Kristian Blombergin vaikuttava neljäs runoteos on yhtä aikaa aistittavaa ja älyllisesti perusteltua

Runot

Kristian Blomberg: kaikessa hiljaisuudessa. Poesia. 133 s.

Kristian Blombergin uusimmassa runoteoksessa kaikessa hiljaisuudessa on piirteitä kaikista hänen aiemmista runo­teoksistaan, jopa ensimmäisestä kielellä kujeilevasta Puhekuplia-kokoelmasta (2009).

Neljäs kokoelma on myös läpi­leikkaus 2010-luvun runoudesta. Siinä näkyvät moni­tasoisesti Blombergin kääntämät, toimittamat ja kenties jopa Poesia-kustantamossa julkaistaviksi valitsemat teokset, mutta blombergilaisin piirtein. Teos on yhtä aikaa yksilöllinen ja kollektiivinen. Siinä on myös pitkä ­eurooppalaisen runotradition laahus, jonka analysointi on kritiikissä mahdotonta.

Kokoelma käsittelee eri suunnilta runouden perusasioita eli kieltä, olemista ja havaitsemista tai pikemminkin oleilee niissä.

Runot alkavat havainnoista, siirtyvät tilaan ja siitä ilmapiiriin ja edelleen eettisiin suhteisiin, jotka voivat olla lukijan ja kirjoituksen tai ihmisten välisiä. Muutaman säkeen lyyriset havainnot ja klassisen kauniit filosofiset runot laajenevat runo­fragmenteiksi, aforismeiksi ja pieniksi esseiksi. Filosofinen ote on jopa Blombergin aiempia teoksia voimakkaampi.

”Runous, sen perusteella mitä tiedämme, marginalisoituu”, Blomberg kirjoittaa osuvasti ja jatkaa: ”tällaisessa tilanteessa ei ole niinkään tärkeää synnyttää oman nimensä ja julkisuus­kuvansa läpi kuin tunnistaa jotain olennaista – riippumatta kenen alulle panemaa se on – ja kannatella sitä oman keskittymisensä verran, oli kyse sitten kirjoittamisesta tai lukemisesta.”

Juuri tällaista keskittynyttä, yhteisyyttä jakavaa ja oman hiljaisuuden mahdollisuutta tar­joavaa kirjoitusta teos on.

Minua ilahduttaa ennen kaikkea kokoelman taitava rytmitys.

Blomberg käyttää ja varioi mitä erilaisimpia runouden yksiköitä – säkeitä, lauseita, visuaalisia elementtejä, metaforia, retoriikkaa ja toistuvia materiaalisia kuvioita – kokonaisnäkemyksensä ehdoilla.

Ainoastaan visuaaliset jaksot teoksen keskellä jäivät jokseenkin yhdentekeviksi. Sanaa ja kuvaa yhdistelevät jaksot ovat toki mietittyjä ja jopa valottavat teoksen prosessia, mutta tuntuvat samalla liiaksi tai jopa tarpeettomasti merkitsevän teoksen osaksi aikamme muoto­kokeiluja ja visuaalisuutta.

Toinen ilahduttava piirre on, että Blombergin teoksessa runo voi mennä minne tahansa ja myös halutessaan rikkoa hetkeksi rakentamansa kuvion. Hyvin monessa kohtaa runot leikkivät sanojen varjoilla ja kangastuksilla. Tilanne virittyy jännitteisesti, kun runo ei sano odotettua sanaa vaan yllättävämmin sen lähellä olevan: ”meihin heijastuu kaikkien sukupuolten urkupisteitä / jotta halujemme vaikea taajuus / sekoittuisi käsityötaidon ihailuun.”

Tässä ei siis puhuta käsitteellisellä kielellä identiteettien purkupisteistä, vaan siitä miten kokemus erilaisten sukupuolisuuksien soinnista sekoittuu mysteerin ja taidokkaan käsityön kaltaisiksi havaittaviksi ilmiöiksi.

Blomberg saattaa viedä lukijaa tietoisesti pitkäänkin mielleyhtymien sivupoluilla tai viivyttää merkitystä mutta palauttaa hänet aina takaisin kokonaisuuteen, joka ei tarkoita tässä pelkästään käsiteltävää tematiikkaa, vaan teosta kokonaisena omalakisena sanauniversumina, johon mahtuu kaikkea kauneudesta ja unelmoinnista uhkaavuuteen ja dystopiaan.

Kokoelmassa näkyy nimenomaan runouden osaajan, ajattelun ja havainnoinnin runoudeksi muuttaneen kirjoittajan kädenjälki. Blombergin eetoksessa on mielestäni yhteys toiseen Poesia-runoilijaan, Olli-Pekka Tenniläänhttps://www.hs.fi/haku/?query=olli-pekka+tennilaan.

Kummankin kirjoittajan tapa luoda runoutta on kokonaisvaltaista. Isot filosofiset ajatuskulut toteutuvat tavu- ja äännetasolta alkaen, ja tarkkaavainen lukija huomaa tämän. Runo on yhtä aikaa orgaanista, aistittavaa ja älyllisesti perusteltua. Sellainen tekee vaikutuksen.