Bob Dylanin ääni notkistui kovin myöhään, mutta huuliharppusoolot olivat loistavia – näin ilta eteni biisi biisiltä

Kun lähes kaksituntinen keikka Helsingin Areenalla ehtii viimeiseen biisiin maanantai-iltana, hymyilen vähän haikeasti.

Lauluntekijöiden legenda Bob Dylanhttps://www.hs.fi/haku/?query=bob+dylan on pitkällisten ponnistelujen jälkeen saanut lauluäänensä notkistumaan ja poimii vaivatta täydellä äänellä ne korkeammatkin sävelet, jotka kuuluvat vuoden 1965 klassikon It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry kekseliääseen kiertuesovitukseen.

Noin 7 500 lipunostajaa kuulee häntä nyt täydessä vedossa. Bändi on loistava ja soundit kohdallaan.

Tähän se päättyy, mutta tästä sen olisi pitänyt vasta alkaa.

Ehkä odotukset olivat liian korkealla Pori Jazzin vuoden 2014 hyväntuulisen keikanhttps://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002746890.html jälkeen. Dylan oli silloin aika hyvässä äänessä ja lauloi rennosti ja itsevarmasti.

Hän on tunnetusti tällä vuosikymmenellä pystynyt laulamaan nuotilleen alkuperäismelodioiden mukaisesti myös peräti kolme albumikokonaisuutta Frank Sinatranhttps://www.hs.fi/haku/?query=frank+sinatran ja muiden mestarilaulajien tunnetuksi tekemiä ikivihreitä.

Nyt kävi kuten usein ennenkin, mutta onhan hän toki jo 78-vuotias.

Hän lauloi keikan alkupuolen kuin pahimmassa äänenmurroksessa: silloinhan ääni välillä sortuu ja karkaa yllättäen falsettiin. Juuri niin kävi nytkin, ja osin siksi hän siirtyi hyvin usein puhelauluun tai pelkkään ilmeikkääseen puheeseen.

Kun ääni lämpeni, hän pystyi vähitellen tekemään samaa kuin tällä samalla Helsingin Areenalla vuonna 2003https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004173883.html, eli puhumaan fraasien alkuosat nopeasti ja etsimään sitten ihmeen varmasti yhden falsetissa soivan oikean sävelen kontrolloidusti fraasin loppua varten.

Ja lopulta maanantai-iltana kuultiin legenda täydessä äänessä. Liian myöhään, mutta kuitenkin.

Pitkän illan pelastivat Dylanin energisyys ja karisma: hän oli läsnä ja päättäväinen. Kun lauluääni ei ensin pelannut, hän soitti parhaat huuliharppusoolot, jotka olen häneltä viiden keikan kokemuksella vuodesta 1990 alkaen kuullut.

Dylan on lisäksi aina ollut hauska ja joskus myös vaikuttava pianisti. Nyt hän soitti välillä istuen ja välillä seisten duuriasteikkokulkuja, yhden sävelen sooloja, mutkikkaampia riffejä ja jopa modernistisia muistumia. Sitä oli ennakoinut konsertin alkunauhalta kuulunut Stravinskynhttps://www.hs.fi/haku/?query=stravinskyn Kevätuhrikin.

Bändi oli aivan loistava. Pori Jazzissa 2014 se soitti lyyrisemmin, mutta nyt rumpali George Recelinhttps://www.hs.fi/haku/?query=george+recelin viidakkokompeissa oli kiihkeyttä ja uusissa sovituksissa – joita Dylan mestaroi pianonsa äärestä – oli jälleen erinomaisia ideoita. Esimerkiksi vuoden 2012 Tempest-levyllä esitelty kostolaulu hengellisin vivahtein eli Pay in Blood oli saanut alkuperäistä monikerroksisemman, aivan mestarillisen sovituksen.

Dylanin pitkän linjan luottobasisti Tony Garnierhttps://www.hs.fi/haku/?query=tony+garnier soitti yhtä hyvin kuin Pori Jazzissa, joskin siellä soundit olivat hifimmät. Kitaristi Charlie Sextonhttps://www.hs.fi/haku/?query=charlie+sexton oli ilmeikäs ja monipuolinen, samoin multi-instrumentalisti Donnie Herronhttps://www.hs.fi/haku/?query=donnie+herron.

On ilo todistaa, että Nobelin kirjallisuuspalkinnonhttps://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002925385.html vuonna 2016 saanut legenda pitää tämänkin vuosikymmenen tuotantoaan arvossa peräti neljän biisin verran.

Kontrasti vaikkapa samoihin aikoihin 1960-luvun alkupuolella levytysuransa aloittaneeseen The Rolling Stonesiin on melkoinen. Kun Stones aloitti äsken Mick Jaggerinhttps://www.hs.fi/haku/?query=mick+jaggerin toivuttua sydänleikkauksesta kiertueen, uusin soitettu laulu oli 30 vuotta sitten levytetty Sad, Sad, Sad.

Samaan aikaan Dylanin 20 laulun setistä kaikkiaan yli puolet on levytetty vuosina 1997–2012. Uudempaakin hengellistä materiaalia hän on tiettävästi kokeillut levyttää, mutta julkaisulupaa hän ei ole vielä antanut.

Toivottavasti se vielä saadaan. Dylanin lyriikoissa riittää nauttimista ja analysoitavaa vuosikymmeniksi.

Seuraavassa luetellaan muutamin huomioin maanantai-illan biisilista, joka oli täsmälleen sama kuin Bergenissä muutama päivä aikaisemmin.

Nämä sovitukset on harjoiteltu todella hyvin, ja näitä Dylan yhtyeineen nyt haluaa esittää. Suluissa kerrotaan laulun ensiesiintyminen albumilla.

1. Things Have Changed (ensiesitys Wonder Boys -elokuvassa ja sen soundtrackilla 2000). Sama aloitus kuin Pori Jazzissa viisi vuotta sitten, mutta heikommin soundein ja huonommin laulettuna.

2. It Ain't Me, Babe (Another Side of Bob Dylan, 1964) Tämä 1960-luvun klassikko naulaa Dylanin konserttien alkuteesit: asiat ovat muuttuneet ja hän ei ole se, mitä häneltä odotetaan.

3. Highway 61 Revisited (albumin nimiraita, 1965). Klassikkojen klassikko kierrättää Abrahamin ja Iisakin tarinan Highway 61:lle. Olisipa lauluääni pelannut paremmin.

4. Simple Twist of Fate (Blood on the Tracks, 1975). Herkkä ja upea balladi, jonka erästä säkeistöä Dylan muuttelee usein. Juuri tämä versio jäi sanoitukseltaan omalle paikalleni epäselväksi, koska miksaus ei ollut vielä parhaimmillaan. Keikan ensimmäinen hieno huuliharppusoolo, ja niitä tuli monta.

5. Cry a While (Love and Theft, 2001). Päättäväinen tulkinta vuorottaisesta kärsimyksestä, mutta säveliä ei lauluun oikein löytynyt. Sen sijaan sovituksessa oli hieno idea. Kun Dylanin suuresti ihailema Link Wrayhttps://www.hs.fi/haku/?query=link+wray kuoli vuonna 2005, Dylan lisäsi ylistämänsä Rumble-instrumentaalin ohjelmistoon muistoksi. Nyt Rumblen riffi oli muunneltu Cry A Whileen sopivaksi ja se toi sovitukseen uljasta jylhyyttä.

6. When I Paint My Masterpiece (ensijulkaisu Greatest Hits vol 2 -kokoelmalla, 1971). Dylan yllätti ensimmäistä kertaa saamalla selkeitä laulumelodioita välillä ulos hönkimisen ja puhelaulun seasta.

7. Honest With Me (Love and Theft, 2001). Kun laulu ei täysin pelaa, päättäväinenkään puhe ei aina auta.

8. Tryin' to Get to Heaven (Time Out of Mind, 1997). Suuri suosikkini sisältää kollaasin vaihtelevista lähteistä poimituista ja muokatuista riveistä. Kekseliäs, paikoin tarkoituksellisen dissonoiva uusi sovitus, mutta Dylan on laulanut tämän paljon paremminkin.

9. Scarlet Town (Tempest, 2012). Hieno kappale ja hieno tunnelma. Tähän salaperäinen puhelaulu sopii, ja melodioitakin löytyi ajoittain.

10. Make You Feel My Love (Time Out of Mind, 1997). Kekseliäs sovitus jälleen, mutta jää kauas levytetystä versiosta.

11. Pay in Blood (Tempest, 2012). Järisyttävän hieno, aivan uudenlainen entistä kehittyneempi sovitus ja tulkinta. Fantastista!

12. Like a Rolling Stone (Highway 61 Revisited, 1965). Yllätykset jatkuivat: ennen kertosäettä pulssista luovuttiin, mikä antoi Dylanin tarinankerronnalle tilaa. Ja niinpä pulssin paluuseen kertosäkeen alussa saatiin aina suuri, varsin vastustamaton nousu.

13. Early Roman Kings (Tempest, 2012). Muddy Watersinhttps://www.hs.fi/haku/?query=muddy+watersin I’m A Man lienee tämän riffin tunnetuin ilmenemismuoto. Sitä uusiokäytettiin levytyksen tavoin tarinaan, joka taitaa kertoa samaan aikaan muinaisesta Roomasta ja Roman Kings -nimisestä jengistä New Yorkin Bronxissa 1970-luvun vaihteessa.

14. Don't Think Twice, It's Alright (The Freewheelin’ Bob Dylan, 1963). Lankesin loveen: vapaamuotoisesti soljuva pianoballadiversio sisälsi maagisia hetkiä ja osuvia laulumelodioita!

15. Love Sick (Time Out of Mind, 1997). Bändi loisti, mutta laulusuoritus ei ihan riittänyt tässä armottomassa rakkauslaulussa.

16. Thunder on the Mountain (Modern Times, 2006). Dylan on esittänyt tätä 13 vuotta vanhaa sävellystä jo yli 700 keikalla, ja tämäkin versio oli levytystään parempi.

17. Soon After Midnight (Tempest, 2012). Verisen Tempest-levynhttps://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002558438.html salauhkaava raita huomattavan hienona tulkintana.

18. Gotta Serve Somebody (Slow Train Coming, 1979). Vanha saarnaaja sai laulunsa kulkemaan jo ihmeen hyvin.

Encore:

19. Blowin' in the Wind (The Freewheelin’ Bob Dylan, 1963). Yhtyeen rullaavan huomaavainen komppi, rehevä viuluosuus ja onnistunut melodinen muunnelma ikivihreästä Dylan-klassikosta.

20. It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry (Highway 61 Revisited, 1965). Ihmeellisen täydellistä laulua 78-vuotiaalta. Olisipa tällä tasolla saatu kuulla koko keikka!

25. kesäkuuta klo 09.25. Yöllä julkaistua arviota täydennetty esimerkiksi yleisömäärän ja biisi biisiltä -huomioiden osalta. Pitkän linjan Dylan-fanien yleisökommentit keikasta löydät tämän linkin takaahttps://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006153439.html.