasvaneen pojan ja äidin suhteeseen.

Tämän jälkeen Ljudmilasta on kuultu vain vähän. Ani harvojen haastattelujen perusteella elämä ei ole vuosituhannen alussa ollut helppoa, sillä sekä Ljudmila että poika kärsivät terveysongelmista. Anatolilla on astma ja äidillä pahoja sydänongelmia.

Myös rahasta on pulaa. Tšernobylissä kuolleet palomiehet on nostettu sankareiksi, mutta leskille maksetut korvaukset ovat riittämättömiä. Ljudmila elättää itsensä ja poikansa paistamalla kakkuja, joita myy läheisen supermarketin edustalla, hänellä kun ei ole varaa toripaikan lunastamiseen.

Menneisyydestään hän ei puhu kenellekään.

Viimeinen haastattelu löytyy valkovenäläislehdestähttps://news.tut.by/society/476302.html?crnd=3844 vuodelta 2015, jolloin Svetlana Aleksijevitsh sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Siinä Ljudmila kertoo lyhyesti kirjan syntyvaiheista ja kertoo elävänsä aikuisen poikansa kanssa normaalia elämää.

Ja siihen jäljet loppuvatkin.

HBO-sarjaa seuranneiden keskuudessa on kuitenkin herännyt suuri kiinnostus palomiehen vaimon viimeisiä vaiheita kohtaan, ja asiaa puidaan ahkerasti keskustelupalstoilla.

Jotkut uskovat Ljudmilan kuolleen.

Myös kansainvälisessä mediassa onnettomuudenaikaisia tapahtumia kerrataan tehokkaasti, mutta missään ei kerrota, mitä Ljudmila Ignatenkolle nykyään kuuluu.

Tietäisikö Gunnar Bergdahl, ruotsalaisohjaaja, asiasta jotakin?

Vastaus sähköpostiini tulee samana iltana.

”Hei. Olin yhteydessä Ljudmilaan viimeksi kolmisen kuukautta sitten. Hän on käynyt läpi vakavan leikkauksen, mutta on nyt kunnossa. Elossa siis. Ehdottomasti”, ohjaaja kirjoittaa.

Kysyessäni tarkempia tietoja, Bergdahl kieltäytyy kohteliaasti. Hänen mukaansa Ignatenko on väsynyt rooliinsa ikonisena ”Tšernobyl-leskenä”, ja hän ei ole oikea ihminen tämän nykyelämää laajemmin avaamaan.

Ehkä on siis parempi toivoa Ljudmilalle hyvää elämää ja tyytyä hänen vuonna 2015 antamaansa haastatteluun.

Siinä hän kertoo, miksi on tarinansa maailmalle kertonut.

Oli tärkeää kertoa tarinani tulevien sukupolvien vuoksi, ettei mitään vastaavaa – luoja varjelkoon – enää tapahtuisi. Lastemme on opittava meidän virheistämme.... Emme voi olla hiljaa. Ja kiitos Jumalalle, olemme oppineet olemaan vaikenematta, ja meidän lastemme on opittava se myös.

Ja ehkä siinä sittenkin on Ljudmilan ja Vasilin kuolleen vauvan todellinen merkitys.

Korjaus 10:24: Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26.4.1986, ei 24.4.1985, kuten jutussa aiemmin väitettiin.